En jaksa. En oikeasti. Äiti leikataan huomenna. Iskältä totuus äitin tilasta paljastuu pala palalta. Tieto kasvaimesta oli tullut samana viikonloppuna kuin oli iskän syöpään kuolleen veljen hautajaiset. Great. No, onko tuon tiedon kertomiselle olemassakaan hyvää ajankohtaa? Ei. Ja mitäpä siitä ajankohdasta. Vaan olivatpa lääkärit viisaudessaan menneet puhelimessa kertomaan myös sen, että kasvain on ISO. Sepä on järkevää. Kuka hyötyy tuosta tiedosta? Ei takuulla ainakaan äitini. Hänelle olisi AIVAN VARMASTI riittänyt tieto, että halkaisija on 2cm. Mikä perkele pisti sen lääkärin sanomaan, että iso on? Miksi se piti sanoa? Olisi aivan yhtä hyvin voinut pitää turpansa ummessa ja vain pyytää hoitoihin. No. Saipa äidin ainakin murehtimaan entistä enemmän. Ja parasta tietenkin on, ettei netistä löytyvien tietojen mukaan 2cm edes ole erityisen iso. Sitä vaan ei lasketa enää pieneksi kasvaimeksi. Ja lisäksi unohtivat varmasti korostaa sitä, ettei kasvaimen koko yksin kerro mitään sen laadusta.
Äiti murhetii. Iskä murehtii. Minä murehdin äidin murehtimista. Äitiä ahdistaa. Minuakin. Minua ahdistaa niin, etten tiedä miten jaksan tulevaa. Tai jaksanhan minä. Päivä kerrallaan. Mutta näin eteenpäin ajateltuna vaikkapa tuleva vuosi vaikuttaa kohtuuttoman suurelta mustalta möykyltä. Ja se minun pitäisi niellä ja käsitellä. Vuosi täynnä ahdistusta, pelkoa ja tuskaa. Ja lisää pelkoa ja ahdistusta. Ei auta, että selviän tämän ja huomisen. Äiti tulee leikkauksesta. Ja siitä kaikki vasta alkaa. Sitten odotetaan patologin tuloksia. Sitten odotetaan, mitä sitten tapahtuu. Ja sitten odotetaan taas jotain tulevaa ajankohtaa. Lopulta odotetaan vuosittain kontrollitarkastuksia. Ja kaikki tämä odotus sisältää sen mustan ahdistuksen.
Ajattelin jotenkin, että leikkaukseen kaikki ahdistus loppuu. Tänään paiskauduin todellisuuteen, kun soitin ensin iskälle ja sitten äitille sairaalaan. Tämä ahdistus tulee olemaan osa elämääni niin kovin pitkään. Liian pitkään.
Äiti murhetii. Iskä murehtii. Minä murehdin äidin murehtimista. Äitiä ahdistaa. Minuakin. Minua ahdistaa niin, etten tiedä miten jaksan tulevaa. Tai jaksanhan minä. Päivä kerrallaan. Mutta näin eteenpäin ajateltuna vaikkapa tuleva vuosi vaikuttaa kohtuuttoman suurelta mustalta möykyltä. Ja se minun pitäisi niellä ja käsitellä. Vuosi täynnä ahdistusta, pelkoa ja tuskaa. Ja lisää pelkoa ja ahdistusta. Ei auta, että selviän tämän ja huomisen. Äiti tulee leikkauksesta. Ja siitä kaikki vasta alkaa. Sitten odotetaan patologin tuloksia. Sitten odotetaan, mitä sitten tapahtuu. Ja sitten odotetaan taas jotain tulevaa ajankohtaa. Lopulta odotetaan vuosittain kontrollitarkastuksia. Ja kaikki tämä odotus sisältää sen mustan ahdistuksen.
Ajattelin jotenkin, että leikkaukseen kaikki ahdistus loppuu. Tänään paiskauduin todellisuuteen, kun soitin ensin iskälle ja sitten äitille sairaalaan. Tämä ahdistus tulee olemaan osa elämääni niin kovin pitkään. Liian pitkään.
1 kommentti:
Hei,
olen itse läpikäynyt leikkauksen viime toukokuussa, kasvaimeni oli kahden nyrkin kokoinen. Ennen leikkausta minuakin pelotti, aivan sairaasti. Kirjoitin lapsilleni ja miehelleni kirjeet valmiiksi, jos vaikka en enää tule takaisin. Tässä olen kuitenkin, syöpä leikattiin pois ja hoitoja on ollut sen jälkeenkin, kontrolli on joka toinen kuukausi. Yritän elää väliviikot aina täysillä, koskaan ei voi tietää, me kaikki olemme vain lainassa, vaikka se ei paljon tiukassa paikassa lohduta. Koita jaksaa, mieti niitä hyviä hetkiä joita jo olet kokenut yhdessä äitisi kanssa.
t.Kati
Lähetä kommentti