Kaikki asiat näyttäisivät sujuneen niin kuin niiden pitikin sujua. Raha on vaihtanut omistajaa. Isännöitsijä on saanut tiedon, että minä olen uusi osakas. Verottaja on kertonut kantansa varainsiirtoveroon.
Avaimet saan maanantaina.
Ja sitten alkaa muuttorumba.
25.9.10
20.9.10
varainsiirtovero
Olen ilmeisen aikuistunut ja kypsä ja tietoinen raha-asioiden hoidosta.
Ai miksikö?
Tänään osasin soittaa verotoimistoon ja kysyä, että "kummä en yhtään muista tai ees tiiä että oonko mä käyttänyt mun verohelpotuksen varainsiirrosta, ni tota..."
Mikäkö tässä on niin kypsää ja aikuistunutta? (Ei ainakaan kysymyksen asettelu.)
No se, että ylipäätään tiedän sanan "varainsiirtovero" ja tiedän, että voin saada siitä helpotusta ja että tajuan, että olen ehkä käyttänyt sen oikeuden tai toisaalta ymmärrän, etten välttämättä ole sitä käyttänyt. Ja tajuan selvittää tämän asian ennen kuin menen tekemään asuntokauppoja. Tosin selvisi, että asia hoidetaan vasta kauppojen teon jälkeen. Mutta osasinpa kysyä kaiken varalta jo etukäteen.
Parissa kuukaudessa olen oppinut pankkiasioiden hoidosta enemmän kuin 30 vuodessa ennen sitä. Tähän mennessä olen tiennyt, että luottokorttini saldo on nollassa, eli en ole velkaa mihinkään ja että pankkitilini ei ole miinuksella. Nyt tiedän jo paljon enemmän.
Ai miksikö?
Tänään osasin soittaa verotoimistoon ja kysyä, että "kummä en yhtään muista tai ees tiiä että oonko mä käyttänyt mun verohelpotuksen varainsiirrosta, ni tota..."
Mikäkö tässä on niin kypsää ja aikuistunutta? (Ei ainakaan kysymyksen asettelu.)
No se, että ylipäätään tiedän sanan "varainsiirtovero" ja tiedän, että voin saada siitä helpotusta ja että tajuan, että olen ehkä käyttänyt sen oikeuden tai toisaalta ymmärrän, etten välttämättä ole sitä käyttänyt. Ja tajuan selvittää tämän asian ennen kuin menen tekemään asuntokauppoja. Tosin selvisi, että asia hoidetaan vasta kauppojen teon jälkeen. Mutta osasinpa kysyä kaiken varalta jo etukäteen.
Parissa kuukaudessa olen oppinut pankkiasioiden hoidosta enemmän kuin 30 vuodessa ennen sitä. Tähän mennessä olen tiennyt, että luottokorttini saldo on nollassa, eli en ole velkaa mihinkään ja että pankkitilini ei ole miinuksella. Nyt tiedän jo paljon enemmän.
stressi.
Huomenna tehdään kaupat vanhasta asunnosta ja ylihuomenna uudesta.
Stressaa niin että päässä humisee.
Entä, jos jotain menee pieleen? Entä, jos en olekaan osannut hoitaa jotakin byrokratian palasta oikein ja kauppa jää sen takia tekemättä? Entä, jos vanhan asunnon kaupassa tulee jotain ihmeellistä ilmi?
Mitä minä sitten teen?
Stressaa niin että päässä humisee.
Entä, jos jotain menee pieleen? Entä, jos en olekaan osannut hoitaa jotakin byrokratian palasta oikein ja kauppa jää sen takia tekemättä? Entä, jos vanhan asunnon kaupassa tulee jotain ihmeellistä ilmi?
Mitä minä sitten teen?
18.9.10
sitä voi pohtia..
.. että miten hyväksi johtajaksi itse kukin laskee henkilön, joka vaatimalla vaatii palaverin hetkeen, jonka tietää täysin varmasti olevan huonon kaikille osallistujille.
.. että miten hyvältä palaveriin jo muutenkin ajankohdasta johtuen ärtyneenä saapuvasta tuntuu, kun palaveri perutaan noin 30 minuuttia ilmoitetun alkamisajankohdan jälkeen.
.. että miltä se oikeasti tuntuu ja miten vaikuttaa työskentelymotivaatioon, kun alaisen kokemus on se, että työntekijää pompotetaan joko ihan vain pompottamisen ilosta tai sitten puhtaasta ajattelemattomuudesta johtuen. (Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä.)
.. että miten hyvältä palaveriin jo muutenkin ajankohdasta johtuen ärtyneenä saapuvasta tuntuu, kun palaveri perutaan noin 30 minuuttia ilmoitetun alkamisajankohdan jälkeen.
.. että miltä se oikeasti tuntuu ja miten vaikuttaa työskentelymotivaatioon, kun alaisen kokemus on se, että työntekijää pompotetaan joko ihan vain pompottamisen ilosta tai sitten puhtaasta ajattelemattomuudesta johtuen. (Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä.)
6.9.10
..niin..
Kuinka monen ihmisen ex-kumppani kysyisi yhteisen asunnon myyntihinnasta keskusteltaessa:
"Jos mä ostan tän kämpän sulta tällä hinnalla, niin riittäähän sulla sitten rahat siihen sun uuteen kämppään?"
"Jos mä ostan tän kämpän sulta tällä hinnalla, niin riittäähän sulla sitten rahat siihen sun uuteen kämppään?"
1.9.10
asiat etenevät
Maanantaina mennään hoitamaan raha-asiat pankissa kuntoon. Tämäkin etenee sovussa ja yhteisymmärryksessä. Molemmilla oli sama ajatus kodin nykyisestä arvosta. Yllättäen. Olin siis osannut arvioida ihan oikein! Auton lunastan minä. Huonekalut mietitään sitten, kun ehditään. Ja jos minä otan vähemmän tavaraa mukaani, niin se tasataan sitten auton hinnassa.
Mahtavaa.
Raha-asioista ei siis tullut riitaa. Kiitin M:a siitä, että asiat hoituvat niin helposti.
Äiti sanoi, että M olisi kyllä ollut oikein kelvollinen meidän sukuumme. Olen samaa mieltä. Vastasin äitille, että minäkin huolin M:n kyllä sukuun, jos hänet sinne joku muu kuin minä tuo. ;)
Mahtavaa.
Raha-asioista ei siis tullut riitaa. Kiitin M:a siitä, että asiat hoituvat niin helposti.
Äiti sanoi, että M olisi kyllä ollut oikein kelvollinen meidän sukuumme. Olen samaa mieltä. Vastasin äitille, että minäkin huolin M:n kyllä sukuun, jos hänet sinne joku muu kuin minä tuo. ;)
26.8.10
hm.
Oltiin leffassa ja syömässä M:n kanssa.
Pikkuveljen avopuoliso oli jokseenkin hämmentynyt, kun kerroin päivällä ulkoillessamme, että olemme menossa syömään ja elokuviin. "Tää ei taida olla mikään perinteinen ero", totesin. "Ei todellakaan", sain vastaukseksi.
Leffan jälkeen höpöteltiin M:n kanssa niitä näitä ja ennen leffaa syömässä ei ollut vaivaantunutta hiljaisuutta.
Ajattelin autossa kotiin palatessa, että miten missään vaiheessa voi ottaa esille raha-asioita..? Miten ikinä voin puhua niin raadollisesta ja kylmästä asiasta, kun en halua rikkoa välejä? Ajattelin, että M on hyvä ystävä. Ajan viettäminen hänen seurassaan on helppoa eikä minun tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Hän tietää heti, kun olen pahalla tuulella ja kuuntelee, kun kerron vaikka miten vähäpätöisiä asioita. (Ei varmaankaan kyllä paina asioita mieleensä, mutta ei sentään keskeytäkään sillä tyylillä, että "ihan sama ei kiinnosta")
Raha-asiat on silti ihan pakko ottaa esille. Ensi viikolla sen aion tehdä ja pankkiinkin on varattava aika. Odotan kyllä jo omaan kotiin muuttamista ja samalla haluan uskoa, että voimme käydä leffassa ja syömässä vielä muuton jälkeenkin. Toivon niin.
Pikkuveljen avopuoliso oli jokseenkin hämmentynyt, kun kerroin päivällä ulkoillessamme, että olemme menossa syömään ja elokuviin. "Tää ei taida olla mikään perinteinen ero", totesin. "Ei todellakaan", sain vastaukseksi.
Leffan jälkeen höpöteltiin M:n kanssa niitä näitä ja ennen leffaa syömässä ei ollut vaivaantunutta hiljaisuutta.
Ajattelin autossa kotiin palatessa, että miten missään vaiheessa voi ottaa esille raha-asioita..? Miten ikinä voin puhua niin raadollisesta ja kylmästä asiasta, kun en halua rikkoa välejä? Ajattelin, että M on hyvä ystävä. Ajan viettäminen hänen seurassaan on helppoa eikä minun tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Hän tietää heti, kun olen pahalla tuulella ja kuuntelee, kun kerron vaikka miten vähäpätöisiä asioita. (Ei varmaankaan kyllä paina asioita mieleensä, mutta ei sentään keskeytäkään sillä tyylillä, että "ihan sama ei kiinnosta")
Raha-asiat on silti ihan pakko ottaa esille. Ensi viikolla sen aion tehdä ja pankkiinkin on varattava aika. Odotan kyllä jo omaan kotiin muuttamista ja samalla haluan uskoa, että voimme käydä leffassa ja syömässä vielä muuton jälkeenkin. Toivon niin.
14.8.10
omituista.
En ole koskaan eronnut näin pitkästä suhteesta.
Oltiin eilen viettämässä iltaa yhteisten tuttujen kanssa. M:lla oli ensin selkeästi vähän hankaluuksia kanssani. Hän ei oikein tiennyt, olisiko huomannut minua lainkaan vai mitä olisi tehnyt. En mitenkään osaa suhtautua häneen jotenkin erikoisesti, joten juttelin ihan normaalisti hänen kuten kaikkien muidenkin kanssa.
Puolenyön aikoihin M ehdotti, että lähdetään kotiin. :O En olisi uskonut, että hän lähtee kanssani kotiin. Olisin luullut, että hän jää juhlimaan aina aamun asti ja minä menen hyvissä ajoin kotiin nukkumaan. Eikä kyse siis ollut mistään "mä en viihdy sun kanssa mennään kotiin" -jutusta. Ainakaan en tulkinnut sitä alkuunkaan niin. Ajettiin taksilla lähipizzeriallemme ja käveltiin siitä kotiin. Juteltiin ihan normaalisti. Olen nyt jotenkin vapautuneempi kuin aikoihin M:n kanssa. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Asiat ovat nyt selvät. Senkö takia? Ovatko ne selvät? Välillä mielessäni kävi ajatus, että M lähti kotiin kanssani, koska halusi miellyttää. Myös joitain muita pieniä juttuja tapahtui, jotka toivat mieleeni, että jollain tasolla toimin tässä nyt tosi ilkeästi. Siis M yrittää miellyttää minua ja toimia kuten ajattelee minun haluavan hänen toimivan. (Ja toki hän kyllä kahdeksan vuoden perusteella osaa arvata hyvinkin tarkasti.) Ja sitä en halua. En siis halua, että M on minuun nähden alisteisessa asemassa. En halua joutua asemaan, jossa minulla on vääränlaista valtaa.
En tiedä, osaanko selittää. Koska M ei luonnostaan ole ihminen, jonka kanssa haluan viettää eläkepäiviä, tuntuu erittäin ehkä jopa pelottavalta, että hän yrittäisi muuttaa itseään minun takiani. Tälläinen itsensä muuttaminen toisen takiahan tarkoittaisi sitä, että minä sanelen mitä haluan ja hän muuttuu. Ei sellainen voi toimia.
Toisaalta tuntui erittäin luontevalta. Koko aikuisikäni olen viettänyt tuon ihmisen kanssa ja hän ihan varmasti tuntee minut erittäin hyvin. Viihdyn hänen kanssaan tai sitten kyse on tavasta ja tottumisesta. Tavallaan tuntuu erittäin kurjalta luopua tästä. Tiedän kyllä, etten pidemmän päälle pysty elämään enää hänen kanssaan. Mutta toisaalta. Hänen kanssaan on erittäin luontevaa olla. En osaa vaivautua omasta itsestäni hänen seurassaan juuri lainkaan. Tämäkin kuulostaa oudota.. Onpa tätä todellakin hankalaa pukea sanoiksi. Voin siis olla oma itseni. Sitä kai tarkoitan. Ja tässähän on varmasti kyse siitä, että olemme eläneet 5 vuotta saman katon alla ja seurustelleet 8 vuotta. En osaa tuntea vaivaannusta myöskään tästä tilanteesta. Siis siitä, että asumme yhä yhdessä, nukumme samassa sängyssä, syömme samoja ruokia, kerromme toisillemme, mitä aiomme päivän aikana tehdä.. En osaa muuttaa suhtautumistani häneen. En osaa olla vihainen tai etsiä huonoja puolia. En osaa puhua hänestä pahaa kavereilleni. Enkä haluakaan. Hän on mikä on enkä kai pelkästään tuolla perusteella voi olla vihainen tai puukottaa selkään.
Mutta teenkö väärin? Ruokinko toivoa hänessä? Tuleeko pulmia siinä vaiheessa, kun todella muutan pois? Luuleeko hän, että ehkä en muutakaan?
Haluaisin oikeasti pysyä kavereina. Haluaisin, että välit pysyvät hyvinä ja nähdään edelleen samassa kaveriporukassa. Ja toisaalta tuntuu, että jos päätän, että pysymme kavereina, ei M:llä ole tarvetta tai kykyä toimia muullakaan tavoin. Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, että ryhtyisi aiheuttamalla aiheuttamaan riitoja tai välirikkoja. Niinpä hän todennäköisesti "tyytyy" tilanteeseen ja kykenee edelleenkin viettämään kanssani aikaa. Mutta onko väärin pistää hänet tyytymään tilanteeseen, johon on päädytty mahdollisesti pelkästä minun päätöksestäni?
Jollain tavalla olisi varmaan helpompaa, jos olisi riitoja. Tai pettämistä. Tai jotain. Mutta nyt ei ole mitään, mihin voisin tarttua. Toki voin nimetä M:n piirteitä, joiden takia en voi jäädä. Mutta .. M esitti minulle hyvän kysymyksen. Miksi juuri nyt? Miksi nyt erotaan, kun ei olla erottu aikaisemminkaan? Mikä on muuttunut? En osannut vastata. Mittani tuli täyteen? Mutta miksi juuri nyt? Miksi ei vuosi sitten tai vasta vuoden päästä? En osaa vastata itsellenikään noihin kysymyksiin. Ja siksi tämä on jollain tasolla outoa. Ei ole mitään konkreettista syytä, miksi eroan juuri nyt. Ehkä siksi, etten oikeasti pysty kuvittelemaan M:a kanssani eläkkeellä. En osaa nähdä häntä lasteni isänä. Ehkä siksi.
Oltiin eilen viettämässä iltaa yhteisten tuttujen kanssa. M:lla oli ensin selkeästi vähän hankaluuksia kanssani. Hän ei oikein tiennyt, olisiko huomannut minua lainkaan vai mitä olisi tehnyt. En mitenkään osaa suhtautua häneen jotenkin erikoisesti, joten juttelin ihan normaalisti hänen kuten kaikkien muidenkin kanssa.
Puolenyön aikoihin M ehdotti, että lähdetään kotiin. :O En olisi uskonut, että hän lähtee kanssani kotiin. Olisin luullut, että hän jää juhlimaan aina aamun asti ja minä menen hyvissä ajoin kotiin nukkumaan. Eikä kyse siis ollut mistään "mä en viihdy sun kanssa mennään kotiin" -jutusta. Ainakaan en tulkinnut sitä alkuunkaan niin. Ajettiin taksilla lähipizzeriallemme ja käveltiin siitä kotiin. Juteltiin ihan normaalisti. Olen nyt jotenkin vapautuneempi kuin aikoihin M:n kanssa. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Asiat ovat nyt selvät. Senkö takia? Ovatko ne selvät? Välillä mielessäni kävi ajatus, että M lähti kotiin kanssani, koska halusi miellyttää. Myös joitain muita pieniä juttuja tapahtui, jotka toivat mieleeni, että jollain tasolla toimin tässä nyt tosi ilkeästi. Siis M yrittää miellyttää minua ja toimia kuten ajattelee minun haluavan hänen toimivan. (Ja toki hän kyllä kahdeksan vuoden perusteella osaa arvata hyvinkin tarkasti.) Ja sitä en halua. En siis halua, että M on minuun nähden alisteisessa asemassa. En halua joutua asemaan, jossa minulla on vääränlaista valtaa.
En tiedä, osaanko selittää. Koska M ei luonnostaan ole ihminen, jonka kanssa haluan viettää eläkepäiviä, tuntuu erittäin ehkä jopa pelottavalta, että hän yrittäisi muuttaa itseään minun takiani. Tälläinen itsensä muuttaminen toisen takiahan tarkoittaisi sitä, että minä sanelen mitä haluan ja hän muuttuu. Ei sellainen voi toimia.
Toisaalta tuntui erittäin luontevalta. Koko aikuisikäni olen viettänyt tuon ihmisen kanssa ja hän ihan varmasti tuntee minut erittäin hyvin. Viihdyn hänen kanssaan tai sitten kyse on tavasta ja tottumisesta. Tavallaan tuntuu erittäin kurjalta luopua tästä. Tiedän kyllä, etten pidemmän päälle pysty elämään enää hänen kanssaan. Mutta toisaalta. Hänen kanssaan on erittäin luontevaa olla. En osaa vaivautua omasta itsestäni hänen seurassaan juuri lainkaan. Tämäkin kuulostaa oudota.. Onpa tätä todellakin hankalaa pukea sanoiksi. Voin siis olla oma itseni. Sitä kai tarkoitan. Ja tässähän on varmasti kyse siitä, että olemme eläneet 5 vuotta saman katon alla ja seurustelleet 8 vuotta. En osaa tuntea vaivaannusta myöskään tästä tilanteesta. Siis siitä, että asumme yhä yhdessä, nukumme samassa sängyssä, syömme samoja ruokia, kerromme toisillemme, mitä aiomme päivän aikana tehdä.. En osaa muuttaa suhtautumistani häneen. En osaa olla vihainen tai etsiä huonoja puolia. En osaa puhua hänestä pahaa kavereilleni. Enkä haluakaan. Hän on mikä on enkä kai pelkästään tuolla perusteella voi olla vihainen tai puukottaa selkään.
Mutta teenkö väärin? Ruokinko toivoa hänessä? Tuleeko pulmia siinä vaiheessa, kun todella muutan pois? Luuleeko hän, että ehkä en muutakaan?
Haluaisin oikeasti pysyä kavereina. Haluaisin, että välit pysyvät hyvinä ja nähdään edelleen samassa kaveriporukassa. Ja toisaalta tuntuu, että jos päätän, että pysymme kavereina, ei M:llä ole tarvetta tai kykyä toimia muullakaan tavoin. Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, että ryhtyisi aiheuttamalla aiheuttamaan riitoja tai välirikkoja. Niinpä hän todennäköisesti "tyytyy" tilanteeseen ja kykenee edelleenkin viettämään kanssani aikaa. Mutta onko väärin pistää hänet tyytymään tilanteeseen, johon on päädytty mahdollisesti pelkästä minun päätöksestäni?
Jollain tavalla olisi varmaan helpompaa, jos olisi riitoja. Tai pettämistä. Tai jotain. Mutta nyt ei ole mitään, mihin voisin tarttua. Toki voin nimetä M:n piirteitä, joiden takia en voi jäädä. Mutta .. M esitti minulle hyvän kysymyksen. Miksi juuri nyt? Miksi nyt erotaan, kun ei olla erottu aikaisemminkaan? Mikä on muuttunut? En osannut vastata. Mittani tuli täyteen? Mutta miksi juuri nyt? Miksi ei vuosi sitten tai vasta vuoden päästä? En osaa vastata itsellenikään noihin kysymyksiin. Ja siksi tämä on jollain tasolla outoa. Ei ole mitään konkreettista syytä, miksi eroan juuri nyt. Ehkä siksi, etten oikeasti pysty kuvittelemaan M:a kanssani eläkkeellä. En osaa nähdä häntä lasteni isänä. Ehkä siksi.
10.8.10
aikuisia
Ystävä L sanoi, että olemme lähes pelottavan aikuismaisia. Ei riitaa. Ei kyyneliä. Ei epäreiluuksia. Syömme yhteisiä ruokia. Nukumme samassa sängyssä. Juttelemme. Nauramme. Ilmoitamme menoistamme toiselle.
En osaa ryhtyä muuttamaan suhtautumistani M:iin. Tämä on se kliseistäkin kliseisempi "kasvoimme erillemme" -tarina. Ainakin minun osaltani. Siksi en osaa surra, koska mikään ei ole muuttunut. Toki nyt - kun asiat on puhuttu selviksi - tuntuu siltä, että pois muuttaminen jättää taakse ison osan elämääni: M:n. Hän tuntee minut toiseksi parhaiten vanhempieni jälkeen. Hän tunnistaa pienestäkin, mitä ajattelen. Sanoin hänelle, etten halua ryhtyä riitelemään. Ei ole mitään riitaa. En halua myöskään ryhtyä levittämään ikäviä juttuja, koska ei ole mitään ikäviä juttuja. On vain ihminen, jonka kanssa minä en pysty elämään. Toivottavasti joku muu pystyy.
Tämän kaiken olen kertonut suoraan myös M:lle.
Enää jännittää oikeastaan se, voiko raha-asioista sopiminen jotenkin muuttaa tilannetta. En haluaisi rikkoa välejäni M:n kanssa, koska en koe siihen mitään tarvetta.
Nyt tuntuu siltä, että pystyisin elämään "kämppiselämää" M:n kanssa pidempäänkin. Ei ole enää velvoitteita, jotka pakottavat minut ajattelemaan, että minun on loputtomiin kestettävä piirteitä ja ominaisuuksia, joita en kestä. Niinpä eläminen tuntuu varsin luontevalta ja helpolta. Toivottavasti uusi koti kuitenkin löytyy, sillä M sanoi: "Jos sä oisit mulle pelkkä kämppis, niin mä oisin vaihtanut kämppistä jo kauan sitten." Ja nyt kun olen "pelkkä" kämppis, on vaarana, että sotkuisuuteni ja suurpiirteisyyteni - nuo M:a eniten raivostuttavat piirteeni - tekevät yhteiselämästä hankalaa.
En osaa ryhtyä muuttamaan suhtautumistani M:iin. Tämä on se kliseistäkin kliseisempi "kasvoimme erillemme" -tarina. Ainakin minun osaltani. Siksi en osaa surra, koska mikään ei ole muuttunut. Toki nyt - kun asiat on puhuttu selviksi - tuntuu siltä, että pois muuttaminen jättää taakse ison osan elämääni: M:n. Hän tuntee minut toiseksi parhaiten vanhempieni jälkeen. Hän tunnistaa pienestäkin, mitä ajattelen. Sanoin hänelle, etten halua ryhtyä riitelemään. Ei ole mitään riitaa. En halua myöskään ryhtyä levittämään ikäviä juttuja, koska ei ole mitään ikäviä juttuja. On vain ihminen, jonka kanssa minä en pysty elämään. Toivottavasti joku muu pystyy.
Tämän kaiken olen kertonut suoraan myös M:lle.
Enää jännittää oikeastaan se, voiko raha-asioista sopiminen jotenkin muuttaa tilannetta. En haluaisi rikkoa välejäni M:n kanssa, koska en koe siihen mitään tarvetta.
Nyt tuntuu siltä, että pystyisin elämään "kämppiselämää" M:n kanssa pidempäänkin. Ei ole enää velvoitteita, jotka pakottavat minut ajattelemaan, että minun on loputtomiin kestettävä piirteitä ja ominaisuuksia, joita en kestä. Niinpä eläminen tuntuu varsin luontevalta ja helpolta. Toivottavasti uusi koti kuitenkin löytyy, sillä M sanoi: "Jos sä oisit mulle pelkkä kämppis, niin mä oisin vaihtanut kämppistä jo kauan sitten." Ja nyt kun olen "pelkkä" kämppis, on vaarana, että sotkuisuuteni ja suurpiirteisyyteni - nuo M:a eniten raivostuttavat piirteeni - tekevät yhteiselämästä hankalaa.
7.8.10
6.8.10
uuden alku?
Kolmenkympin kriisi?
Kahdenkympin kriisi oli aika vahva. Muistan sen, mutta en enää muista, miten kriisi ilmeni.
Haluan aloittaa kaiken alusta. On samanlainen tunne kuin silloin, kun odotin tietoa siitä, pääsenkö opiskelemaan opettajaksi. Ja kun se tieto tuli, että sinne pääsin, niin se oli jännittävää. Muutin kotoa ihan uuteen kaupunkiin ihan vieraiden ihmisten kanssa samaan asuntoon. Solukämppään.
Enää en solukämppään muuttaisi.
Tajusin viikko sitten L:n kanssa jutellessa jotenkin hirveän selvästi, että tämä on minun elämäni ja saan tehdä sillä mitä itse haluan. Nyt pitäisi vain löytää uskallus oikeasti tehdä elämällään mitä haluaa.
Kahdenkympin kriisi oli aika vahva. Muistan sen, mutta en enää muista, miten kriisi ilmeni.
Haluan aloittaa kaiken alusta. On samanlainen tunne kuin silloin, kun odotin tietoa siitä, pääsenkö opiskelemaan opettajaksi. Ja kun se tieto tuli, että sinne pääsin, niin se oli jännittävää. Muutin kotoa ihan uuteen kaupunkiin ihan vieraiden ihmisten kanssa samaan asuntoon. Solukämppään.
Enää en solukämppään muuttaisi.
Tajusin viikko sitten L:n kanssa jutellessa jotenkin hirveän selvästi, että tämä on minun elämäni ja saan tehdä sillä mitä itse haluan. Nyt pitäisi vain löytää uskallus oikeasti tehdä elämällään mitä haluaa.
1.8.10
Pirkkala
Tuli käytyä Pirkkalassa katsomassa ystävä L:n uutta asuntoa. Hän vaihtaa takaisin kotipaikkakunnalleen ja olenhan minä hänen puolestaan onnellinen. Oikeasti tämän tajuaa varmaan vasta elokuun 14. päivä, kun minä pysäköin autoni koulun pihaan ja kävelen opehuoneeseen jättimäisen, hymyileväisen ja äänekkään puhehässäkän keskelle. L ei ole siellä silloin. Hän on silloin ihan muualla. Kaukana.
Opeuraa on takana 4,5 vuotta ja se kokonaisuudessaan on mennyt tiiviissä yhteistyössä ystävä L:n kanssa. Kaikki on suunniteltu yhdessä. Kokeet on valmistettu yhdessä. Todistusten numerot on käyty läpi kerta toisensa jälkeen yhdessä. "Mitäs sanot, voisko tälle antaa ysin..?" "Hm.. No jos se saa ysin, niin mitäs tää mun oppilas sitten saa..?"
Vuodet on tähän asti suunniteltu yhdessä. Joka kerta. Onneksi L saattohoiti minut uuden työparin kanssa yhteistyöhön, joten sikäli en jää parin viikon päästä ihan tyhjän päälle. Mutta kyllä se tulee olemaan silti erilaista. Koko työyhteisö tulee saamaan hirmuisen lauman uusia jäseniä ja uusien käytäntöjen ja tapojen muodostaminen vaatii aikaa ja jaksamista. Minä alan näillä työvuosillani olla meidän talossa ns. vanhaa kalustoa ihan epäilemättä.
Odotan silti jo kovasti töiden alkamista. Voitteko uskoa? Ajattelin, että jos kehtaan, niin menen ensi viikolla sinne jo käymään ja hakemaan opeoppaita, että voin sitten suunnitella ensimmäistä kertaa ihan yksin tulevan vuoden pääpiirteet.
---
Tuli käytyä myös mökillä yhdessä L:n kanssa. Todennäköisesti viimeistä kertaa tälle kesälle. Todennäköisesti viimeistä kertaa myös tälle vuodelle. Jotenkin surullista. Mökillä on tänä kesänä tullut vietettyä paljon aikaa ja olen nauttinut näistä helteistä siellä. On uitu. Olen maalannut. Olen nukkunut päiväunia.
---
Huoh.
Opeuraa on takana 4,5 vuotta ja se kokonaisuudessaan on mennyt tiiviissä yhteistyössä ystävä L:n kanssa. Kaikki on suunniteltu yhdessä. Kokeet on valmistettu yhdessä. Todistusten numerot on käyty läpi kerta toisensa jälkeen yhdessä. "Mitäs sanot, voisko tälle antaa ysin..?" "Hm.. No jos se saa ysin, niin mitäs tää mun oppilas sitten saa..?"
Vuodet on tähän asti suunniteltu yhdessä. Joka kerta. Onneksi L saattohoiti minut uuden työparin kanssa yhteistyöhön, joten sikäli en jää parin viikon päästä ihan tyhjän päälle. Mutta kyllä se tulee olemaan silti erilaista. Koko työyhteisö tulee saamaan hirmuisen lauman uusia jäseniä ja uusien käytäntöjen ja tapojen muodostaminen vaatii aikaa ja jaksamista. Minä alan näillä työvuosillani olla meidän talossa ns. vanhaa kalustoa ihan epäilemättä.
Odotan silti jo kovasti töiden alkamista. Voitteko uskoa? Ajattelin, että jos kehtaan, niin menen ensi viikolla sinne jo käymään ja hakemaan opeoppaita, että voin sitten suunnitella ensimmäistä kertaa ihan yksin tulevan vuoden pääpiirteet.
---
Tuli käytyä myös mökillä yhdessä L:n kanssa. Todennäköisesti viimeistä kertaa tälle kesälle. Todennäköisesti viimeistä kertaa myös tälle vuodelle. Jotenkin surullista. Mökillä on tänä kesänä tullut vietettyä paljon aikaa ja olen nauttinut näistä helteistä siellä. On uitu. Olen maalannut. Olen nukkunut päiväunia.
---
Huoh.
26.7.10
kesä 2010
Kuitenkin joku (viimeistään töihin paluun yhteydessä) kysyy, että "No mitä sä teit kesälomalla?" Niinpä ajattelin kirjata tähän sen, mistä kesä 2010 on koostunut. Ja onhan sitä mukava sitten ehkä ensi kesän kynnyksellä katsella edellisen kesän saavutuksia..
Kesä 2010
* Kesä alkoi Seitsemisen kolmen päivän vaelluksella. Ensimmäistä kertaa elämässäni yövyin laavussa. Koirat nauttivat helteisestä vaelluksesta täysin rinnoin ja minut vaellus sai siirtymään kesäloma-asetukselle kertarysäyksellä.
* Hellettä, hellettä, hellettä. Olen ruskettunut enemmän kuin ikinä arvelin voivani punapigmenttisenä ruskettua. Hartioissa on rajat ja Crocsit ovat jättäneet omat rajansa kinttuihin.
* Helteestä johtuen on uitu enemmän kuin kertaakaan sitten lapsuuden kesien.
* Uimiseen liittyen on löydetty Espoostakin metsä, jossa on syrjäinen metsäjärvi ja vain satunnaisia muita kulkijoita oman seurueen lisäksi.
* Tänä kesänä olen mökkeillyt kai enemmän kuin koskaan aiemmin. Mökkityömaalla on tullut lähinnä lötköteltyä ja pötköteltyä, nukuttua päiväunia, uitua ja maalattua kivoja juttuja huussin seiniin. Tämän kesän tuotoksina vessan seinää koristavat auringonkukat, kesäneito ja muotokuvat molemmista koirista.
* Vanhemman koiran kuriinpisto-operaatio on vienyt kesästä yli kuukauden. Homma on ollut ajatustyötä ja konkreettista toimintaa vaativaa.
* Nuoremman koiran omituinen kutina on hallinnut ajatuksia äitienpäivästä asti ja se on ollut osa myös tätä kesää.
* Olen ostanut kolme äänikirjaa ja kuunnellut niitä lähes aina kun istun autossa. Tällä hetkellä kuunneltuna on Henning Mankellin Valkoinen naarasleijona, katulapsista kertova nuortenkirja ja kuuntelun alla on Agatha Christien Aikataulun arvoitus.
En siis ole tehnyt oikeastaan mitään järisyttävää, konkreettista tai suurta. Olen elänyt lötköä ja merkityksetöntä aikaa. Olisin ollut valmis palaamaan töihin jo viikko sitten - lomailtuani viitisen viikkoa. Ikävä kyllä opettajan ei ole mahdollista siirtää lomia itse valitsemaansa (/tarpeelliseksi kokemaansa) ajankohtaan. Olisin oikein hyvin voinut jättää nelisen viikkoa lomia syksyyn ja kevääseen. Itselleni tämä kertoo siitä, että olen levännyt tarpeeksi, ladannut akkuja ja valmis uudeen lukuvuoteen.
Jollain tasolla tunnen olevani epäonnistuva lomailija. Kaikki muut tuntuvat tekevän vaikka mitä. Matkustavat. Kyläilevät. Kokevat. Tekevät. Sinkoilevat sinne ja tänne. Niinpä minulle on aina hieman hankalaa vastata kysymykseen: "Mitä teit loman aikana?" sillä tuntuu siltä, että tuohon kysymykseen pitäisi yhdeksän lomaviikon jälkeen olla huikeita laajaakin laajempia vastauksia. Kysyjä odottaa pitkää listaa asioista, tapahtumista ja kokemuksista. Ja minun vastaukseni on jo neljän opekesän jälkeen aina ollut: "No mä lötköilin ja lomailin.. En mä kai mitään erityistä tehnyt.."
Kesä 2010
* Kesä alkoi Seitsemisen kolmen päivän vaelluksella. Ensimmäistä kertaa elämässäni yövyin laavussa. Koirat nauttivat helteisestä vaelluksesta täysin rinnoin ja minut vaellus sai siirtymään kesäloma-asetukselle kertarysäyksellä.
* Hellettä, hellettä, hellettä. Olen ruskettunut enemmän kuin ikinä arvelin voivani punapigmenttisenä ruskettua. Hartioissa on rajat ja Crocsit ovat jättäneet omat rajansa kinttuihin.
* Helteestä johtuen on uitu enemmän kuin kertaakaan sitten lapsuuden kesien.
* Uimiseen liittyen on löydetty Espoostakin metsä, jossa on syrjäinen metsäjärvi ja vain satunnaisia muita kulkijoita oman seurueen lisäksi.
* Tänä kesänä olen mökkeillyt kai enemmän kuin koskaan aiemmin. Mökkityömaalla on tullut lähinnä lötköteltyä ja pötköteltyä, nukuttua päiväunia, uitua ja maalattua kivoja juttuja huussin seiniin. Tämän kesän tuotoksina vessan seinää koristavat auringonkukat, kesäneito ja muotokuvat molemmista koirista.
* Vanhemman koiran kuriinpisto-operaatio on vienyt kesästä yli kuukauden. Homma on ollut ajatustyötä ja konkreettista toimintaa vaativaa.
* Nuoremman koiran omituinen kutina on hallinnut ajatuksia äitienpäivästä asti ja se on ollut osa myös tätä kesää.
* Olen ostanut kolme äänikirjaa ja kuunnellut niitä lähes aina kun istun autossa. Tällä hetkellä kuunneltuna on Henning Mankellin Valkoinen naarasleijona, katulapsista kertova nuortenkirja ja kuuntelun alla on Agatha Christien Aikataulun arvoitus.
En siis ole tehnyt oikeastaan mitään järisyttävää, konkreettista tai suurta. Olen elänyt lötköä ja merkityksetöntä aikaa. Olisin ollut valmis palaamaan töihin jo viikko sitten - lomailtuani viitisen viikkoa. Ikävä kyllä opettajan ei ole mahdollista siirtää lomia itse valitsemaansa (/tarpeelliseksi kokemaansa) ajankohtaan. Olisin oikein hyvin voinut jättää nelisen viikkoa lomia syksyyn ja kevääseen. Itselleni tämä kertoo siitä, että olen levännyt tarpeeksi, ladannut akkuja ja valmis uudeen lukuvuoteen.
Jollain tasolla tunnen olevani epäonnistuva lomailija. Kaikki muut tuntuvat tekevän vaikka mitä. Matkustavat. Kyläilevät. Kokevat. Tekevät. Sinkoilevat sinne ja tänne. Niinpä minulle on aina hieman hankalaa vastata kysymykseen: "Mitä teit loman aikana?" sillä tuntuu siltä, että tuohon kysymykseen pitäisi yhdeksän lomaviikon jälkeen olla huikeita laajaakin laajempia vastauksia. Kysyjä odottaa pitkää listaa asioista, tapahtumista ja kokemuksista. Ja minun vastaukseni on jo neljän opekesän jälkeen aina ollut: "No mä lötköilin ja lomailin.. En mä kai mitään erityistä tehnyt.."
19.7.10
6.6.10
loma
Ei tunnu vielä siltä, mutta totta se silti on. Loma on alkanut. Todistukset jaettiin eilen ja kotiin tuli kannettua suklaata, ruusuja, hilloa, tarjoiluastia, kahvikuppi, jne.. :) Jääkaapin oveen pääsi erään pojan omin käsin askartelema pakettikortti, jossa luki: "Olet maailman paras opettaja. Hyvää kessää!"
Illalla riennettiin juhlimaan alkavaa lomaa opettajaporukalla. Tanssittiin, hihiteltiin, juotiin ja tanssittiin vähän lisää. Ikävä kyllä puoliltaöin iski pahuksenmoinen päänsärky, joten oli ihan pakko lähteä kotiin. No. Tänään arvostan aikaista kotiin palaamista, sillä huonoa oloa ei juhlimisesta seurannut, ainoastaan hillitön väsymys. Eilen olisin kyllä takuuvarmasti viihtynyt baaritiskillä vielä tunnin jos toisenkin.
Huomenna suuntaan aamupäivästä agiliitämään koirien kanssa ja sitten on tarkoitus käydä ostamassa pieni rinkka ja makuupussi, sillä keskiviikkona suuntaamme ystävä L:n kanssa kohti kansallispuistoa ja parin päivän kestoista vaeltelua luonnossa. Ajatuksena on yöpyä laavulla ja tehdä päiväretkiä ympäristöön. Koirat pääsevät kokeilemaan ensimmäistä kertaa elämässään ulkona yöpymistä. Nähtäväksi jää, miten käy..
20.5.10
11 päivää
Eipä ole enää paljoa tätä lukuvuotta jäljellä. Tekemistä riittää kyllä - ja osa jää varmaan tekemättäkin. Mutta ehtiihän sitä tehdä äidinkieltä ja matematiikkaa ensi vuonna. Ja sitä seuraavana. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Ja...
Ilon aiheita:
1) Äiti. Saadaan viettää ilon kesä. Suunnitelmissa on ottaa tatuointi, joka tallentaa ihooni pysyvästi jotain tästä kaikesta.
2) Nuorempi koira. Se ei rapsuttele enää. (Taikauskoisena pelkään, että manaaan tuolla lauseella rapsuttelun takaisin..) Olen siirtänyt sen äitienpäivää seuraavana aamuna raakaruokintaan ja pudottanut pikkuhiljaa kortisoniannosta. Nyt se syö enää joka toinen päivä puolikkaan tabletin aamuisin. Saa nähdä, onko tämä rapsuttelupulma nyt selvitetty vai onko kyseessä vain parempi kausi.
3) Sää. Käyn lähes päivittäin pötköttelemässä läheisellä niityllä koirien kanssa. On ihanaa röhnöttää maassa ja nauttia elämästä.
Oma jaksaminen on näistä asioista johtuen jollain tasolla parantunut, mutta kevään tulon huomaa silti. En enää jaksa suhtautua oppilaiden nahisteluihin ja tiettyihin liioiteltuihin reaktioihin rehellisen empaattisesti. Toki teen työni ammattitaidolla enkä todellakaan anna loman läheisyyden näkyä käytöksessäni. Mutta itse tiedän, että tällä hetkellä teen työtä vain sen vuoksi, että se pitää tehdä. En sen vuoksi, että haluaisin olla töissä. Haluaisin olla jo lomalla. Haluaisin ajaa mökille ja nauttia päiväunista. Haluaisin uittaa koiria ja todeta illalla, että "kappas tämäkin päivä suhahti ohi ihan vain lepäillessä".
"Ooksä meiän ope kakkosellaki?!" ihastui tänään yksi muksuista. Miten minulla ei käynyt pienessä mielessänikään ensimmäisinä kouluvuosinani kyseenalaistaa millään tavalla opettajan pysymistä kanssamme myös kesäloman jälkeen? Neljännen luokan jälkeen alkanut kesäloma olikin sitten melkoinen tunteiden myrsky ja pettymyksen ja luottamuksen pettämisen aikaa, kun siihen asti kanssamme elämän jakanut opettaja perusti perheen ja muutti toiselle puolelle Suomea. Se tuntui kauhean epäreilulta ja suoranaiselta petokselta. Lähes ikuisesti elämääni kuulunut aikuinen vain lähti.
Sellaistahan se elämä on. Mutta onneksi minun ei tarvitse vielä hylätä oppilaitani. :) Ja viime vuoden kutoset - nykyiset seiskat, matematiikanoppilaani - saan saattaa ensi vuonna kohti ysiä ja sen jälkeen toivottavasti kohti elämän aallokoita.
Ilon aiheita:
1) Äiti. Saadaan viettää ilon kesä. Suunnitelmissa on ottaa tatuointi, joka tallentaa ihooni pysyvästi jotain tästä kaikesta.
2) Nuorempi koira. Se ei rapsuttele enää. (Taikauskoisena pelkään, että manaaan tuolla lauseella rapsuttelun takaisin..) Olen siirtänyt sen äitienpäivää seuraavana aamuna raakaruokintaan ja pudottanut pikkuhiljaa kortisoniannosta. Nyt se syö enää joka toinen päivä puolikkaan tabletin aamuisin. Saa nähdä, onko tämä rapsuttelupulma nyt selvitetty vai onko kyseessä vain parempi kausi.
3) Sää. Käyn lähes päivittäin pötköttelemässä läheisellä niityllä koirien kanssa. On ihanaa röhnöttää maassa ja nauttia elämästä.
Oma jaksaminen on näistä asioista johtuen jollain tasolla parantunut, mutta kevään tulon huomaa silti. En enää jaksa suhtautua oppilaiden nahisteluihin ja tiettyihin liioiteltuihin reaktioihin rehellisen empaattisesti. Toki teen työni ammattitaidolla enkä todellakaan anna loman läheisyyden näkyä käytöksessäni. Mutta itse tiedän, että tällä hetkellä teen työtä vain sen vuoksi, että se pitää tehdä. En sen vuoksi, että haluaisin olla töissä. Haluaisin olla jo lomalla. Haluaisin ajaa mökille ja nauttia päiväunista. Haluaisin uittaa koiria ja todeta illalla, että "kappas tämäkin päivä suhahti ohi ihan vain lepäillessä".
"Ooksä meiän ope kakkosellaki?!" ihastui tänään yksi muksuista. Miten minulla ei käynyt pienessä mielessänikään ensimmäisinä kouluvuosinani kyseenalaistaa millään tavalla opettajan pysymistä kanssamme myös kesäloman jälkeen? Neljännen luokan jälkeen alkanut kesäloma olikin sitten melkoinen tunteiden myrsky ja pettymyksen ja luottamuksen pettämisen aikaa, kun siihen asti kanssamme elämän jakanut opettaja perusti perheen ja muutti toiselle puolelle Suomea. Se tuntui kauhean epäreilulta ja suoranaiselta petokselta. Lähes ikuisesti elämääni kuulunut aikuinen vain lähti.
Sellaistahan se elämä on. Mutta onneksi minun ei tarvitse vielä hylätä oppilaitani. :) Ja viime vuoden kutoset - nykyiset seiskat, matematiikanoppilaani - saan saattaa ensi vuonna kohti ysiä ja sen jälkeen toivottavasti kohti elämän aallokoita.
12.5.10
no..?
Äitin ääni värisee. Sitä itkettää, sen kuulee äänestä.
"No tuli hyviä uutisia. Ei löytynyt eläviä syöpäsoluja. Syksyllä on seuraava kontrolli."
En tiedä, mitä "ei eläviä syöpäsoluja" käytännössä tarkoittaa, mutta ei sen nyt väliä. Äiti on niin helpottunut, että melkein itkee.
"Mua jännitti aamulla aivan hirveesti. Siellä sytoklinikalla hoitaja tuli halaamaan ja sanomaan että sua näyttää jännittävän. Kävin tulosten saamisen jälkeen kertomassa sille niistä hyvistä uutisista. Se halasi vielä varmaan kymmenen kertaa."
Kesä saadaan siis nyt viettää ihan rauhassa.
Ihanaa.
"No tuli hyviä uutisia. Ei löytynyt eläviä syöpäsoluja. Syksyllä on seuraava kontrolli."
En tiedä, mitä "ei eläviä syöpäsoluja" käytännössä tarkoittaa, mutta ei sen nyt väliä. Äiti on niin helpottunut, että melkein itkee.
"Mua jännitti aamulla aivan hirveesti. Siellä sytoklinikalla hoitaja tuli halaamaan ja sanomaan että sua näyttää jännittävän. Kävin tulosten saamisen jälkeen kertomassa sille niistä hyvistä uutisista. Se halasi vielä varmaan kymmenen kertaa."
Kesä saadaan siis nyt viettää ihan rauhassa.
Ihanaa.
11.5.10
pelkuri
En uskaltanut eilen soittaa äitille ja kysyä laajan tutkimussarjan tuloksia. En vain uskaltanut. Ajattelin, että äiti soittaa, jos tämä maanantai tosiaan oli se päivä, kun tulokset tulevat.
Äiti ei soittanut.
Ajattelin, että tulosten on ehkä pakko olla hyviä, koska tosi huonot äiti olisi kyllä kertonut.
Sitten ajattelin, että tulokset voivat olla myös huonoja ja äiti kertoo ne vasta, kun keskiviikkona nähdään mökillä.
Joten en soittanut.
Tänään pikkuveljeltä tuli viesti:
"Mahtavaa, että äitin tulokset olivat parhaita mahdollisia!"
Alkoi itkettää, mutta koska olen töissä, en alkanut itkeä. En kuitenkaan soita. Vieläkään. Vaikka en tiedäkään, mitä ne parhaat mahdolliset uutiset ovat. Soitan sitten, kun on hieman aikaa hengähtää ja olla rauhassa.
Äiti ei soittanut.
Ajattelin, että tulosten on ehkä pakko olla hyviä, koska tosi huonot äiti olisi kyllä kertonut.
Sitten ajattelin, että tulokset voivat olla myös huonoja ja äiti kertoo ne vasta, kun keskiviikkona nähdään mökillä.
Joten en soittanut.
Tänään pikkuveljeltä tuli viesti:
"Mahtavaa, että äitin tulokset olivat parhaita mahdollisia!"
Alkoi itkettää, mutta koska olen töissä, en alkanut itkeä. En kuitenkaan soita. Vieläkään. Vaikka en tiedäkään, mitä ne parhaat mahdolliset uutiset ovat. Soitan sitten, kun on hieman aikaa hengähtää ja olla rauhassa.
4.5.10
22 päivää
...joista kaksi koulutuksessa eli varsinaisia työpäiviä jäljellä 20.
Väsyttää aivan julmetusti. Pinna on erittäin lyhyt ja joudun välillä todella taistelemaan, että jaksan hymyillä ihan oikean aidosti sille "OPE ARVAAAAAAAA MMMITÄ!" -kysymykselle, kun se esitetään saman oppilaan toimesta viidettä kertaa yhden oppitunnin aikana. Lisäksi pinna ei meinaa millään riittää työtovereiden väsymykselle. Mutta onneksi en ole niin tämän ääliömäisen väsymyksen vietävänä, että antaisin sen vaikuttaa siihen, miten kohtelen työtovereitani. Lapset varmasti kokevat nahoissaan lyhentyneen pinnani jollain tavalla, mutta aikuisten kanssa yritän olla menettämättä hermojani vähäisintäkään määrää. En pidä riitelystä enkä etenkään riitelystä ystävieni/työtovereideni/tuttujeni kanssa. Niinpä vedän kasvoille hymyn, vaikka oikeasti ärsyttää todella kovasti istua opetustuntien jälkeen palaverissa, jonka tärkein anti on kikattaa hysteerisesti jollekin, jota en kykene edes palauttamaan mieleeni ja joka ei tuolla hetkelläkään naurattanut minua pienintäkään vähää.
Ehdin kyllä tekemään kaiken, eikä oikeastaan mitään kovin olennaista ole enää tekemättäkään. Matematiikka on hallussa. Äidinkieli on niin hallussa kuin voi olla. Yllin asiat on jo käyty. Kevätpörriäisrahat on tänään kiikutettu sen opettajan käsiin, joka ne tänä vuonna laskee. Kevätjuhlaesitys on perinteikäs juttu, jota ei tarvitse suunnitella etukäteen, ainoastaan harjoitella ja toteuttaa.
Miksi silti suoraan sanottuna vituttaa? En tiedä. Ystävä L on jo muutamaan otteeseen ihmetellyt, miten rakastamani vuodenaika on alkanut vaikuttaa minuun näin. Miksi heräilen aamuyöstä hikisenä ja adrenaliini verisuonissa jyskyttäen? En tiedä.
Yksi stressin aiheuttaja on äiti. Tietenkin. Ensi maanantaina tulee ison tutkimussarjan tuloksia. En osaa tuntea aktiivista hermostusta, mutta kai se painaa jossain taustalla.
Toinen stressin aiheuttaja on sotku. En osaa pitää kotia siistinä. Se ahdistaa.
Kolmas asia on nuorempi koirani. Sillä tuli kuonoon suuri haavauma, josta sittemmin otettiin koepala. Nyt koira on kortisonikuurilla, joka toivottavasti saadaan lopettaa perjantaina, kun koepalan tulokset saapuvat. Jos kuuria ei saa lopettaa ja siitä tulee osa elämää, tiedän elämän lyhenevän koirani osalta radikaalisti.
Neljäs asia on vanhempi koirani. Sen käytös on aika ajoin erittäin hankalaa. Se inhoaa läheisyyttä. Se inhoaa fyysistä ohjaamista, siirtelemistä ja nostamista. Se pomottaa M:a, joka ei osaa yhtään kohdella koiraa niin kuin koiraa pitää kohdella. M anelee, pyytelee, kosiskelee, mielistelee. Ja vanhempi koirani ottaa asian juuri niin kuin koira sen pahimmassa tapauksessa ottaa. Otus kuvittelee, että sillä on alamainen. Se ei kunnioita M:a juuri lainkaan. Eilen hermostuin totaalisesti ensin koiralle ja heti sen jälkeen M:lle. Eikö se jumankauta voi komentaa koiraa? Pitääkö anella? Eikö voi karjaista, että nyt jumalauta riitti? Että ala laputtaa siitä, mitätön rakki? Että sinä et minulle rähjää? Siitä kun ei ole juuri mitään apua, että minä sen koiralle karjaisen.
Jos saisin elää koirani kanssa autiolla saarella, elämä olisi helppoa ja auvoisaa. Mutta kun muu elämä sotkee koirani ja minun elämäni, niin siitä aiheutuu suunnaton määrä stressiä.
---------
Kaikesta kitinästä huolimatta töissä sujuu erittäin hyvin. Oppilaat ovat kyllä keväästä johtuen myös erittäin väsyneitä, levottomia ja räjähdysalttiita. Mutta silti he osaavat jo olla koulussa. Tänään muksut tekivät tunnin ihan hiljaista hommaa, mitä nyt välillä hakivat lisää tekemistä itselleen ja kyselivät minulta aika ajoin apua tehtäviin. Iltapäivällä rakennettiin koko luokan yhteistä taideteosta, kukkaketoa, johon revittiin ruohoa, leikattiin pahvista kukkia ja maalattiin teloilla jättimäistä pintaa. Lopputunnista kaiken sähläämisen ja opettajan hikoilemisen jälkeen luokassa vallitsi yhteinen puuhan henki. Kolme tyttöä tiskasi vapaaehtoisesti. Koko tunnin laiskotellut poika pesi lattiaa rätillä liimatahroista puhtaaksi. Viisi oppilasta istui hipihiljaa paikoillaan ja luki kirjaa. Poikalauma pelasi luokan nurkassa pulpettien alla lautapeliä. Käytävän vessasta kuului myös puuhakas lorina, kun liima-astioita puhdistettiin oppilaiden voimin. Jokaisella oppilaalla oli jotain juuri hänelle sopivaa puuhaa ja ilmapiiri oli erittäin tyytyväinen.
Sellaista se on meidän luokassa. Yhteishenki on erittäin hyvä ja sellaista "en mä haluu/jaksa siivota, ei toi oo mun sotku" tai "en tahdo auttaa" -jurputusta ilmenee äärimmäisen vähän. Oppilaat auttavat toisiaan enemmän kuin mielellään (joskus jopa liiallisuuksiin asti) ja usein saankin astua syrjään ja sulkea suuni, kun apua pyytäneen vieressä istuva tokaisee minulle, että "MÄ VOIN NEUVOA!" No hitto. Totta kai sitten neuvoo, jos osaa neuvoa. Minä astun suosiolla syrjään.
Väsyttää aivan julmetusti. Pinna on erittäin lyhyt ja joudun välillä todella taistelemaan, että jaksan hymyillä ihan oikean aidosti sille "OPE ARVAAAAAAAA MMMITÄ!" -kysymykselle, kun se esitetään saman oppilaan toimesta viidettä kertaa yhden oppitunnin aikana. Lisäksi pinna ei meinaa millään riittää työtovereiden väsymykselle. Mutta onneksi en ole niin tämän ääliömäisen väsymyksen vietävänä, että antaisin sen vaikuttaa siihen, miten kohtelen työtovereitani. Lapset varmasti kokevat nahoissaan lyhentyneen pinnani jollain tavalla, mutta aikuisten kanssa yritän olla menettämättä hermojani vähäisintäkään määrää. En pidä riitelystä enkä etenkään riitelystä ystävieni/työtovereideni/tuttujeni kanssa. Niinpä vedän kasvoille hymyn, vaikka oikeasti ärsyttää todella kovasti istua opetustuntien jälkeen palaverissa, jonka tärkein anti on kikattaa hysteerisesti jollekin, jota en kykene edes palauttamaan mieleeni ja joka ei tuolla hetkelläkään naurattanut minua pienintäkään vähää.
Ehdin kyllä tekemään kaiken, eikä oikeastaan mitään kovin olennaista ole enää tekemättäkään. Matematiikka on hallussa. Äidinkieli on niin hallussa kuin voi olla. Yllin asiat on jo käyty. Kevätpörriäisrahat on tänään kiikutettu sen opettajan käsiin, joka ne tänä vuonna laskee. Kevätjuhlaesitys on perinteikäs juttu, jota ei tarvitse suunnitella etukäteen, ainoastaan harjoitella ja toteuttaa.
Miksi silti suoraan sanottuna vituttaa? En tiedä. Ystävä L on jo muutamaan otteeseen ihmetellyt, miten rakastamani vuodenaika on alkanut vaikuttaa minuun näin. Miksi heräilen aamuyöstä hikisenä ja adrenaliini verisuonissa jyskyttäen? En tiedä.
Yksi stressin aiheuttaja on äiti. Tietenkin. Ensi maanantaina tulee ison tutkimussarjan tuloksia. En osaa tuntea aktiivista hermostusta, mutta kai se painaa jossain taustalla.
Toinen stressin aiheuttaja on sotku. En osaa pitää kotia siistinä. Se ahdistaa.
Kolmas asia on nuorempi koirani. Sillä tuli kuonoon suuri haavauma, josta sittemmin otettiin koepala. Nyt koira on kortisonikuurilla, joka toivottavasti saadaan lopettaa perjantaina, kun koepalan tulokset saapuvat. Jos kuuria ei saa lopettaa ja siitä tulee osa elämää, tiedän elämän lyhenevän koirani osalta radikaalisti.
Neljäs asia on vanhempi koirani. Sen käytös on aika ajoin erittäin hankalaa. Se inhoaa läheisyyttä. Se inhoaa fyysistä ohjaamista, siirtelemistä ja nostamista. Se pomottaa M:a, joka ei osaa yhtään kohdella koiraa niin kuin koiraa pitää kohdella. M anelee, pyytelee, kosiskelee, mielistelee. Ja vanhempi koirani ottaa asian juuri niin kuin koira sen pahimmassa tapauksessa ottaa. Otus kuvittelee, että sillä on alamainen. Se ei kunnioita M:a juuri lainkaan. Eilen hermostuin totaalisesti ensin koiralle ja heti sen jälkeen M:lle. Eikö se jumankauta voi komentaa koiraa? Pitääkö anella? Eikö voi karjaista, että nyt jumalauta riitti? Että ala laputtaa siitä, mitätön rakki? Että sinä et minulle rähjää? Siitä kun ei ole juuri mitään apua, että minä sen koiralle karjaisen.
Jos saisin elää koirani kanssa autiolla saarella, elämä olisi helppoa ja auvoisaa. Mutta kun muu elämä sotkee koirani ja minun elämäni, niin siitä aiheutuu suunnaton määrä stressiä.
---------
Kaikesta kitinästä huolimatta töissä sujuu erittäin hyvin. Oppilaat ovat kyllä keväästä johtuen myös erittäin väsyneitä, levottomia ja räjähdysalttiita. Mutta silti he osaavat jo olla koulussa. Tänään muksut tekivät tunnin ihan hiljaista hommaa, mitä nyt välillä hakivat lisää tekemistä itselleen ja kyselivät minulta aika ajoin apua tehtäviin. Iltapäivällä rakennettiin koko luokan yhteistä taideteosta, kukkaketoa, johon revittiin ruohoa, leikattiin pahvista kukkia ja maalattiin teloilla jättimäistä pintaa. Lopputunnista kaiken sähläämisen ja opettajan hikoilemisen jälkeen luokassa vallitsi yhteinen puuhan henki. Kolme tyttöä tiskasi vapaaehtoisesti. Koko tunnin laiskotellut poika pesi lattiaa rätillä liimatahroista puhtaaksi. Viisi oppilasta istui hipihiljaa paikoillaan ja luki kirjaa. Poikalauma pelasi luokan nurkassa pulpettien alla lautapeliä. Käytävän vessasta kuului myös puuhakas lorina, kun liima-astioita puhdistettiin oppilaiden voimin. Jokaisella oppilaalla oli jotain juuri hänelle sopivaa puuhaa ja ilmapiiri oli erittäin tyytyväinen.
Sellaista se on meidän luokassa. Yhteishenki on erittäin hyvä ja sellaista "en mä haluu/jaksa siivota, ei toi oo mun sotku" tai "en tahdo auttaa" -jurputusta ilmenee äärimmäisen vähän. Oppilaat auttavat toisiaan enemmän kuin mielellään (joskus jopa liiallisuuksiin asti) ja usein saankin astua syrjään ja sulkea suuni, kun apua pyytäneen vieressä istuva tokaisee minulle, että "MÄ VOIN NEUVOA!" No hitto. Totta kai sitten neuvoo, jos osaa neuvoa. Minä astun suosiolla syrjään.
19.4.10
seitsemän viikkoa
Ensimmäistä kertaa työurani aikana kevät ei tule todennäköisesti olemaan juuri lainkaan kiireinen. Kaiken ehtii kyllä tehdä. Kevätjuhlissa vastuullamme on kukkien jakaminen, joten mitään esitystäkään ei ole pakko kehittää ja harjoitella. Todistukset saan kirjoittaa vaikka vasta viimeisenä iltana, koska numeroita ei anneta.
Kuulostaa helpolta ja mukavalta.
Miksi minua silti ahdistaa ja heräilen neljän aikaan toteamaan, etten taaskaan nukkunut aamuun asti kunnolla? Miksi olen ihan varma, että jotakin tärkeää on unohtunut?
"Toi on outoo, kun sähän rakastat kevättä ja silti se vaikuttaa suhun noin", sanoi ystävä L.
Kai se on sitten kevään syy. Tai sitten kyse on siitä että deadlinet ja kaiken maailman eräpäivät ahdistavat ylipäätään. Ne eivät kertakaikkiaan sovi luonteelleni.
Kuulostaa helpolta ja mukavalta.
Miksi minua silti ahdistaa ja heräilen neljän aikaan toteamaan, etten taaskaan nukkunut aamuun asti kunnolla? Miksi olen ihan varma, että jotakin tärkeää on unohtunut?
"Toi on outoo, kun sähän rakastat kevättä ja silti se vaikuttaa suhun noin", sanoi ystävä L.
Kai se on sitten kevään syy. Tai sitten kyse on siitä että deadlinet ja kaiken maailman eräpäivät ahdistavat ylipäätään. Ne eivät kertakaikkiaan sovi luonteelleni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)