JÄKÄJÄKÄJÄKÄ

Voi vit*u että mua rasittaa.

Lasten kanssa hommat kyllä sujuvat ja saan tämän puolen töistä helposti hoidettua. Mutta annas olla, kun pitäisi saada lasten asioita etenemään myös aikuisten rintamalla. Ei jumankauta etene. Nalkutan, nalkutan, jäkätän, muistutan, kyselen - ja ylläripylläri saan tästä kaikesta osakseni suhteellisen suoraa epäsuoraa vittuilua. "Etkö sä luota mun muistiin :) Mitä mä olen tehnyt ettet sä luota muhun :) Eikö me tästä jo puhuttu :) :) No, voidaan me VIELÄ käydä tää läpi :)"

HEHHEHE. Käytiinhän me se läpi. :) Ja kauheen mielellänihän minä nalkutan ja muistutan ja kysyn, että onko hoidettu. :) Se on tosi kivaa, usko pois. :) Ja juuri siitä syystä minä sitä teen. :) Ihan vain, kun on niin hirveän mukavaa nalkuttaa. :) Mä vaan aattelin, että kun tehokasta työaikaa on kahdeksan viikkoa ennen oppilaideni yläluokille siirtymistä, niin kyselisin perään, että missä mennään. :) :) Sen jälkeen ei oo kato enää mun huoli tää asia, mutta siihen asti yritän saada asiaa hoidettua :) :) :) :) :) >:| :) :)

Huomasin, että ammattimainen korrekti hymyni rakoili. Olo oli, kuin hymy olisi teipattu poskiin ja teipit alkavat joustaa kuluessaan. Ja kyllä minä huomasin, ettei vastapuolen teippauksetkaan enää pitäneet hymyä kasassa. Ihan tahallanihan minä tosiaan aiheutan oppilaineni töitä muille ihmisille. Kiusallani. Kun en muutakaan keksi.

Oon mä sen verran mulkero tyyppi.

10 viikkoa vielä.

Apulaisrehtori piti tänään aamunavauksen, jossa käytiin läpi tulevaa kevättä. Kahden ja puolen viikon päästä on pääsiäinen. Viisi päivää vapaata. Sen jälkeen on neljä viikkoa vappuun. Vappuna on vapaata. Vapun jälkeen on neljä viikkoa kevätjuhlaan.

Oppilaat näyttivät kuka tältä :O ja kuka tältä 8|

Apulaisrehtori hihitti mikrofoniin ja sanoi oppilaiden näyttävän epäuskoisilta. Eipä suotta. Kieltämättä itseäkin hätkähdytti se fakta, että pääsiäisloman jälkeen on enää kaksi neljän viikon periodia ja sitten se on siinä. Huh. Melkein ahdistaa, sillä tekemistä riittää vielä paljon. En edes ryhdy tekemään tässä vaiheessa TO DO -listaa, kuten joka kevät olen tehnyt. Se jääköön toukokuulle.

Odotan kesää kaikesta huolimatta. Toivon oikein todella kovasti, että kesästä tulisi lämmin. Haluaisin herätä aikaisin aamulla, keittää termospulloon kahvia ja hipsiä piskin kanssa läheiselle nurmikentälle aamupalalle. Tahtoisin tuntea, miten aurinko on kuuma. Tahtoisin hipsutella paljain varpain. Viime kesänä kaikki tuo jäi oikeastaan kokematta. Toivottavasti tulevana kesänä siihen on mahdollisuus, sillä olen haaveillut hyvän kirjan ja koiran kanssa paljain varpain tehdystä termoskahviaamupalasta jo kaksi vuotta. Se olisi i-ha-naa.

---

Tehtiin ystävä L:n kanssa tänään lennosta tuntivaihtarit. Minua kammoksutti kolmosluokkalaisten luovuutta vaativan höhhö-kurssin vetäminen. Ja L:aa ällötti ajatus kutosille vedettävästä nörttikurssista. Minä heitin vitsillä, että "vaihdetaanko"? (Vai L:kö sitä ehdotti?) Ja hetken kuluttua L:n vastaus oli vakava virne naamalla: "Vaihdetaan!" Ja sitten me vaihdettiin. Minä menin alakertaan kutosia opettamaan ja L kipusi yläkertaan kolmosten luo. Kerrassaan mahtavaa. Näin hommien pitäisi sujua. En yhtään tiedä, onko toimintamme kuinkakin toivottavaa tai mahdollisesti edes hyväksyttävää lakipykälien silmissä. Niinpä asiasta täytyy vielä keskustella rehtorin kanssa huomenissa. Mutta noin ajatuksen tasolla tuntuu erittäin mahtavalta, että opettajan työtäkin voi tehdä tälläisistä lähtökohdista. Minä koin olevani parempi kutosten nörtteilyssä ja L:lle sopii kuin nenä päähän hassu draamahöhhöily.

Työyhteisömme on kyllä aivan mahtava.

---

Ajelin piskiltä turkin pois. Koirasta kuoriutui kainaloinen, joka köllöttää lähellä ja nauttii rapsutteluista. Pitkässä turkissa otus ei viivy ihmisen lämpimässä halauksessa muutamaa sekuntia kauemmin. Nyt tuo on löllinyt ja köllinyt vieressäni sohvalla jo puoli tuntia.

Sahramia ja ruokajuttuja.

Perjantai. Tuntui ihan viikonlopulta ja töissä meni oikein mukavasti. Se siitä.

Illaksi sovittiin M:n kanssa ohjelmistoon leffaa ja pizzaa. Liput oli varattu johonkin kauhuleffaan ja Slumdog Millionaireen. Lähtöhetkellä valittiin Miljonäärileffa.

Lippujen lunastuksen jälkeen asteltiin erääseen vähän hintavampaan italialaiseen. Tarkoitus oli syödä hyvää pizzaa ja valmistautua leffaan. Joo.

Ensisilmäyksellä luulin, että naapuripöydässämme oli käynnissä nettipornosaiteilla sovittu ensitapaaminen kahden homon välillä. Ja eihän siinä mitään. Limainen läski äijä ja yhtä limaisen näköinen hoikka mies. Molemmat viisissäkymmenissä. Homoja vastaan ei ole mitään, mutta jotenkin niistä kahdesta nousivat niskakarvat pystyyn. Ja eihän se ensivaikutelma pieleen mennyt - ainakaan kokonaan.

Kännin aste oli limaisella pariskunnalla sitä luokkaa, että he suorastaan huusivat. Ja mikäpä siinä, jos ääni vähän korottuu. Sattuuhan sitä. Mutta.

"JA SIT MÄ PANIN SITÄ PERSEESEEN. HAHAHA."
"HAHAHA. JA se nuori siivoojamuija.. mm... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua*"
"JOOOHhh.. ESPANJASSA MÄ SAIN EKAN SIEMENSYÖKSYNI. SIEMENSYÖKSY JUMALAUTA. JA PANISIN PERSEESEEN UUDELLEEN. VANHENEMINEN JUMALAUTA. SE ON PASKAA."

Jossain välissä ikkunan takaa käveli kolmen naisen seurue.

"JUMALAUTA. MMMMMMM... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua* KATO NOITA PANISIN JUMALAUTA."

Keskustelun edetessä minun pinnani kiristyi kiristymistään. Siis todellakin kiristyi. Ja jossain siellä kahdenkymmenen siemensyöksy-lausauhduksen jälkeen en enää voinut välttää puuttumista asiaan.

"Anteeksi. Me olemme RAVINTOLASSA." Jos katse tappaisi, vieressäni olisi ollut kaksi ruumista.
"HEHEHEHE!" Käänsin katseeni pois, sillä minua kuvotti tapa, jolla se hoikempi limanuljaska minua vilkaisi. Varmaan käynnissä oli kilohintani määrittely.

M oli tavoilleen uskollisena kohtelias. Hän nyökytteli ja hymyili. Ja kuunteli miten äijät selittivät vielä hetken siemensyöksyistään. Minä tuijotin eteeni ja eleillä suorastaan karjuin äijille TURPAKIINNITURPAKIINNI.

Tämän jälkeen minua vilkuiltiin naapuripöydästä alentuvasti virnuillen, mutta siemensyöksyistä ei sen jälkeen enää puhuttu. Mutta.

"JUMALAUTA OOTKO NÄHNY KUOLLEITA IHMISIÄ! MÄ NÄIN KERRAN KUN SE ÄIJÄ AMMUTTIIN JUMALAUTA! SE TÄRISI JA KILJUI JUMALAUTA! JA NE VIISI JUST TAPETTUA!"
"Joo oommä nähny kans! Ootko nähny muita kuolleita!"

Suljin korvani. Miten helvetissä joistakin pojista vain ei missään vaiheessa kasva henkisesti edes kymmenvuotiaita? Tai no. Suurin osa kymmenvuotiaistakin osaa käyttäytyä paremmin. Minun oppilaani saattaisivat hakea huomiota tuollaisilla "nyt järkytän kuuntelijoita" -jutuilla. Mutta ei sellainen helvetti sentään sovi aikuisen miehen suuhun.

Ruokailun päätteeksi limanuljaskat kertoivat meitä rahastamaan tulleelle tarjoilijalle, että he tarjoavat meille korvaukseksi "neidin pahasta mielestä" drinkit. "OTTAKAA IHAN MITÄ VAAN MINÄ TARJOON!" Ei sitten otettu. Tarjoilija pahoitteli meille sivulauseessa iltaa, pyysi tulemaan joskus myöhemmin uudelleen ja viimeisenä lausahduksena kuulin tarjoilijan toteavan: "Ei täällä aina oo tällästä."
----------------------

Slumdog Millionaire. Leffa oli mieletön. Sitra soi ja sahramin keltainen ympäristö meluineen, sotkuisuuksineen ja... En edes osaa kuvailla. Mieletön leffa. Paras aikoihin. Vain Juno on saanut samanlaista vaikuttumista aikaiseksi. Itketti lopputekstien aikana. Nauratti. Oikeastaan itketti jo heti alussa. Ja hymyilytti. Nauratti.

Aivan älyttömän hyväntuulinen, mutta ei silti junomaisesti vaan vakavammalla tavalla. Leffaa katsoessani olin Intiassa. Olin siellä slummeissa ja elin pääosapojan onnea, pelkoa, surua ja naurua pursuilevaa elämää. Sitramusiikki soi välillä lähes korviavihlovan lujaa. Juuri niin lujaa kuin sen pitikin soida.

Täydellinen leffaelämys.

11 viikkoa enää

... ja sitten urani tämän muksulauman kanssa on ohi. Sitten näemme enää käytävillä ja ehkä joskus joillakin yläluokan tunneilla. Kolme ja puoli vuotta tiivistä yhteistyötä päättyy. Lopullisesti.

Aika jännää. Aika surullista. Aika haikeaa.

Ajatukset ovat jo osaltaan ensi vuoden haasteissa. Uudet ekaluokkalaiset ja paljon muutakin uutta. Uudet yhteistyökumppanit. Uudet tilat. Uusi rooli.

Taakse jää minun käsissäni muovautunut porukka, joka ei ehkä ole kaikilta osin se maailman helpoin tai maailman yhteen hitsautunein tai edes Suomen mittakaavassa mitenkään erityisen erikoinen. Mutta he ovat oppineet tekemään työtä nimenomaan minun käsissäni. Minun kanssani. Uskallan väittää, että tällä hetkellä ja vielä näiden 11 viikon ajan minä olen yksi tärkeimmistä auktoriteeteista heidän elämässään.

He selviävät kyllä - kuka mitenkin - tulevista vuosista. Eilinen sijaisen vetämä päivä sen taas osaltaan todisti. Olen tekemässä itseäni heidän suhteensa tarpeettomaksi. Jännittävää nähdä ensi syksynä, miten työni on onnistunut. Olisi enemmän kuin mielenkiintoista olla seuraamassa heidän ensimmäisiä viikkojaan hetki hetkeltä ensi elokuussa. Ja kyllähän minä lähes kaikkien kanssa olenkin.

Kunhan vaan dramatisoin.

Jäälle selälleen, hop.

"Onpas jäinen tie, täytyypä varo --- KOPS."

Menin suorilta jaloilta suoraan selälleen. Takaraivo kolahti jäähän, mutta onneksi kaulassa oli kaulaliina joka esti niskan pahimmat piiskaliikkeet ja kopsahduksen voima jäi varmasti pahinta mahdollista pienemmäksi. Ensimmäinen ajatus oli, että pääkoppa meni paskaksi. Tunnustelin kalloluita. Tunnusteltuani ja todettuani, ettei pää ole rikki, kurkistin tunnustelleen käden sormenpäitä. Tuleeko verta?

Ei verta ja pääsin jaloillenikin varmaan ihan parissa sekunnissa. Selvisin siis säikähdyksellä. Ainoastaan silmien takana vähän tuntui päänsärkyä ja kuhmu päässä, mutta ei mitään aivotärähdykseen viittaavaa muuten.

Illalla menin saunaan ja kun yritin nousta ylös lauteille selälleen käytyäni huomasin, että niskalihakset ovat hassun tuntuiset - ikään kuin voima pois lihaksista. Ja nyt seuraavana aamuna niskalihakset ympäri kaulaa ovat omituiset. Tuntuu siltä, etten jaksaisi pitää päätäni pystyssä. Tai jaksan toki, mutta tuntuisi paljon paremmalta jos ei tarvitsisi pitää päätä pystyssä vaan voisi vain maata sängyssä pää tyynyllä leväten. Leukaperien alta lihakset ovat jumissa. Niskat ovat jumissa. Tuntuu kuin puremislihaksetkin olisivat jumissa.

Ja ilta pitäisi pystyä/jaksaa bilettää ystävä L:n kolmekymppisiä.

"Ota puudutus viinillä", sanoi M.
Ei tee mieli. En halua tulla niin humalaan, että aamulla olisi paha olo. On tullut parista överistä sellainen pelko, etten kerta kaikkiaan halua enää juoda enempää, kun nousuhumala meinaa iskeä. En halua menettää kontrollia ja kärsiä huomenna helvetin lieskoja. Humalahakuisuus on muuttunut humalapeloksi. Ja krapulapeloksi.

leppoisaa

Onpa taas kovin leppoisa matematiikan tunti. Kutosluokkalaiset tekevät prosenttilaskuja ja välillä vitsaillaan. Sellaista erittäin erittäin leppoisaa. Tätä minä jään kaipaamaan ensi vuonna. Sarkastista vitsailua ja höpöttelyä. Ja parasta siinä on, että oppilaat itsekin ovat oppineet käyttämään sarkasmia ja pystyvät vitsailemaan itseensä liittyvistä asioista.

Lep-poi-saa.

veni, vidi, vici, alea iacta est, jne

Rooma tuli nähtyä ja koettua. Kevätauringolla käyvään ihmiseen vihreys ja lämpö iskivät kuin metrinen halko. Olisin voinut laulaa, niin mahtava sää oli koko reissun ajan.

Terminin lähellä asumisen hyvä puoli oli se, että kassien kantaminen lentokenttä-junalta hotellille ja takaisin sujui helposti. Myös kaikki kuuluisimmat nähtävyydet olivat kävelyetäisyydellä. Pantheon, Colosseum, Forum Romanum, Circus maximus, Fontana di trevi, Espanjalaiset portaat... Vatikaaniin matkustimme suosiolla metrolla. Olin valmistautunut jonottamaan nähtävyyksiin, mutta esimerkiksi Vatikaanin museoihin emme meinanneet aluksi löytää ollenkaan sisäänkäyntiä, sillä jonoja ei kerta kaikkiaan ollut. Lainkaan. Kävelimme suoraan sisään. Suosittelen lämpimästi Roomaa sesongin ulkopuolella. Ainakin meitä sää suosi ja helli jo näin helmikuun puolivälissä. Roomalaiset olivat kyllä pukeutuneet toppatakkeihin, mutta suomalaisesta +5-+10 asteen lämpötila tuntui lähes kesältä.

Koira säilyi hoitopaikassa elossa. ;) Olin kovin huolestunut, sillä koira ei oikein ole tullut toimeen pikkuveljen tyttöystävän kanssa. Mutta kaikeksi onneksi kaikki sujui hienosti ja tyttöystäväkin oli silminnähden rentoutuneempi koiran seurassa kuin reissuamme ennen. Sain luvan viedä koiran hoitoon heille myöhemminkin - ja lupauduin itse ottamaan koiranpennun hoitoon sitten, kun he sellaisen vihdoin ja viimein ottavat.

Eilen tuntui siltä kuin olisin saapunut pohjoisnavalle neljän päivän kevästelyn jälkeen. Lentokone näytti laskeutuvan keskelle ei-mitään lumihankeen. Pelkäsin, kuten aina lentokoneessa. Mutta hengissä ollaan!

eka kerta.

Pääsin todistamaan elämäni ensimmäistä oikeaa kunnon baaritappelua. Ei mitään perinteistä yksi vastaan yksi, vaan yksi maassa makaava vastaan kolme biljardikeppiä ja potkija. Veri sekä biljardikeppien palaset lensivät ja ihmiset pyrkivät paineella karkuun. Minä menin paineen mukana ja vastakkaiseen suuntaan minua kohtaan pyrki baarin ovimies ja humalainen kanta-asiakaskunta. Tuntui aika hurjalta, kun pelkona oli, että jään ympäriinsä säntäilevien ihmisten jalkoihin poljettavaksi. Näytti siltä, että tappelu leviää koko baariin kuin elokuvissa ikään. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan onneksi päässyt käymään, vaikka lähellä oli. Pubissa nimittäin oli henkilökuntaa tasan yhden ovimiehen ja yhden rouva/neiti baarimikon verran. Onneksi ONNEKSI rouva/neiti baarimikolla oli todella vahva ammattimainen ote tilanteen pysäyttämiseen eivätkä biljardikeppien jämiä heilutelleet miehet käyneet naiseen käsiksi.

Jälkikäteen puhuimme kavereiden kanssa, että todennäköisesti naista tilanteessa suojeli nimenomaan pieni koko ja sukupuoli. Mies olisi todennäköisesti saanut itsekin biljardikepistä.

Tappelu pysäytettiin varmasti alle parissa minuutissa. Silti iskuja saanut joutui keikalle sairaalaan ja tappelun jalkoihin jääneet tavaramme oli koristeltu veriroiskeilla. Ammattimaisen tehokkaalta se piekseminen näytti. Ei tainnut porukalla olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

---

Koira kiukutteli pikkuveljen tyttöystävälle. Murinaa. Jäykistelyä. Ilmeisesti tyttöystävä pelkää koiraa ja kyllähän koira sen näkee, kun minäkin aistin pelon jollain tasolla. Ja juuri pikkuveljelleni ja hänen tyttöystävälleen koira on menossa viikon päästä neljäksi päiväksi hoitoon. Minua huolestuttaa. Onneksi vanhempani asuvat suhteellisen lähellä, joten koiran voi viedä sinne, jos sukset menevät ihan ristiin neljän päivän aikana.

katumuksen päivä

Minä tein jotain, jonka seurauksena lapsi sai vanhemmaltaan rankan käsittelyn. Tunsin todella suurta syyllisyyttä. Miksi menin mokaamaan? Miksi ihmeessä mokasin? Jossain vaiheessa tätä viikkoa kävi mielessä, että nyt meni pieleen jotenkin, mutta en mitenkään arvannut että tekemisilläni olisi ollut niin kauaskantoiset vaikutukset. Yritin selvitellä asiaa, mutta tietämättäni olin autuaan myöhässä. Asia oli jo selvitetty - tosin ihan väärin keinoin.

Paha mieli on niin lapsen kuin - yllättäen itsellenikin - vanhemmankin puolesta.

Kävin tunnustamassa syntini kuraattorille. Kuraattori sanoi sen, mitä olin ajatellut tietoisella tasolla. Ei minkään toimintani tai toimimatta jättämiseni pitäisi johtaa siihen mihin se nyt johti. Ja kuulemma kyse ei ollut oikeastaan edes minun tekemisistäni. Suuressa itsekkyydessäni tietenkin ensiajatus on, että "tämä kaikki johtuu minusta". Todellisuus lienee kuitenkin jotain paaaaaaljon monimutkaisempaa.

Koko päivä meni jotenkin ihan sumussa.

Illalla otin yhteen M:n kanssa ja nyt kadun sitäkin, että menin arvioimaan kovin sanoin M:n sosiaalisia taitoja. En ollut aiemmin sanonut asiasta näillä sanoilla ja näin suoraan M:lle. Sanoin kuitenkin, että en halua missään nimessä ryhtyä muuttamaan M:a. Ei kai kenenkään luonteesta voi noin määräävää piirrettä lähteä poistamaan..? En minäkään suostuisi luopumaan sosiaalisuudestani tai vaikkapa huumorintajustani vain siksi, että joku toinen pitäisi niitä ikävänä piirteenä. M haluaisi kuitenkin minun muuttuvan. "Lopeta toi huolimattomuus. Muutu." Eikä se hittovie tajua eikä tiedä - vaikka tämän sanoinkin M:lle ihan suoraan - miten kovasti olenkaan yrittänyt muuttua. Huolimattomuuteni ja tietty suurpiirteisyyteni ahdistaa minua itseänikin. Ja sitten kun asiasta kerrotaan provosoivaan tyyliin "Miten sä VOIT olla TOLLANEN?!" ja pyöritellään silmiä, niin itkuhan siitä tulee.

Tunsin itseni taas tyhmäksi. Ja mitään muuta en inhoa niin paljon kuin tuota tunnetta, sillä koen olevani ihan fiksu ihminen. En hallitse tiettyjä yleissivistykseen kuuluvia knoppitietoja - mutta se ei mielestäni ole kovin olennaista. Voisin opetella nuo tiedot ulkoa, päässäni ei ulkoaoppimisen suhteen ole mitään vikaa. Mutta miksi ihmeessä opettelisin tietoa, jota en koe a) kiinnostavaksi b)olennaiseksi elämäni suhteen..? Vain siksikö, että M pitää jotain Suomen ensimmäinen presidentti oli: ____________ -tyyppisiä faktoja fiksuuden määrittäjinä? Ei käy. Tuolla perusteella en ikävä kyllä ihan oman itsekunnioitukseni, maailmankuvani ja ihmiskäsitykseni vuoksi voi ryhtyä opiskelemaan. Tarvitsen jonkun oikean syyn, jos jotain tuon tyyppisiä knoppioppeja ryhtyisin opiskelemaan. Ja sitä syytä en ole vielä löytänyt.

Paska päivä ja päätä vihloo.

voi jestas.

Näillä näkymin tästä hemulista tulee ensi syksynä ekaluokan opettaja. Voi jestas. Voi jestas.

Kehistyskeskustelun aikana tuli selväksi, että ellei ihmeitä tapahdu, voin valita vapaasti vain seuraavista: 1a:n opettaja, 1b:n opettaja, 1c:n opettaja. Joopa joo. Rehtori sai valettua uskoa minuun sen suhteen, että voin tehdä myös ekaluokan opettajan työtä ja että osaamiseni on laadukasta. Ja että työvuosien vähyyten verrattuna työkokemukseni erilaisista opetustilanteista on huisi. Hienoa saada tuollaista palautetta pomolta. "Olet opettanut alaluokkia kolmosesta kutoseen ja yläluokkia seiskasta ysiin. Sen lisäksi olet opettanut monipuolisesti erilaisia aineita ja koulumme painotusalueen mukaisia erityisaineita." Ei sitä itse ole tullut ajatelleeksi, että tosiaan olen kolmessa vuodessa saanut kokemuksen kaikista luokka-asteista kolmosesta ysiin. Ainoastaan liikunnan vetäminen on minulle ihan vierasta.

"Mä menen nyt kotiin puhkumaan tätä asiaa. Siis ekaluokkalaisia ens vuonna?! Voi jestas."

Rehtori jäi nauramaan ja minä tallustelin ympäri koulua ja etsin ystävä L:aa. En löytänyt, joten en tiennyt, mihin olisin puhkumiseni puhkunut. Parkkipaikalla autoaan putsasi lumesta koulumme yksi erityisopettajista. Siinä oli sopiva kohde. Vartin verran tuuletin ajatuksiani hänelle ja tuon keskustelun jälkeen soitin vielä äidille.

"Äiti moi täällä tuleva ekaluokan ope."
"HAhhahah. Ihanko totta?! Mahtavaa!"

Sekava olotila. Pitäisi päästä puhumaan asiasta L:n kanssa. Kai tämä on mahtavaa. Olettaisin niin.

VAADIN!

Oppilaat vaativat paljon. Heillä on oikeuksia. Ja he tietävät oikeutensa paremmin kuin hyvin. He tietävät ne suorastaan loistavasti. "SULLA EI OLE OIKEUTTA!" Juu, ei minulla ole oikeutta. Mutta heillä on.

Tämän seurauksena pari luokkani näitä aina kaikessa hässäkässä mukana olevaa poikaa on toistuvasti vaatinut saada käyttää oikeuttaan konsultoida jälki-istuntoasiassa rehtoria. "Mä MENEN puhumaa täst reksille!" Ja tähän asti joka kerta olen tyrmännyt asian. Mutta sitten riitti. Välitunnit vietetään koulussamme alaluokkalaisten osalta ulkona. Piste. Mutta eihän se tietystikään sitten enää ole selkeä sääntö, kun asiasta on jaettu näille parille pehmopäälle jälkkää erään toisen opettajan toimesta. "Mä MENEN puhumaa täst reksille! Se ope vääristelee asioit! Mä haluun puhuu reksille!" Sitten se tosiaan riitti. Välitunnilla esitin rehtorille toiveen, että hän tosiaan keskustelisi näiden sankareiden kanssa. Rehtori lupautui vino hymy naamallaan. Voi pojat. Eivät tienneet mitä tahtoivat. Kuinka pahvipää sitä voikaan olla, että kuvittelee saavansa rehtorilta sympatioita tälläisessä asiassa? Ja kuinka pahvipää voi olla, kun kuvittelee, että rehtori mielellään hoitaa oman työnsä lisäksi tälläistä täysin typerää ajankulua? No. Eivät pojat miettineet näitä seikkoja vaan marssivat tyyriin tyllerön oloisina rehtorin kansliaan saattaminani.

"Muistakaa sit olla asiallisia, okei, pojat?"
"Joooooo joooo..."
Myhäillen pojat jäivät odottamaan vuoroaan päästä rehtorin puheille. Ja varmasti vähintään yhtä myhäillen minä käänsin pojille selkäni ja menin jatkamaan tunninpitoa.

Tuntia myöhemmin luokan oveen koputetaan. Olen ehtinyt autuaasti jo unohtaa pojat ja heidän sen hetkisen osoitteensa. Puhumme muiden oppilaiden kanssa välitunnille menemisestä yleisellä tasolla. Olen selittänyt opettajan näkökulmaa asiaan ja yrittänyt raottaa oppilaiden näkökulmaa, jonka pääkohdat seuraavassa:
"* välkällä on tylsää
* epäreilua, että yläkoululaiset ei joudu ulos
* sää
* ei penkkejä"

Olen kumonnut jokaisen perustelun viimeistä lukuunottamatta. Eikä se ollut edes vaikeaa. Tylsää? -> Pihalla voi tehdä kaikkea sitä mitä sisälläkin, joten jos ulkona on tylsää, niin on sisälläkin. Se ei siis ole hyvä perustelu pakoilla sisällä luvattomasti välituntia. Epäreilua? -> Onhan se. Mutta niin on sekin, ettei 13-vuotias voi saada ajokorttia tai että 17-vuotias ei voi ostaa olutta. Elämä on epäreilua. Sää? -> Suomessa myydään hyviä talvivaatteita ja kovien pakkasten varalta koulussamme on pakkasraja.

...Niin se koputus...

Sehän on rehtori. Ja minua pyydetään käytävään keskustelemaan. Rehtoria konsultoineet pojat näyttävät pieniltä maan matosilta. Rehtori kertoo, mitä poikien kanssa on äsken sovittu. Sisäisesti minua myhäilyttää, mutta seison tyynen vakavana ja kuuntelen. Sopimuksen tekeminen on todennäköisesti ollut aika rehtorijohtoista. Sopimuksessa sanotaan mm. että rehtorin puheille saa ja pitääkin tulla, JOS kokee jälki-istunnon epäoikeudenmukaiseksi JA on puhunut asiasta ensin vanhempien kanssa JA myös vanhempi on sitä mieltä, että rehtoria pitää konsultoida. Sopimuksessa sanotaan myös mm., että rehtori ei halua enää IKINÄ keskustella poikien kanssa nyt käsitellyn tasoisista asioista. Tämä ei kerta kaikkiaan kuulu hänen toimialueeseensa, vaan nämä asiat hoitavat opettajat. PISTE. Pojat tuijottelevat varpaitaan. Minä kiitän rehtoria, kehotan poikia hakemaan penaalit ja palaamaan historian tunnille. Päivä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Välitunnilla kuulen, ettei sopimuksen tekeminen ole sujunut ihan kitkatta. Pojilla on ollut selvitettävänä myös eräs toinen välikohtaus, jonka seurauksena koululle kutsutaan aluepoliisi kertomaan lapsia koskevista säännöistä ja asetuksista. Tämä ei ole mitenkään hillinnyt yhtä pojista, vaan hän on nenäkkäästi jatkanut valitsemallaan linjalla, keskeyttänyt rehtorin toistuvasti ja käyttäytynyt täysin asiattomasti. Eipä olisi itsellä käynyt kakarana mielessäkään kyseenalaistaa rehtorin sanomisia pienimmälläkään poikkipuolisella sanalla. Mutta mikäpä siinä on nykyään kyseenalaistaessa, koska oppias tietää oikeutensa ja niitä hän tuossakin tilanteessa edelleen penää. "Ei se ollu iso juttu mitä mä tein, mut MUN OIKEUKSIA on rikottu!"

Voi huoh.

Ja minua kohtaan nuo sulomurulaiset ovat edelleen erittäin asiallisia, kilttejä ja ahkeria.

kone on käynnissä.

Lomalta töihin palaaminen vaatii aina pientä koneen käynnistelyä ja rutiinien hakemista.

Vaan ei siihen kauaa mennyt. Jo toisena työpäivänä hommat sujuivat kuin ennen lomaa. Luokka on ollut yllättävän rauhallinen. Tunneilla on hiljaista ja tehtäviä uurastetaan kynä sauhuten. Näin ei tietenkään ole silloin, kun tuntia vetää joku muu kuin minä. Tietenkin. Mihinpä tuosta typerästä tavasta oltaisiin vielä päästy. Tänään kuvistuntia piti koulunkäyntiavustaja, sillä "oikea" opettaja oli ilmeisesti sairaslomalla. Pistäydyin tunnilla viisi minuuttia sen alkamisen jälkeen. Kaaos. Oppilaiden pulpetit olivat mystisesti kasautuneet luokan takaosaan sekavaksi möykyksi ja hulina oli melkoinen.

Korotin ääntäni.
"Palauta pulpettisi sinne mihin se kuuluu. Palaa omalle paikallesi. Välittömästi."
Närkästynyttä mutinaa ja pulpettien siirtelyä.
"Et sä opeta meitä nyt!" keksi eräs nokkela poika.
"Aivan sama. Teillä on istumapaikat ja ne pätee myös silloin kun mä en ole täällä."
"Mut et sä opeta meitä nyt!! Miten sä voit käskeä, et sä opeta meitä nyt!"
"Kuule. Te ette pystyneet hallitsemaan sitä, että olisitte saaneet valita paikkanne."
"MUTKU! Sä et opeta m..."
"Jos te olisitte istuneet näillä paikoilla ja täällä olisi ollut ihan rauhallista, olisin takuuvarmasti antanut teidän istua missä istutte. Mutta te ette pystyneet hallitsemaan tilannetta. Se siitä. Pulpetit pysyvät siellä missä ne kuuluvat olla." Häivyin luokasta ja kun palasin sinne hetkeä myöhemmin, pulpetit olivat edelleen siellä missä niiden pitääkin olla.

Perhanan teinit. Kiukuttelisivat minulle ja olisivat muille kunnolla. Vaan ei. Minä saan kärsiä oppilaiden sekoiluista kahvitauoilla, kun lähes poikkeuksetta joku on välitunnin aikana häröillyt. "Kuule hemuli, sähän opetit kutosia?" "Voi ei. Mitä nyt taas?" Ja sitten selvitellään, nalkutetaan ja jaetaan rangaistuksia.

----

Tämä viikko ollaan puhkuttu kilpaa seiskaluokalle siirtymisen jännitystä. Ensi viikolla yläluokalle haku on oltava tehtynä, joten erilaisia vaihtoehtoja ja mitä-jos -tilanteita pohditaan ahkerasti. Näyttäisi siltä, että jos nyt eivät kaikki, niin ainakin jättimäinen osa oppilaistani on ilostuttamassa koulumme arkea myös ensi syksynä. On kieltämättä maailman jännittävintä päästä ensi syksynä todistamaan, miten oppilaani kirmaavat kesälaitumilta yläluokkalaitumille kuin vasikat. Siitä voi tulla kaaos.

hulvatonta.

Töitä on takana viisi tuntia. Näihin muutamiin tunteihin sisältyy makuuhaavoja, vittuilua, sosiaalitoimen puuttuminen elämään, hulvattoman mahdottomia ehdotuksia/vaatimuksia, sairaskohtauksia, matematiikan tunti ja tunti maantietoa.

Kirjaimellisesti.

Tältä vuodelta lienee luvallista odottaa paljon!

On hanget korkeat nietokset.

Tuli valkea joulu. Tuli Kosti Kotiranta ja Kuumalinja. Tuli tuoksuva kuusi.

Ja tuli kaksi Canon EOS1000d-kameraa. Täällä salamavalojen välkkeessä tuntuu siltä, että elää julkkiksen joulua.

JOU JOU JOU

ja

HOU HOU HOU.

kaksi puuta

Laulu jaksaa itkettää minua kerrasta toiseen. Laulan mukana ja ääni sortuu. Varsinkin kertosäkeen kohdalla on kovin kovin vaikea pysyä tyynenä. Mikään laulu koskaan aiemmin ei ole koskettanut tällä tavalla näin moneen kertaan kuultuna. Osaan biisin ulkoa ja olen sen siis kuullut kymmeniä kertoja. Ja silti se koskettaa. Miksi?

Siksi, että laulusta tulevat mieleen vanhempani. Äidin syövän jälkeen he ovat ilmiselvästi ne kaksi puuta, joiden kuorta vuodet raapivat, mutta silti katsotaan kohti uutta kevättä. Ulkoisesti näyttää siltä, että vanhempani ovat suhteellisen itsenäisiä ja puuhaavat omia juttujaan. Mutta äidin sairautta seuratessa huomasi, miten väärää mielikuvaa tuo ulkoinen toiminta luo. Vanhempani ovat juurtuneet yhteen ja isän huoli äidistä on jotain sellaista, mitä tuossa laulussa kuvataan niin että alkaa itkettää. Olisi ihanaa esittää tuo kappale joskus vanhemmille laulamalla se itse, mutta tiedän, ettei se ikimaailmassa tule onnistumaan. Alkaisin itkeä jo ensimmäisten rivien aikana. Tai sitten pysyisin kasassa, mutta äidille tulisi kyynelet silmiin ja sitten minäkään en enää pystyisi laulamaan. Joten tuo jäänee ikuisesti ajatuksen tasolla suoritetuksi esitykseksi. (Pelkkä ajatus äidille ja isällä tämän laulun esittämisestä saa äänen sortumaan laulua laulaessani.)

Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun

Kun hetken päässä aamu odottaa

Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme

ja helppo huominen on unohtaa

Oomme taas kuin kaksi lasta

Ne jotka aikoinaan

puolivahingossa lähti

samaa tietä kulkemaan

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: me kai ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ja jossain alla maan

Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Kaksi ylvästä ja nuorta

Varmoina on voimistaan

Taivaankantta kohti kasvaneet

Ehkä vuodet ovat kuorta

ja talvet viimoillaan hiukan ohuemmaks raapineet

Kuinka onkaan kaksi lasta

matkan myötä muuttuneet

Se ihme on kai vasta

Oomme tänne selvinneet

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

HAU HAU.

Selvitin haukkumistilannetta. Ja kuten aina, tilanteeseen oli tasan yhtä monta näkökulmaa kuin oli osallistujia - eli kaksi. Toisella on omat vanhemmat puolellaan, toisella ei. Kyseiset vanhemmat eivät usko toisen osapuolen näkökulmaa oikeaksi vaan syyttävät rivien välistä valehtelijaksi. Minä toimin välikätenä ja koitan puolustaa ilman vanhempiaan tilanteessa selviytyvää mutta toimia silti tasapuolisesti kumpaakin osapuolta kohtaan. Kun olen avannut, avannut ja vielä avannut omaa näkökulmaani ja kaikkia muitakin mahdollisia näkökulmia, ei vanhemmalla ole juuri tähän nimenomaiseen haukkumistilanteeseen enää mitään sanottavaa. Ketään luokkamme oppilaista ei pysty tilanteesta syyttämään ja mielestäni asia on selvitetty. Mutta vanhemmalla on vielä sanansa sanottavana. Hän sanoo, että heidän tuttavaperheensä lapsella on pulmia syömisen kanssa.

Kuulostaako absurdilta? Niin minustakin.

Koko mailien vaihto tapahtui niin, että minä kerron vanhempien oman lapsen tekemisistä, koska en ihan lain mukaankaan voi käsitellä kyseisen vanhemman kanssa kuin hänen oman mukulansa tekemisiä. Ja vastaukseksi saan maileja, joissa kilometristen tekstien kautta käsitellään jonkun muun luokallani olevan oppilaan asioita. En siis oikeastaan sanallakaan saanut vastausta tai kommenttia vanhempien oman lapsen toimintaan liittyen. Jännittävää vuorovaikutusta.

Tältä se varmaan kuulostaisi, jos puhuisin kyseisen vanhemman kanssa säästä:

minä: "Kaunis sää tänään."

vanhempi: "Polkupyöräni on rikki."

minä: "Aurinko paistaa ja sinä näytät ruskettuneelta. Olet tainnut olla ulkona paljon?"

vanhempi: "Vaihteet eivät toimi."

minä: "Harmi, että joulusta on ennustettu mustaa."

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä varastettiin eilen."

minä: "Joulu ei tunnu joululta, jos ei ole lunta, vai mitä?"

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä oli punainen Nopsa."

Että näin.

Huoh.

Luin eilen blogia, jossa ihminen kertoi onnistumaan tulevasta itsemurhaprojektistaan. Järkytyin jotenkin ihan pohjamutia myöten. Viimeiset rivit kertovat, että itsemurha on jo käynnissä. Kaikesta menneestä on hankkiuduttu eroon ja asiat on järjestetty etukäteen.

Täysin kylmähermoisesti kirjoitettu teksti sai aikaan syvän kuvotuksen tunteen. Kyseinen ihminen kuvasi ihan tyynesti tapahtumia päivän aikana ja keinoja, joilla tietää saavansa itseltään hengen pois. Ja onnistuihan tuo.

Joulukirkossa oppilaiden kanssa tänään alkoi itkettää. Ääni meinasi sortua, kun lauloimme jouluisaa virttä. Se ihminen on minulle täysin vieras, mutta todella odottamattomalla tavalla jouduin osalliseksi sen kuolleen ihmisen jälkeen jääneeseen elämään. Maailma on kovin pieni, tälläisissä hetkissä sen tajuaa. Ja pelottavaa on myös se, että tavallaan tajuan, mitä tuo ihminen on tekstiensä perusteella ajatellut, kun työstänyt ja pohjustanut tulevaa kuolemaansa. Rivien välistä loistaa pettymys elämään: "Tätäkö tää elämä olikin?"

Jossain määrin omituista on myös se, että eniten koko tekstissä kauhistutti täysin tunteettomasti kuvattu lemmikeistä eroon hankkiutuminen.

Joulumieli, missä olet? Olisin voinut jättää senkin tekstin lukematta ja olla sekaantumatta.

viisi päivää

..ja sitten kahden viikon hyvin ansaittu loma.

Luokkani on edelleen lauma pieniä enkeleitä - siis minua kohtaan. Muille he mitä ilmeisemmin jatkavat sikailuaan.

Töitä olisi vielä jäljellä sikäli, että pakkohan muksuja on edelleen pitää koulussa. Arviointi on jo tehty, joten käytännössä mitään ei ole enää joulun eteen tehtävissä. Ensi viikon aikana lähinnä siivotaan, katsotaan videoita (, koska koulu osti lisenssin ja nyt elokuvien näyttäminen on täysin laillista) ja odotellaan ajan kulumista. Keskiviikkona on joulukirkko, mutta muuten pitäisi puskea ihan tavallisella lukujärjestyksellä aina torstaihin asti. Tiistaina on tämän vuoden viimeinen koe, joten hommia tosiaan tehdään lähes viimeiseen hetkeen asti.

Ihanaa, että tammikuussa alkaa jakso, jossa on kaksi tuntia vähemmän opetusta kuin tässä jaksossa. Kaksi kymmeneltä alkavaa työpäivää ja pari neljän tunnin työpäivää. Kyllä niiden avulla pitäisi jaksaa vuoden pimein aika aina pääsiäiseen asti.

työpäivien helmiä

Kolmosluokkalaisten uskontotunnilla puhuttiin tietenkin jouluaatosta. Puhe kääntyi lopulta joulupukkiin. Ja siinä kohtaa tuli mieleeni, että kohta ollaan pulmatilanteessa. Kohta joku kysyy Sen Suuren Kysymyksen. Ja kohta joku vastaa sen Kauhean Vastauksen: "Ei sitä oo olemassa TYHYMÄ! Ei pukkia oo olemassa!"

Niin ei missään vaiheessa käynyt. Ainoa mieliämme askarruttanut pulma oli se, saako joulupukkikin lahjoja. Ja jos saa, niin kuka ihme ne lahjat pukille antaa.

----

Maantiedon koe, aiheena Aasia.

Selitä sana.

a) alanko = se on 200 metriä alapuolella.

b) slummi = pummi, ihminen joka kerjää

Kerro Intiasta. (Tehtävästä mahdollista saada oikealla vastauksella 6 pistettä.)

Intiassa on ihmisiä, jotka on rikkaita tai köyhiä.

(Olihan tuosta pakko antaa piste. Siellä on kumpiakin, kirjoittaja on ihan oikeassa.)

Usein on pakko ryhtyä googlettamaan kokeita tarkastaessa, sillä oppilaiden vastaukset ovat niin huikeita mielikuvitusrikkaudessaan, etten pysty arvaamaan, onko kyse jostain luetusta knoppitiedosta vai puhtaasta arvauksesta, jolla ei ole mitään todellisuusperää.

---

Töitä jäljellä vielä 11 päivää. Hyvin tämän jaksaa, sillä luokkani on oikeasti mukava, mahtava ja lukee minua usein kuin avointa kirjaa. Ja mikäpä voisi olla parempaa kuin ryhmä lapsia, jotka tietävät kulmien kurtistuksesta mitä tarkoitan.

AAAAAAAAAAAARGH.

Joululoma lähestyy. Hermot kiristyvät. Tänään meinasi oikeasti ensimmäisen kerran töissä kiristyä hermo aikuisen ihmisen kanssa. Ei käy minun ajatusmaailmaani mitenkään se, että tässä vaiheessa jo todetaan, että "tuo oppilas ei tule läpäisemään peruskoulua, mutta ei sille mitään voi". Varsinkin, kun kyseinen oppilas on vielä alaluokilla. Edessä on siis vielä vuosia toivottoman tapauksen statuksella koulussamme.

Ja toinen asia, joka korpeaa on se, että lapsen asioihin vaikuttava aikuinen ei missään nimessä halua rikkoa virkansa sanelemia rajoja ja tehdä tulevaisuuden suhteen lapsen itsensä kannalta mielestäni ainoita oikeita päätöksiä kevyin/olemattomin(???) perustein, mutta samalla on ihan valmis esittämään toiveen ns. säälivitosista todistuksessa. Minä voin siis hänen mielestään huoletta tehdä virkavirheen antamalla numeroita, joita lapsi ei taitojensa ja tietojensa puolesta ansaitse, mutta hän ei sääntöjen rikkomiseen tai edes venyttämiseen tietenkään valmis olisi missään nimessä.

Älkää jumalauta kymmenen vuoden kuluttua tulko kysymään, että "miksei koulu tehnyt asialle mitään?" Minä olen yrittänyt - ja kiitoksena tästä hakannut päätäni seinään kerta toisensa jälkeen.