hiio hei...

..ja rommia pullo.

Valtio on saanut uuden virkamiehen riveihinsä. Vapiskaa rivit, täältä tulee virkamies hemuli!

voitto!

Jesh jesh jesh. Oppilaani ovat ainakin tämän päivän olleet paaaaaaaaaaaljon asiallisemmin kuin viimeksi. Ja mikä parasta, olen onnistunut (ainakin hetkellisesti) saamaan niiden perustasolla vaikutusvaltaisten oppilaiden päähän uppoamaan, että kannattaa käyttäytyä myös poissaollessani. Nimittäin juuri ne luotto-oppilaat, jotka minun kanssani osaavat käyttäytyä lähes poikkeuksetta - mutta jotka viimeksi kuitenkin aiheuttivat vaikka mitä hässäkkää - olivat olleet erittäin asiallisia. Ei yllättänyt, että ne minullekin aukovat pari tyyppiä ovat kunnostautuneet asiattomassa kommentoimisessa myös sijaisen aikana.

Luokka on kuitenkin täysin hallittavissa, jos luottohenkilöt pysyvät asialinjalla. Ei luokastani täysin superkilttiä saa millään - eikä siihen oikeastaan ole pyrkimyskään. Oppilaani ovat persoonia, joilla on jokaisella omat heikkoutensa. Yksi kiskoo hernoset helposti nenäänsä. Toinen on vähän adhd. Kolmas ei kykene pitämään yllä työskentelyä, jos ope ei seiso vieressä. Neljäs ei osaa suomea. Viides on joltakin toiselta galaksilta. Ja lista jatkuu... Jos luottohenkilöt eivät lähde häröimpien häröjen mukaan häröilyyn, on mahdollista, että sijainen selviää työstään mitä mainioimmin. Hän saa tukea luotto-oppilailta ja häröt häröilevät. Homma ei kuitenkaan kaadu ihan kokonaan.

Jännittävää kuulla, miten oppilaat itse kuvailevat perjantaina kahta edellistä päivää. Pistän heidät itse ensin kertomaan omin sanoin päivistä ja kerron sitten vasta omat käsitykseni. Saa nähdä, mitä paljastuksia saankaan heistä irti ;) Jos tämä ja huominen päivä ovat sekä sijaisen että oppilaiden mielestä menneet oikeasti ihan hyvin, on tiedossa perjantaina palkintopläjäys. Vien vaikka karkkia ja pidetään pelitunti.

sujuu kuin tanssi?

Omituista, miten helppoa työnteko viime viikot on ollut. Oppilaani rauhoittuvat ilman rouva Ärjyläksi muuttumista ja käyttäytyvät huumorintajuisen leppoisasti. Huomautin tänään oppilailleni, että en ole joutunut korottamaan ääntäni heille varmasti kertaakaan koko kevätlukukaudella. Läksyt ovat ärsyttävän usein tekemättä, mutta käyttäytymisen puolella ollaan menty eteenpäin oikein harppauksittain. Asennevammainen poikakin on löytänyt itsestään sisäisen rauhan ja rentouden. Pojan rentoutta on jatkunut jo lähes kuukauden, joten kyynistäkin kyynisempi hemuli uskaltaa jo toivoa, että muutoksessa voisi olla edes jotain pysyviä ominaisuuksia. Tunneillani vitsaillaan. Tunneillani höpötellään mukavia. Väärille vastauksille ei minun tulkintani mukaan koskaan naureta pahalla. Minulta pyydetään tarvittaessa apua. Oppilaat tulevat taululle tekemään tehtäviä mielellään. Oppilas pyytää itse tukiopetusta ja saapuukin ylimääräiselle matematiikan aamutunnille vapaaehtoisesti. Homma luistaa lähes pelottavan hienosti.

Näin siis minun ollessani paikalla.

Ensi viikolla menen kahdeksi päiväksi koulutukseen ja sijaiseksekseni tulee pikkuveljen tyttöystävä. Edellinen kerta sijaisen johdolla meni luokaltani ihan plörinäksi. Niinpä olen nyt työstänyt, työstänyt, työstänyt ja vielä kerran työstänyt sitä, että luokkani kykenisi jäämään ilman minua. Olen käynyt samaa keskustelua senkin suhteen, että oppilaiden pitää oppia olemaan myös muiden koulumme opettajien tunneilla yhtä ihmismäisiä kuin minun tunneillani.

Olen puhunut, puhunut ja puhunut siitä, miten opettajatkin ovat vain ihmisiä ja heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja tottumuksensa. Tänään kirjoitin tyttöystävä S:lle ohjeita luokkani käytäntöihin liittyen. Siis listaa siitä, miten mennään ruokalaan, missä oppilaat istuvat, miten tunneilla toimitaan, miten mennään välkälle, jne. jne. - niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita jokaisessa luokassa on satamäärin. Lopulta päädyin lukemaan ohjeet myös muksuille. He kuuntelivat hiljaisina eikä vastaväitteitä ilmennyt. Painotin oppilaille, että S saa viestini ja saa näin ollen tietoonsa luokkani tavat. Yritin saada oppilaat tiedostamaan, etteivät koulun säännöt muutu aikuisen vaihtuessa. Luokan toimintatavat pysyvät ennallaan, vaikka olen pois. Kerroin että toisaalta heidän pitää kuitenkin sietää myös sitä, että sijainen tekee asioita omalla tavallaan. Sijainen ei ole selvännäkijä eikä osaa arvata kaikkia tapoja. "Teidän pitää kyetä joustamaan. Te ette kuole, vaikka asioita tehtäisiin kaksi päivää muulla tavalla kuin normaalisti." Ja oppilaat näyttivät hyväksyvän tämän.

Oikein jännittää, miten oppilaani osaavat käyttäytyä, kun tosipaikka tulee ensi viikon keskiviikkona eteen. Onneksi keskiviikko alkaa ryhmätunnilla, niin S saa luultavasti tutustuttua rauhallisessa ympäristössä niihin sopivasti vaikutusvaltaisiin oppilaisiin, jotka aamutunnin ryhmään kuuluvat. Luokasta puuttuvat ne oppilaat, jotka toimivat hölmöilyn yleisönä ja tukijana, joten oppilailla ei luultavasti ole syytä ryhtyä sikailemaan.

Toivottavasti ensivaikutelma ensi keskiviikkona sisältää puolin ja toisin reilua kohtelua ja rentoa päättäväisyyttä. Niiden muutaman ensimmäisen hyvin sujuneen minuutin avulla S selviää molemmista päivistä. Niin helppoa -tai vaikeaa - se oikeastaan on.

---

Kaikesta huolimatta: kolme viikkoa pääsiäislomaan! Ei juuri mitään siis! Ja sitten onkin jo ihan kevät. Huraa.

taas uni

Mikähän siinä on, että viime päivinä on ollut hirveän monta mieleen jäänyttä unta. Yleensä en muista aamulla unista mitään.

Istun lentokoneessa. Vieressäni on muistaakseni eräs M:n kautta tuntemani ihminen. Lentokone alkaa kaartaa vasemmalle tarkoituksenaan laskeutua lentokentälle. Kaarre syvenee ja syvenee. Menemme aina vain jyrkemmässä kulmassa alaspäin. Ja sitten käy se, miksi oikeastikin inhoan lentämistä. Kone alkaa syöksykierteessä lähestyä maata. Vieressäni istuva kiljahtaa ja siitä tiedän, ettei kyse ole vain minun vainoharhaisesta lentopelostani. Nyt ollaan oikeasti kusessa. Istun paikallani jotenkin kangistuneena ja hoen "älä putoa älä putoa älä putoa pysy ilmassa pysy ilmassa..." Odotan kuolemaa. Olen ihan varma, että kuolen. Ja sitten lentokone saakin aivan yllättäen oikaistua itsensä. Olen ehtinyt käydä mielessäni läpi sen, miten kone putoaa ja minä menen palasiksi. Murskaannun kuoliaaksi. Olemme kuitenkin edelleen ilmassa ja lentokoneen on tietenkin pakko laskeutua. Alkaa uusi kaarros vasemmalle ja laskulähestyminen. Siihen uni päättyy. En tiedä, kuolinko vai jäinkö eloon.

----

Äiti kävi torstaina verikokeissa. Minä en uskaltanut kysyä, miten lääkärissä meni, koska äiti ei ollut siitä aamulla mitään sanonut. Kalenterista vain huomasin, että tänään on lääkäriaika. Äiti kertoi puhelimessa siskolleen tuloksista, joten minäkin sain tietää. Ja olisihan se pitänyt äidin olemuksesta kyetä päättelemään. Hän lähes leijui ilmassa: tulokset olivat olleet puhtaat.

----

Sää on aivan jumalainen. Rakastan tälläistä säätä. Aurinko paistaa. Hiekoitushiekka rapisee jalkojen alla. Linnut laulavat. Kuulostaa niin kovin keväälle. Tuntuu siltä, että ihan kohta alkaa kesä. Voi että miten tästä saakin elämäänsä energiaa ja iloa. Käyn aurinkoenergialla, se on varmaa.

unia ja ajatuksia

Oltiin M:n kanssa hiihtoloman kunniaksi risteilyllä ja pyörähdettiin Tukholmassa. Viimeksi olen käynyt Tukholmassa ollessani muistaakseni 7-vuotias, joten aika vähäiset olivat muistikuvat kyseisestä paikasta. Näytti hyvin vahvasti ihan Helsingille. Ainoastaan kaupungin vanha osa erotti kaupungit toisistaan. Ihan "jees" kaupunki. Ei erityisen kaunis eikä erityisen mielenkiintoinen shoppailukohde, sillä suurin osa kaupoista oli myös kotimaasta tuttuja.

Laivalla oli lomaviikosta johtuen luonnollisesti paljon lapsia. Lisänsä sekalaiseen lapsiseurakuntaan toi suuri laumallinen abeja. Katselin abien tohinoita laivan karaokebaarissa aika kauhusta kankeana. Miten voikaan ihminen olla abi-ikäisenä niin täynnä itseään, tietää kaikesta kaiken ja osata enemmän kuin kukaan muu? Miten abi-ikäistä voikaan naurattaa niin paljon ja miten ihmeessä hänen huumorintajunsa saattaakaan olla niin... Niin.. Niin jotenkin sellaista, ettei sitä ymmärrä kukaan muu kuin toinen abi? Hirvitti. Olin aivan käsittämättömän onnellinen siitä faktasta, etten itse enää koskaan tule olemaan abi-ikäinen. Olen aika varma, että myös minä olen ollut samanlainen ällötys tuossa iässä. Onneksi abit eivät takuuvarmasti itse huomanneet, miten lapselliselta touhu kaikessa "aikuismaisuudessaan", puvuntakeissaan, minihameissaan, ripsiväreissään ja lennokkaissa kiharakampauksissaan näytti. He olivat niin aikuisia, niin aikuisia. Kovaäänistä naurua, punaisia drinkkejä, kriittistä arviointia niiden karaokelaulajien lauluista, jotka "EI VAAN SISÄLLÄ TARPEEX FIILISTÄ MIX TOI EI NAUTI TOST LAULAMISEST LAULAMINEN ON ILOINEN ASIA VETÄIS FIILIXELLÄ EIKÄ TOLLEEEE MÄ VEDÄN PAREMMIN". Olisi naurattanut, ellei olisi ärsyttänyt. Ja ärsytti nimenomaan sen takia, etten olisi saanut abia takuulla millään näkemään omaa käytöstä ulkopuolisen silmin. Abi ei olisi pitänyt käytöstään lapsellisena vaikka olisin selittänyt hänelle asiaa maailman tappiin asti. Hänhän on Aikuinen ja käyttäytyy Aikuismaisesti. Piste. Illan viimeisenä biisinä soi kiharapilvisen ja partasänkisen puvuntakki-minihame -yhdistelmäpakkauksen kuorolaulantana esittämä kasarihitti. Voi jösses.

-----

Mitähän unianalyysin tekijä sanoisi seuraavasta unestani? Odotin lasta ihan viimeisillään. (En ole oikeastaan koskaan nähnyt moisia unia.) Yritin saada lapsen syntymään keinolla millä hyvänsä, mutta se ei vaan halunnut syntyä. Ja sitten lopulta huomasin, että olinkin synnyttänyt - vaan en lasta. Olin synnyttänyt minimaalisen pienen puun, jossa kasvoi pienen pieniä lehtiä. Pikkuruisista lehdistä päättelin, että puu on kuin onkin elossa, vaikka se on niin kauhean pieni. Olin kuitenkin jollain tasolla pettynyt, etten ollutkaan synnyttänyt lasta. Toisaalta olin myös helpottunut. Lopulta sain kuitenkin tietää, että äitini oli syystä tai toisesta piilottanut lapsen, jonka olin sittenkin synnyttänyt ja sain lapsen (poika) kapaloituna syliini. Minua itketti. Lapsen piilottaminen oli kai äidin pila tai kosto jostakin. M ei ollut koko unen aikana halunnut osallistua synnytykseen, koska synnytyksen aika oli juuri silloin kun hänen oli tarkoitus olla bilettämässä. Omituinen uni. Ehkä oman sävynsä tulkintaan tuo se, että uni on nähty laivan pubista saapumisen jälkeen.

---

Äiti menee tänään taas lääkäriin. En tiedä, mitä tutkitaan. Viime viikolla oli tutkittu jotain röntgen-kuvia ja äiti oli noudettu käytävästä takaisin lääkärin puheille. Paniikki ei kuulemma ollut kaukana. Miksi ihmeessä ne noutaisivat takaisin, ellei jotain uutta ja kamalaa olisi huomattu? Jo pelkkä ajatus tilanteesta saa ihokarvat pystyyn. Olisin varmaan hajonnut siihen paikkaan. Ja lopulta selvisi, että takaisin pyydettiinkin sen takia, että ensimmäiset kuvat olivat epäonnistuneet. Voi sitä helpotuksen määrää.

Tuli vahvasti sellainen tunne tuosta äidin kertomuksesta, että tuotahan se tulee olemaan tästä eteenpäin aina. Ei varmasti tule sellaista kontrollikertaa, jolla kauhu ei ainakin jollain tasolla leijuisi ilmassa.

Tämän lekurikäynnin jälkeen seuraava kontrolli on muistaakseni puolen vuoden päästä. Silloin on edessä taas sama paniikki.

kevät

Aurinko paistoi. Koira kirmaili minkä kintuistaan pääsi. Tuuli oli aukeilla paikoilla hyytävän kylmä. Ja aamullakin on jo valoisaa.

Keväinen olo ja uudet punaiset puolivarsikumisaappaat.

Kevät, ollos tervetullut. Talvi saa jo mennä.

---------

Voisinpa kertoa vähän kuulumisia hemulin elämästä. Palapelin palat ovat aika hyvin kasassa tällä hetkellä.

Pala1: koira
Koira osaa jo todella paljon. Tokoilemme viikottain ja huomenna alkaa agilityn maailmaan tutustuminen. Urostelua on jonkin verran, mutta rakas rakas koiraseni on alkanut hakeutua pois niiden uroiden seurasta, joilta saa turpiin tai joiden seurassa muuten vaan tulisi rähinää. Ja mihinkä muualle se hakeutuisi kuin oman emännän jalkoihin. Niinpä voin melko turvallisin mielin viedä koirani myös sellaisiin paikkoihin, jossa on muita uroksia. Tappelua ei synny, koska koirani väistää. (Tosin jos toinen koira - olipa se uros tai narttu - tunkee iholle koirani kaikista väistävistä eleistä huolimatta, tulee turpiin niin että raikaa. Koirani ei alistu. Koskaan. Ei ikinä. Mutta se ei myöskään haasta riitaa. Aika optimaalinen tilanne, kaiken kaikkiaan, sillä toki tuo saa itseään puolustaa. En minä lapasta halunnut, vaan aktiivisen koiran.)

Tänä aamuna heräsin seitsemältä siihen, että koira pitää oksennusääntä. Nousin katsomaan. Aika jännä, että oksetti - koira nimittäin oli nähtävästi vetänyt iltapalaksi kumiankkaa. Ei sula kumi, ei.

Pala2: oppilaat
Perjantaina käytiin kirjastossa. Muistan, miten samaa jengiä kolmosluokkalaisina kirjastoon raahatessani hikoilin ja karjuin ohjeita ja käskyjä. Ja miltä näytti kirjastokäyntimme nyt, yli kahden yhteistyövuoden jälkeen? Annoin kahdelle ensimmäisenä jonossa olevalle käskyn johdattaa joukon kirjastoon ja minä tallustelin jonon perässä. Menimme kuin ankat kiltisti kirjastolle asti. Aurinko paistoi. Kirjastoon ensimmäisenä ehtineet istuivat kirjaston rappusilla odottamassa minua ja hitaimpia. "Menkää hakee kirjat itellenne." Sinne menivät. Ok, muutama kirmasi suoraan nuorten seksikirjat -osastolle ja pari kuuntelemaan musiikkia, mutta kerran (!!!) annetun uusintaohjeen jälkeen jokainen etsi itselleen luettavaa. Kirjat olivat järkeviä valintoja, ei ainoaakaan valintaohjeita kiertävää opusta. Kävelimme takaisin. Minulle ei tullut hiki. Kävin viemässä ulkokamppeet opehuoneeseen ja sillä aikaa oppilaat olivat kulkeutuneet takaisin luokkaan tekemään keskeneräisiä kuvistöitä. Omatoimisuutta, voitteko kuvitella. Päivän päätteeksi kerroin oppilaille huomioitani siitä, miten paljon he ovat kolmosluokkalaisesta kasvaneet ja hehkuttelin, miten hienosti kirjastoreissu meni.

Torstaina kaksi jätkää oli homotellut eha-luokan poikaa. Pojat menivät selvittämään asiaa eha-luokan avustajan kanssa ja palatessani odottelin vähän jännityksellä, miten pojat asian hoitaisivat. He hoitivat sen (kyynisen opettajansa yllättäen) hienosti. Asiallista käytöstä ja anteeksipyyntö.

Tästä huolimatta hiihtoloma tuli kyllä ihan tarpeeseen.

Hyvää tätä vuotta. Ja paskat.

Vuosi vaihtui ystävä L:n poikaystävän mökillä kuraisissa tunnelmissa. Vuodenvaihteen jälkeen autoja irroiteltiin mutanurmelta hartiavoimin. L kaatui mutaan turvalleen ja muut muuten vain olivat pyörien mutaroiskeista ruskeita.

Työt alkoivat. Muksut ovat jo ihan mukautuneita koulutyöhön ja oikeastaan jo viikon kuluttua kevätlukukauden alkamisesta yksi oppilaistani totesi, että "Lomasta tuntuu olevan ihan MIELETTÖMÄN pitkä aika." Olin samaa mieltä.

Maanantai ja tiistai kuluivat tällä viikolla koulutuksessa. Istumista kuusi tuntia kahtena peräkkäisenä päivänä tekivät sen, että nyt olen saikulla ja huomenna menen moikkaamaan kiropraktikkoa. Selkä on aivan perkeleen paskana, jos suoraan sanotaan. Lähes itkun kanssa hilasin perseeni keskiviikkoaamuna autoon ja autosta ulos ja pohdin mielessäni, kuinka hullu olen. Jos minussa olisi mikä muu tahansa kohta yhtä kipeä kuin mitä selkä keskiviikkona oli, en ikimaailmassa olisi mennyt töihin. Töissä hyydyin opehuoneeseen vievälle käytävälle, koska selkä ei antanut myöten ottaa askeltakaan. Onneksi sentään pääsin liikenteeseen. L:n mielestä näytin tiistaina pingviiniltä, kun kävelin selän takia hieman hassusti. Keskiviikkona tilanne oli se, että L kuvaili minua pakastetuksi pingviiniksi. Ja niinhän siinä sitten kävi, etten kyennytkään olemaan työpäivän loppuun asti, vaan päästin oppilaat kotiin kaksi tuntia aikaisemmin kuin oli tarkoitus. Apulaisrehtori lykkäsi kaksi päivää sairaslomaa ja täällä sitä nyt sitten maataan. Tuntuu syntiseltä olla saikulla, sillä tokihan selkä on lihasrelaksanttien avustuksella nukutun yön jälkeen paljon parempi. Ei selkä kunnossa ole, mutta käveleminen sujuu. (Istuminen ei.)

Tänään tosiaan olen sentään jo päässyt vähän kävelemään ja työsopimuksensa irti sanonut vasen jalkakin on alkanut toimia ihan kiitettävästi. Eilen vasen jalka suostui ottamaan vain pienen pieniä kääpiöaskelia. Joku hermo on ihan kirjaimellisestikin selästä niin kireällä, ettei jalkojen liikuttelu oikein toimi. Kaksi kertaa olen potkaissut koiralle lelua lattialta ja yhtä monta kertaa olen todennut, että tässä kunnossa ei todellakaan pitäisi potkia yhtään mitään.

Selkäni on kuvattu ensimmäisen kerran yli 15 vuotta sitten, eli olen kipuillut lähes koko elämäni. Tähän selkäkipuun on jo niin tottunut, ettei oikein hahmota, olisiko selkä ulkopuolisen kokemana nyt kipeä vai todella kipeä. Kumartelun olen varmastikin vuosia jo tehnyt käsiavusteisesti. Eli nostan itseni syvästä kumarruksesta pystyyn käsivoimin. Tervehenkistä, eikö?

loma.

Nyt se alkoi. Kaksi viikkoa ja kolme päivää hermolepoa. Ja mitenkäs muuten tunnollinen opettaja aloittaisikaan loman kuin sairastumalla TAAS flunssaan. Tai oikeastaan tällä kertaa ongelmia on vain kurkun kanssa. Nenä ei ole tukossa, mutta yskittää.

Hyvä hyvä. Vastahan tämä on kolmas flunssa vähän alle kuukauden sisään... Edellisestä ehtii aina olla terveenä pari päivää ja taas iskee uusi. Väsyttävää.

---

Tänään Lahteen - ja luultavasti junaan kauhistelemaan ruuhkaa. Ajattelin taktisesti valita paikallisjunan, joten siinä ei pitäisi olla rasitteena pitkänmatkalaisia lainkaan. Saa nähdä, ollaanko seisomisosastossa koko matka. Olen valmistautunut henkisesti siihenkin vaihtoehtoon.

lääääh.

Huomenna on joulujuhla. Tänään pistin viimeisen mailin tälle vuodelle oppilaan huonosta käytöksestä. On alun alkaenkin kuollut idea tuupata luokkakaveria rintakehästä ja vielä huonomman siitä ideasta tekee yllättävä toteutus. Lopputuloksena luokkatoveri kaatuu selälleen suorilta jaloilta ja ihan juuri ja juuri välttää kolauttamasta takaraivonsa painavan penkin kulmaan.

Viimeisiä siis viedään. Kai tässä itse vielä jaksaisi töitä tehdä ilman lomaakin, mutta kakarat alkavat olla aika loppuun kulutettuja. Sekoilua, häröilyä, ajattelemattomuutta... Ja joulun jälkeen minulla edessä urakka, jossa kahden oppilaani asioita ryhdytään työstämään uusin voimin ja uusin keinoin.

Lauantaina suuntaan kohti kotikotia. Sitä ennen pitäisi vielä huomenna etsiä loput joululahjat ja jouluruuat. Kai sitä ehtii..

-----

Lääääh. Eksyin koiran kanssa lähimpään metsikköön. Pitkäksi tarkoitettu lenkki venyi vielä pidemmäksi, kun totesin astuvani ulos metsästä paikassa, jossa kulkee bussi jonkalaista en ole aikaisemmin koskaan nähnyt. Pientä hämmennystä herätti myös uppo-outo ympäristö ja vieraat kadunnimet. Luulin vielä asutusta löydettyäni pysyneeni edes jonkin verran kartalla. Olin väärässä. Suuntavaisto oli pettänyt minut totaalisesti. Olin hortoillut 1,5km väärään suuntaan. Oikeastaan mitään hätää ei olisi ollut, ellen olisi tiennyt että viideltä on pakko olla kotona. Leffa alkaa kuudelta, joten en voinut käyttää ulkoiluun koko iltaa. Vartin yli neljä tallustelin siis ulos metsästä ja totesin olevani eksynyt. Onneksi satuin bongaamaan tutun bussinumeron hetkistä myöhemmin. Seurasin bussipysäkkejä ja löysin kuin löysinkin takaisin kotiin. Kaksi tuntia hortoilua takana ja edessä kaksi tuntia elokuvaa. Noinkohan pysyn hereillä..

onni on... koira.

Tänään melkein itkin työasioiden vuoksi. Vanhempi tulkitsee minun sanojani täydellisen pieleen ja keskittyy aivan järkyttävän epäolennaisiin asioihin. Yritän selittää ja selittää ja selittää ja tuloksena on lisää epäolennaisuuksia ja jopa epäolennaisuuksien väärin ymmärtämisiä. En tajua, miten aikuinen ihminen voikin tulkita niin pieleen. Jotenkin alkaa olla vahvasti jo sellainen olo, että minun sanomisiani luetaan tahallaan kuin piru raamattua.

Olin niin vihainen ja turhautunut tänään töistä kotiin ajellessani, että nauroin ääneen ja hoin vittua. Pohdin, minkälaisia seuraamuksia siitä olisi, jos sanoisi suoraan ajatuksensa asianomaisille. Tai jos viimeistään silloin kun vaihtaa eri luokkaa opettamaan kertoisi, miten turhauttavan typerästi vanhempi on käyttäytynyt. Tai että saisi edes suoraan kysyä, että onko tuo nyt ihan tosissaan niin tyhmä, mitä esittää.

Olin vihaisempi kuin pitkiin aikoihin.

Onneksi on tuo koira. Tulin kotiin ja harkitsin itkemistä. Vastasin viimeisen kerran tässä asiassa kyseiselle vanhemmalle. Koira tunnisti mielialani ja väistyi syrjään. Yleensä se kiertää jaloissa niin pitkään, että pääsee ulos. Nyt ei kiertänyt, vaan fiksusti antoi tilaa puhista, puuskuttaa ja hokea vittua.

Lähdin lenkille sillä ajatuksella, että pää saa levätä. Rehellisesti sanottuna en uskonut hetkeäkään, että kyseinen vitutuksen määrä katoaisi minnekään lenkillä. Monet työasiat häipyvät mielestä koiran kanssa ulkoillessa, mutta tämä oli niin rankka turhautuminen, että en uskonut siihen auttavan minkään. Väärässä olin. Ensimmäiset 300 metriä koirapuistoon olin edelleen kireä kuin viulun kieli. Mutta yllätys yllätys. Puiston portin avattuani koirat veivät ajatukseni niin kokonaan, että työasiat pyyhkiytyivät pois. Palasin lenkiltä rentoutuneena ja punaposkisena. Enää en (onneksi) saa päälle tuota ahdistunutta tunnetilaa, vaikka asiasta nyt kirjoitankin.

Minun pitäisi saada henkilökohtainen avustaja, joka lukisi ensin mailini ja antaisi minun luettavakseni ne, jotka aivan oikeasti kaipaavat vastausta ja deletoisi ne, joiden kaikessa turhuudessaan ja älyttömyydessään tulisi kadota bittiavaruuteen vastaamattomina.

SÄ KORVAAT NÄÄ!

Käytiinpä oppilaiden kanssa leffassa. Menomatka sujui ihan ok. Leffa sujui ihan ok. Paluumatka ei sujunut. Pojat vetivät itsensä kierroksille. Yksi kiipesi keskustan kaupunkipatsaaseen. Karjuin sen alas niin että kitarisat heiluivat. Yksi jäi liukuportaissa tervehtimään jokaista liukuportaista tulevaa tukkien koko rautatieaseman liukuportaat. Kaksi tai kolme leikki tahallaan laiturilla keltaisen varoitusviivan väärällä puolella kiskojen tuntumassa. Yksi hakkasi pullolla seinää.

Lopulta kiipesimme metroon ja minä sain seurakseni kolme haastavaa poikaa. Pojat vihjailivat hyvin suoraan, että minulle olisi metrossa muuallakin istumapaikkoja. Kerroin, etten ole siirtymässä mihinkään, koska he tarvitsevat seuraani. Muut metrossa tuijottivat. Osa tuijotti paheksuvasti, osa tuijotti suoranaisen huvittuneena. Vieressäni istunut poika tunki paikalleni leffasta yli jääneitä karkkeja. Siirsin ne pois. Nousin ohjaamaan takanani istuvia poikia ja samassa karkit ilmestyivät taas paikalleni. Sen enempiä miettimättä istua rojahdin karkkien päälle. "Sitä saa mitä tilaa", tokaisin. "SÄ KORVAAT NÄÄ OPE ISTU MUN KARKKIEN PÄÄLLE SÄ KORVAAT NÄÄ!" Hihitin ja käskin kysymään korvausasiaa vanhemmilta.

200m ennen koulun pihaa yksi kusi talon seinään. Tunti jälkkää.

Hyvä reissu. Leffaa en ehtinyt katsoa, koska oletettavasti kakkosluokkalaiset vieressäni mäiskivät toisiaan limupulloilla ja avokämmenillä naamaan ja päähän ja selostivat elokuvan juonta lähes tauotta.

---

Huominen saikulla. Flunssa on taas. Tällä kertaa ääni kulkee, mutta nenä ja korvat ovat tukkoistakin tukkoisemmat.

voihan perse.

Taas flunssa. Korvat tukossa. Nenä tukossa. Yskä tuntuu siltä, että kohta oksennan yskimisen tuloksena. Myös päähän koskee yskiminen. Hyvä hyvä. Huomenna ei ainakaan voi olla saikulla, sillä suuntaamme muksujen kanssa elokuviin. Paskat.

Menenpä niistämään. Hemmetti.

stres-si.

Hajottaa edelleen. Näen oppilaista ja pomosta kevytpainajaisia. Ei siis mitään horroria, mutta ahdistavaa. Viime yönä pomo moitti, koska olen liian tiukka ja kärttyinen. Sen jälkeen yritin putsata ihan pienestä kissanpennusta kirppuja. Sekavaa.

Herään usein kesken unien ja ensimmäinen ajatus on lähes poikkeuksetta "Älä tule mieleen, älä tule mieleen..." Ja totta kai se siinä vaiheessa tulee mieleen. Työ. Mitä sen muksun kanssa pitäisi tehdä? Mitä sen Pyhän Äidin kanssa pitäisi tehdä? Töissä ei viikkoon ole ollut mukavaa vaan olotila on vitutus. Ärsyttää suunnattomasti tilanne. Kuinka pitkään perhe (tai äiti?) voi kieltäytyä näkemästä, että omassa lapsessa ON jotain vikaa ja syytä? Hän ei ole mikään ulkoa ohjautuva robotti, joka reagoi tahtomattaan ärsykkeisiin. Hänellä on oma tahto, ja on jumankauta kyllä ihan todella kieroutunutta ajatella, ettei pojan tahdolla olisi mitään tekemistä tilanteen kanssa. Totta kai hän haluaa häiritä ja ärsyttää. Hän tavoittelee sillä jotain tai saavuttaa sillä jotain, mitä minä en kyllä ymmärrä. Huomiota? Vaikutusvaltaa? Jotain. Ok, ehkä kyse on myös reagoinnista (kodin?) epäselvään tilanteeseen, mutta en todellakaan niele sitä, että hän toimisi ilman mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään mitenkään.

v*ttu p*rkele

Voi jumankauta että hajottaa. Olen jälleen tilanteessa, jossa yksi mukula testaa rajoja joka hetki koulupäivän ajan.

Ja nyt Pyhä Äiti on löytänyt syyn muksun sisään kiipineestä demonista tai vastaavasta. "Ei hän ole tahallaan ilkeä. Hän ei voi käytökselleen mitään. Ymmärräthän sinä sen?" No vittu suoraan sanottuna rupeaa aika vähillä olemaan ymmärrykset.

Minua on vituttanut nyt kaksi päivää tämä tilanne ja Pyhän Äidin ajatusmaailma. Viime yön olen käyttänyt mielikuvaharjoitukseen, jossa potkin kyseistä oppilasta pois pääni sisältä. Hän tunkeutui uniini ihan väkisin ja minä koitin kirjaimellisesti mielikuvan tasolla potkia häntä pois. Ei onnistunut. Väsyttää. Vituttaa. Perkele.

Ja nyt Pyhä Äiti on jälleen kerran lähestynyt mailitse asiassa, joka ei liity minuun. Hän parjaa minulle työtovereitani ja koko perkeleen maili kuulostaa ihan kantelupukin kantelulta. Mikä perkele minä olen tuohon puuttumaan. Aikuinen ihminen. Mailailkoon asianosaisille. "Ope ope toi toinen ope on tosi tyhmä anna sille jälkkää ope ope!" Olen niin kovin hajalla tähän perheeseen ja sen toimintaan.

VITUTTAA. Joko muistin mainita?

Olen palveluammatin harjoittaja. Olen palveluammatin harjoittaja. Asiakas on aina oikeassa. Asiakas on aina oikeassa. OMMMMMM.. Tule zen ja rauhoita. Ommmmm. Puro solisee. Puro solisee.

En jumalauta ihan kaikkea kuraa ole valmis niskaani ottamaan.

Ja vai on oppilas täysin kykenemätön vaikuttamaan sisäiseen demoniinsa, joka tekee kultamurusta perkeleen? Jännä homma. Kuvittelisin, että tällä periaatteella myös esim. Suomen vankilalaitos on sellaisenaan täysin turha ja ihmisoikeuksia sortava, sillä kyseinen paikka on varmasti pullollaan näitä demonien riivaamia yksilöitä. Voi parkoja.

Vittu. Ja nyt en jaksa sensuroida yhtään tätä olotilaa.

aivotyöskentelyä vai mitä?

Eilen palasin jälleen sairauslomalta töihin. Koko keskiviikon ehdin seurata ampumadraamaa ja minuutti minuutilta elää tapahtumaa mukana. Ja kuten sanottua ja kirjoitettua, olo oli todella tyhjä. Mikään ei tuntunut miltään. Mykistynyt olo jatkui myös töissä. Muksut osasivat käsitellä asiaa uskomattoman asiallisesti eivätkä pahimmatkaan lörppäsuut laukoneet iänikuisen nokkelia kommenttejaan.

Olo oli edelleen tyhjä. Pystyin nostamaan kasvoilleni hymyn, mutta hymy ei tullut mistään sisältäni oikeasti. Hymy oli lähinnä tilanteen sanelema tietoinen reaktio, ei tunnepohjainen ilme.

Illalla menimme M:n ja hänen kaverinsa kanssa katsomaan leffaa 1408. Voi ahdistus, mikä leffa. Ihan hyvä varmaan leffaksi, mutta tilanteeseen nähden ihan liikaa ahdistusta ja kauhua.

Leffan jälkeen olo oli turtaakin turrempi. Ei tehnyt mieli puhua. Ei tehnyt mieli tehdä yhtään mitään. Pötkähdin sänkyyn ja M tuli viereeni. "Halaa mua", M pyysi. Minä halasin. Ja aivan kulman takaa tuli suunnaton suru. Kyynelet valuen makasin siinä ja yritin koota itseäni. Kai M jo tuntee minut viiden yhteisvuoden jälkeen niin hyvin, että arvasi minkä vuoksi itken. "Mua surettaa ihan hirveästi se eilinen välikohtaus." "Mä tiedän."

Mistä se sen tiesi?

Tänään on ollut paljon normaalimpi olo. Hymyileminen ei tunnu väkinäiseltä.

Töissä eräs oppilaistani käy niin kierroksilla, että minua hirvittää. Kerroin tämän tänään myös kyseiselle oppilaalle. Olimme kahdestaan tilanteessa ja silti hänen toimintansa on karmivaa katsottavaa. Hän steppaa paikoillaan. Hän kiertää kehää, heiluttelee käsiään ja pyörittelee käsissään paperia. Liikehdintä on enemmän kuin hermostuttavaa. Kerroin, ettei kukaan ihminen jaksa tuollaisella vauhdilla elämistä kovin pitkään. Välillä on pakko pysähtyä ja rauhoittua. Hän ei katsonut minua silmiin, ei pysähtynyt eikä varsinkaan rauhoittunut. Näytti ihan siltä, kuin moottori oikeasti olisi hirttänyt kiinni. Pelottavaa katseltavaa sellainen. Oppilas oli lähes hengästynyt, vaikka kyseessä oli kuvistunti ja hänen tehtävänsä oli vain istua omassa tarkasti rajatussa tilassaan ja värittää kuvaa.

Saa nähdä, mitä tästä tulee.

järkytys.

Jokelan koulussa ammuskeltu. Ensin mykistyin. Tätä kesti pitkään. Etsin käsiini niin paljon tietoa kuin mahdollista. Ja voi sitä tiedon määrää. Hetkessä selvisi nimi. Pian löytyi kirjoituksia, kuvia ja videomateriaalia. Sairaslomalta käsin on helppoa kuvitella, miltä tuntuisi jos seuraisin nyt oman kouluni tapahtumia netistä, radiosta ja televisiosta.

Alkoi itkettää ja päätä särkee.

Mitenhän tätä huomenna lasten kanssa käsitellään? Mitä tässä tilanteessa voi sanoa?

Äiti soitti. "Miltä tuntuu?" Olin jo rauhoittunut, mutta kysymys sai kyynelet silmiin. Äiti aavisti, että tämä asia koskettaa.

Eipä oikein vieläkään osaa kommentoida asiaa. "Eihän tää oo ees nykyään kovin sairasta, sattuuhan näitä", totesi irkissä eräs. Ei jumalauta. Kuinka paatuneita ihmiset oikein ovat? Tämä ON sairasta. Aivan käsittämättömän sairasta. Ei flunssankaan leviäminen tee flunssaisista terveitä. Ei hemmetti.

Ja ilmeisesti ampuja on kuollut. Hän ei joudu vastaamaan teoistaan. Pohtimatta sen syvällisemmin seuraavan ajatuksen sisältöä, kerron sen silti. Minua kaihertaa ampujan tilanteessa eniten se, ettei hän pääse/joudu koskaan katumaan tekoaan. Hän ei saa mahdollisuutta nähdä, miten väärin hän on tehnyt. Hän ei saanut kasvaa aikuiseksi ja katua. En tiedä, olisiko hän koskaan katunutkaan. Ehkä ei. Tuntuu, että hän olisi selityksen velkaa. Itselleen hän on mitä nähtävimmin perustellut asian, mutta ulkopuoliselle netistä löytyvä manifesti ei aukea. Miten ihmeessä ihmisrotu voi jalostua paremmaksi tälläisillä keinoilla?

En tajua.

näytelmää.

Kohtaus 1.

Perhe Yskänen esittäytyy.

Tässä on äiskä Yskänen: "Ysk, köh. Minulta ei lähde ääni. Jäänpä sairaslomalle. Ehkä ääni palaa jossain vaiheessa."
Tässä on avopuoliso Yskänen: "Bulla od vähä duha."
Tässä on koira Yskänen: "KÖH KÖH RYÖÄÖÄÄÖGH."

Nyt äiskä Yskänen ottaa yskänlääkettä pienestä yskänlääkepullostaan.

Nyt koira Yskänen nuoleskelee naama näkkärillä yskänlääkettä suuresta yskänlääkepullostaan.

Kohtaus 1 päättyy.

saikulla.

Inhoan ja lähes vihaan saikulle jäämistä. Sairauslomalla oleminen puolestaan on ihan ok. Mutta se hetki, kun pitäisi päättää, että onko sitä työkunnossa vai eikö ole vai ehkä on tai toisaalta ei, niin se on kuvottavaa.

Eilen lähti aika totaalisesti ääni ja silti jouduin pohtimaan, että voiko tässä kunnossa muka jäädä sairaslomalle. Ei ole kuumetta, nimittäin. Pähkäsin puoli tuntia ja päädyin soittamaan itselleni lomaa. Ja voi miten hyvä päätös se onkaan ollut. Olo ei nyt lomaa viettäessä ole mitä pahin, en siis edelleenkään tee kuolemaa tai ole edes kuumeessa. Mutta ajatuskin seitsemästä tunnista puheen varassa kuulostaa täysin järjettömältä ajatukselta. Ääni kulkisi kyllä jo, kun olen ollut 12 tuntia puhumatta, mutta yläosa kurkusta on niin kipeä, että puhuminen tuntuu työläältä. Ei tällä kurkulla pidetä kurissa yhdeksäätoista esimurkkua.

Hyvä minä, osasin jäädä saikulle.

ätsiu.

Voi kökkö. Flunssa iski viikonloppuna ja viime yön näinkin unta, jossa minulla oli joku hitsin keuhkotauti ja henkeä ahdisti. Oli siis näemmä nenä yön tukossa.

Töissä muksut sekoilivat tänään ja kolmelle ropisi sekoilusta istumista. Ja ihmeen hyvin nuo sen nielivät, kun selitin, että he olivat häröilyllään saaneet paitsi itsensä, myös minut tavallaan vaaraan. Jos muksuille olisi retkellä sattunut jotain, olisin minä joutunut pulaan. Kerroin, että olin tempauksesta tosi vihainen, koska joukossa oli tyhmyys tiivistynyt ihan käsittämättömissä määrin.

Pidin tänään elämäni ensimmäisen improvisaatiotunnin. Tyttöryhmä oli mitä otollisin ryhmä testata tuollaista. Ja onneksi ystävä L on opiskellut enemmänkin draamapedagogiikkaa, joten tunti oli hyvin valmisteltu. Minua jännitti takuulla enemmän kuin koko urani aikana ensimmäisen työviikon jälkeen laskettuna.

Eilen kävin katsomassa Lahdessa esitystä, jossa näyttämöllä olivat sekä äiti, että pikkuveli P. Minä itkuherkkänä sain purra huultani, etten olisi heti ensimmäisen (ja toisen, kolmannen, neljännen, jne..) kappaleen kohdalla olisi purskahtanut nyyhkyttämään.

---

Kuka tietäisi, mitä putoava lentokone unessa tarkoittaa.. Olen nähnyt eri tavoin putoavasta lentokoneesta todella elävää unta nyt jo kahtena yönä.

joulu.

Minä pidän joulusta, todettakoon se heti alkuunsa. Rakastan lahjojen antamista. Voisin tuhlata vaikka kuinka paljon a) aikaa b) rahaa tärkeiden ihmisten lahjomiseen. Voisin lahjoa myös vähemmän tärkeitä. Totta kai myös lahjojen saaminen on kivaa, mutta ei se kyllä pääse siihen kivuusasteeseen joka lahjojen antamisella on. Pidän myös korttien askartelemisesta ja muusta näpertelystä.

Niinpä olen aloittanut jo sekä korttien askartelemisen että joululahjojen hankkimisen. Löysin äitille täydellisen joululahjan Tallinnasta. Ruma ruma ruma esine, jota tiedän äitini toivoneen. "Osta jos satut jossain joskus näkemään! Mä maksan sit sulle", sanoi äiti. E-hei. Ei käy laatuunsa. Se on joululahja!

Tiimariin eksyminen sai aikaan huisin askarteluinnon. Tänä vuonna käteen tarttui askarteluhuopaa. Kaapissa olikin valmiina villaa ja huovutusneula (, jonka onnistuin äsken katkaisemaan! Neula oli kestänyt jo hurjat neljä vuotta ja nyt se katkesi! Pakko mennä hakemaan kohta uusi). Vielä kulkusia ja siinäpä se. Tämän joulun teema on pehmoinen joulu.

Valkoiselle askarteluhuovalle neulahuovuttamalla tikattu tonttu. Ajattelin tikutella myös talvimaisemia ja joulukuusia. Tuo on vielä keskeneräinen, kun neula tosiaan meni ja katkesi. Pahuksen pahus.

Ai niin. M lupasi, että tuleva joulu voidaan viettää kuten viime vuonna. Aatto ollaan minun kotikotonani ja joulupäivänä kurvataan hänen kotiinsa. Ihanaa! Saan olla jouluaaton jälleen kotona! Ja niin kuin minä pelkäsin, että joutuisin vieraaseen paikkaan jouluaatoksi.