muistutus tulevaisuuden itselle

Jos ikinä satut saamaan tulevaisuudessa lapsia, älä KOSKAAN lähetä mukulan opettajalle todella vahvasti kritisoivaa mailia ennen kuin olet varmistunut aivan täydellisesti faktoista.

ÄLÄ TEE SITÄ!

Sain tänään pöyristyttävää mailia kirjeenvaihtoystävävanhemmalta. Oppilaan äiti lähetti närkästyneen mailin, miten oppilas oli kotona sanonut, etten migreenikohtauksesta ja pyynnöstä huolimatta suostunut päästämään sairasta ja kärsivää lasta kotiin kesken päivän vaan olin ihan suoranaisesti kieltänyt lähtemästä kotiin. MITÄ HEMMETTIÄ.
a) Minulta ei ole kysytty mitään tuohon suuntaan viittaavaakaan.
b) En edes opettanut kyseistä oppilasta silloin kun pyyntö on ilmeisesti tehty.
c) Päänsäryn syitä aivan suoraan kysyttyäni, en saanut vastausta, joka olisi mitenkään viitannut migreeniin.
d) Viimeisellä minun pitämälläni tunnilla oppilas pelasi rinnakkaisluokan oppilaiden kanssa UNOa.

Oikeasti. Olen ihan pöyristynyt. Miten ihmeessä minua syytetään jostakin mielestäni ihan vakavasta vaivautumatta selvittämään pohjamutia myöten totuutta. Jos oppilas on puhunut "opesta" kertoessaan kieltävästä vastauksesta kotiinpääsyluvan suhteen, olisiko kannattanut varmistaa, että kyseessä on varmasti oma luokanopettaja eikä esimerkiksi aineopettaja?

Jotenkin rupean tässä epäilemään jo omaa selväjärkisyyttäni. Elämmekö me kyseisen oppilaan (tai äidin) kanssa täysin eri ulottuvuuksissa, vai olenko tosiaan niin sekaisin etten muista kieltäneeni kotiinlähtöä?

paluu arkeen

Levi tuli nähtyä ja koettua. Oli oikein kovin kiva reissu, joskin noro-virus iski tahmean otteensa meihin heti toisena päivänä. Ensin sairastui yksi ja lääkärisetä totesi sen 124 euron hinnasta noroksi. Sitten sairastuin heti perään minä. Tässä vaiheessa vessassa oli jo käsiendesinfiointiainetta ja Idoform-maitohappobakteerikapseleita. Sitten olivat vuorossa M ja ystävä L. Vatsat olivat iloisesti sekaisin ja pulputtelivat toisilleen minkä ehtivät. Yksi yö meni oksennusta vastaan taistellessa ja vieläkin kipristää vatsaa silloin tällöin. Levin yöelämää pääsimme katsastamaan ainoastaan toisena iltana, sillä kaikki muut illat joku sakista oli kipeänä ja olo muutenkin kaikkien osalta aika väsynyt.

Paluumatkalla osuimme todistamaan ambulanssien ja poliisien työskentelyä, kun Rovaniemen kohdilla joku onneton hiihtolomaporukka oli suistunut vastaantulijoiden kaistalle. Auto oli ihan rusinana ja myöhemmin selvisi, ettei kuolonuhreiltakaan oltu selvitty. (Sen tosin arvasi jo auton nähdessään. Rumaa jälkeä.)

Paluumatkalla istuin ratissa kuutisen tuntia. Yllättävän helppoa oli matkan teko, kun sai itse valita matkustusnopeuden. Menomatkalla sitä vastoin istuin lihakset krampissa ja olin varma että kuolemme. Pimeä ja talvinen tie teki matkustamisesta kauhistuttavan pelottavaa. Viimeiset pari sataa kilometria menikin omalta osaltani hiljaisuudessa tietä tuijottaen ja peläten.

Jaksoimme hienosti kulkeutua rinteeseen jokaisena lipun sallimana päivänä, joskin viimeinen laskupäivä jäi minulta ja ystävä L:lta parin tunnin mittaiseksi kiitos noro-viruksen aiheuttamien vatsakramppien. Sää suosi auringon osalta, mutta pakkanen oli ajoittain vähän liian kireää. -20 rupesi olemaan siinä rajoilla, että selviääkö päivästä millään palelluttamatta naamaansa.

Kiva reissu, kaikesta huolimatta.

(Tänään lähetin mailia eräälle koirakasvattajalle. Pentue syntyy maaliskuun puolivälissä. Jospa sieltä tulisi meille uusi perheenjäsen toukokuun lopussa. Jännää.)

kotiin

Äiti palasi tänään sairaalasta kotiin. Ja minä vien röyhkeästi heti talon täyteen vieraita. Alkava loma tarkoittaa nokan suuntaamista kohti Leviä. Matkustamme Lahteen jo tänään ja jatkamme huomenaamulla edelleen.

Ilmeisesti elämä jatkuu Lahdessa, koska iskä ilmoitti suuntaavansa äidin kanssa ruokaostoksille. Voin vain kuvitella sitä jääkaapin ammottavaa tyhjyyttä, kun iskä on asunut yksin kaksi päivää. Jääkaapissa on vastassa varmaan vain kaiku.


En tiedä, mitä kaikkea matkasta voikaan unohtua. Ainakin iskälle pitäisi hakea vielä auton vuokramaksuksi luvattu viskipullo. Onneksi MasterCard vinkuu Levillä Visan lailla, jos jotain oleellista jää etelään.

(Rasittava oppilaani oli tänään edelleen rasittava itsensä. Eilen kotona käyty vakavahenkinen keskustelu koulun ulkopenkkien sytkärillä tuhoamisesta ei ole nähtävästi vaikuttanut mihinkään. Huoh.)

Loma. Voi elämä. Tätä tarvitaan.

odottelua

Viime yö meni unia nähdessä. Uneen tuli yläasteen luokanvalvoja, joka kielsi minua juomasta olutta koulussa. Minut passitettiin ulos juomaan olut. Pyysin luokanvalvojan mukaan kertomaan kuulumisia. Ja samassa oltiinkin ala-asteella, jossa kävin koulua ensimmäiset vuodet. Opettajanhuoneessa minua tervehdittiin kun vanhaa tuttua. Mitä lie tuokin uni tarkoittaa..

Äiti on parhaillaan leikkauksessa. Metrossa istuessa oksetti. Koululle päästyäni L kysyi, miksi näytän niin väsyneeltä. Siksi, että väsyttää. En tiedä kuinka monelle ihmiselle tämä asia leikkauksesta ja sairaudesta pitäisi kertoa, että saisin sanottua asian tarpeeksi monta kertaa. En edes tiedä, mitä sillä haen, että töissä olen lähipäivinä kertonut asian monille työtovereille.

Äiti, jota viilletään leikkausveitsellä. Verta, ehkä. Lääkäri maski naamallaan. Hoitajia kaavuissaan. Äiti tajuttomana. Tälläkin hetkellä. Vaikeaa kuvitella. Ja silti kovin helppoa, ja luultavasti hyvin MTV3:n teho-osastomaisesti värittynyttä. Mihinkähän suuntaan äidin mielialat tästä kehittyvät.. Onko olo helpottunut, kun se muhkura on saatu pois? Vai onko olo pelästynyt? Kenties molempia.

Toivottavasti lääkärit osaavat asiansa. Toivottavasti äiti paranee. Toivottavasti kaikki kääntyy tästä hetkestä kohti parempia aikoja. Toivon niin kovin paljon. Toivottavasti en toivo liikoja.

JAKSAN.

En jaksa. En oikeasti. Äiti leikataan huomenna. Iskältä totuus äitin tilasta paljastuu pala palalta. Tieto kasvaimesta oli tullut samana viikonloppuna kuin oli iskän syöpään kuolleen veljen hautajaiset. Great. No, onko tuon tiedon kertomiselle olemassakaan hyvää ajankohtaa? Ei. Ja mitäpä siitä ajankohdasta. Vaan olivatpa lääkärit viisaudessaan menneet puhelimessa kertomaan myös sen, että kasvain on ISO. Sepä on järkevää. Kuka hyötyy tuosta tiedosta? Ei takuulla ainakaan äitini. Hänelle olisi AIVAN VARMASTI riittänyt tieto, että halkaisija on 2cm. Mikä perkele pisti sen lääkärin sanomaan, että iso on? Miksi se piti sanoa? Olisi aivan yhtä hyvin voinut pitää turpansa ummessa ja vain pyytää hoitoihin. No. Saipa äidin ainakin murehtimaan entistä enemmän. Ja parasta tietenkin on, ettei netistä löytyvien tietojen mukaan 2cm edes ole erityisen iso. Sitä vaan ei lasketa enää pieneksi kasvaimeksi. Ja lisäksi unohtivat varmasti korostaa sitä, ettei kasvaimen koko yksin kerro mitään sen laadusta.

Äiti murhetii. Iskä murehtii. Minä murehdin äidin murehtimista. Äitiä ahdistaa. Minuakin. Minua ahdistaa niin, etten tiedä miten jaksan tulevaa. Tai jaksanhan minä. Päivä kerrallaan. Mutta näin eteenpäin ajateltuna vaikkapa tuleva vuosi vaikuttaa kohtuuttoman suurelta mustalta möykyltä. Ja se minun pitäisi niellä ja käsitellä. Vuosi täynnä ahdistusta, pelkoa ja tuskaa. Ja lisää pelkoa ja ahdistusta. Ei auta, että selviän tämän ja huomisen. Äiti tulee leikkauksesta. Ja siitä kaikki vasta alkaa. Sitten odotetaan patologin tuloksia. Sitten odotetaan, mitä sitten tapahtuu. Ja sitten odotetaan taas jotain tulevaa ajankohtaa. Lopulta odotetaan vuosittain kontrollitarkastuksia. Ja kaikki tämä odotus sisältää sen mustan ahdistuksen.

Ajattelin jotenkin, että leikkaukseen kaikki ahdistus loppuu. Tänään paiskauduin todellisuuteen, kun soitin ensin iskälle ja sitten äitille sairaalaan. Tämä ahdistus tulee olemaan osa elämääni niin kovin pitkään. Liian pitkään.

kotona

Kävin kääntymässä Lahdessa. Hiukset lyhenivät ja tulivat tummemmiksi. Matka kotikotiin jännitti jollain tasolla. En ole lähiaikoina aina oikein osannut ennustaa reaktioitani kuulemiini asioihin. Pelkäsin, että hajoan, kun näen äidin ensimmäistä kertaa tämän uuden ajan alettua. Meinasin itkeä jo matkalla.

Pystyin pitämään kaaoksen sisälläni. En hajonnut. Hymyilin. Mutta aivan salaa, ihan kaikilta piilossa ajattelin sitä. Ajattelin, että se on tässä samassa tilassa minun kanssani. Se joku paha ja pelottava. Yritin jo matkalla saada itseni ajattelemaan, että tauti on vain tauti. Sairaus. Ei mikään avaruusolio tai irrallinen ajatteleva itsenäinen olionsa. Silti minusta tuntui salaa siltä, että olin samassa tilassa olion kanssa, jota en millään tavoin halunnut lähelleni. Äiti on äiti on äiti. Ei se miksikään muutu. Mutta se, mikä on läsnä äidin kanssa, on jotain pelottavaa. Onneksi äiti näytti ihan tavalliselta, puhui ihan tavallisia, kuulosti ihan tavalliselta. Kuitenkin.

Käsillä oli jälleen se sama tilanne, kuin silloin kun näin serkkuni ensimmäisiä kertoja itsemurhayrityksen jälkeen. Mitä saa sanoa? Mitä pitää jättää sanomatta? Kaikki puheet tuntuivat jotenkin liittyvän kuolemaan tai sairauteen. Pikkuveli mainitsi ohimennen täysin äitiin liittymättä sanan hautajaiset. Niskakarvani nousivat pystyyn ja vilkaisin salaa äitiä. Kerroin ystäväni kissan kuolemasta. Huomasin aloitettuani, etten olisikaan halunnut kertoa. Kerroin rasittavista työasioista ja huomasin pohtivani, että mitä helvettiä minullakaan on tässä sijaa kitistä täysin turhista.

Pelkään sitä sairautta. Luotan kuitenkin, että äiti paranee. Elämä palaa taas hyväksi. Hetkellisesti tunnen jopa iloa siitä, että ajattelen parantumisen olevan varmaa. Iloitsen tervehtymisestä jo nyt. Mutta vajotessani tuohon väärään mielikuvaan, yritän potkia itseni takaisin maanpinnalle. Mikään ei ole varmaa.

Kaipaan tietämättömyyden olotilaa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi murehtia kuin omaa pientä elämäänsä. Haluaisin päästä iloitsemaan puhtaan rehellisesti tulevasta koiravauvasta. Haluaisin odottaa tahrattoman innokkaasti kesää. Haluaisin puhua äidille tulevaisuudesta tuntematta syyllisyyttä. Olen jo nyt tähän kovin väsynyt. Miten ihmeessä tulen jaksamaan tulevat kuukaudet? Tätä uutta aikaa on kulunut vasta kolme viikkoa. Mitättömän vähän. Silti tunnen itseni toisinaan aivan pohjattoman väsyneeksi. En oikein jaksa sosiaalista toimintaa työpäivien ulkopuolella. En haluaisi tietää. En haluaisi muistaa. Haluaisin takaisin sen tietämättömyyden. Sitä ei enää koskaan tule olemaan. Siltä se nyt ainakin tuntuu.

Mikä ihme saisi jaksamaan vähän paremmin?

..hetkeä myöhemmin..

Edellisestä postauksesta on nelisen tuntia. Koko illan olen istunut sydän kurkussa pamppaillen. Odotin ja odotin, että koska iskä ilmeistyisi messengeriin. Pelotti. Huoletti. Suostuisiko se avaamaan kirjeen?

"Moro. Äitin lääkäri on torstaina klo 11."
Voi jumalauta mikä viha iski pintaan. En edes tiedä syytä. Tai tiedän. Mikä VITTU oikeuttaa aiheuttamaan vielä tämänkin stressin. Miksi minun piti käydä läpi se ajatuskulku, että matkustan Lahteen ja pakotan äidin avaamaan kirjeen? Miksi minun piti joutua pohtimaan, mitä teen jos äiti kieltäytyy hoidoista? Tuntuu täydellisen kohtuuttomalta. Yritän selvitä ahdistuksesta millä tahansa keinoin ja voisin onnistuakin, jos tätä täysin tarpeettomalta tuntuvaa kidutusta ei pistettäisi tulemaan kaupan päälle. Jostain syvältä kumpuaa suurta tarvetta huutaa ja sanoa, että .. että on aivan järjettömän kohtuutonta ja loukkaavaa. Tönäistä ja ravistaa. Että mitä pahaa minä olen tehnyt, että haluat riistää itsesi meiltä.

Onneksi sain tiedon messengerin kautta, joten pystyin typistämään jättimäisen suuttumukseni ja turhautumiseni pariin lauseeseen: "hyvä että avasi sen kirjeen. eilisestä tähän päivään on ollut aika helvetin ahdistavaa vaan odotella että mitä ihmettä se äiti puuhaa. (jos suoraan saa siis sanoa.)" Livenä jutellessa olisin ruvennut itkemään ja huutamaan ja lopulta sulkeutunut huoneeseeni. Onneksi ei tarvinnut kuulla asiaa puhelimessa.

pelottavaa.

Äiti pelkää leikkauksessa kuolemista. Hän ei ole suostunut avaamaan leikkauspäivämäärän kertovaa kirjettä. Oli pelottavaa ja ahdistavaa kuulla tämä tieto äidin pelosta isältä.

Ja melko pelottavaa oli huomata myös ymmärtävänsä itsensä viiltelyä. Hetkellisesti eilen (ja hämärä mielikuva on myös yhdestä aikaisemmasta kerrasta samaan aiheeseen liittyen) huomasin kivun helpottavan oloa. Nipistin itseäni käsivarresta niin lujaa kuin pystyin. Pysyisi poissa edes hetken tämä ahdistus ja pelko. Sorruin, kun M saapui Tallinnasta ja pääsin sanomaan ääneen isältä kuulemani tiedon äidin peloista. Sain itkun onneksi loppumaan, mutta tänään jotenkin kirkastui mieleen se ajatus, ettei itsensä satuttaminen tarkoituksella voi olla kovin terve merkki. Ihan kuin olisi avannut jonkin salaisen oven ja nyt jotenkin vain ymmärrän, miten joku ihminen voi lähteä viiltelyn tielle. En ehkä olisi itsekään ulkopuolisen silmin siitä tienristeyksestä kovin kaukana. Tämä kaikki stressin määrä alkaa vaan hipoa sitä rajaa, jonka jälkeen en enää tiedä mitä teen. Äidin asia on jo aika lähellä stressinsietokyvyn rajoja ja kun tähän lisätään töissä päivittäin kohdattavat ongelmat lasten suhteen (ja pian saapuva uusi oppilas), alkaa minun rajani tulla vastaan.

Pelottava ajatus.


ps. M antoi minulle synttärilahjaksi koiranruokakupin ja lelun koiralle. Tämä on menoa nyt. Kesäkuussa tai heinäkuussa meille tulee piski.

vuosia

En osaa enää aktiivisesti surra äitiä. Hetkellisesti kurkkua kuristaa, kun kuulen esimerkiksi musiikkia, joka sivuaa kuolemaa ja menettämistä. Leikkausajankohdasta ei ole vielä mitään tietoa. Toivottavasti tieto ajankohdasta saadaan pian, niin asia etenisi tästä odotuksen tilasta johonkin suuntaan.

Eilinen ja tämä päivä on mennyt superpuuhailijana. Huomista synttäripäivää juhlistan jo tänään. Muutamalle parhaalle kaverille ja pikkuveljelle aveceineen on tiedossa tänään bataattiperunasosetta, kreikkalaista salaattia ja savustettua kalaa. Kalaoperaatio jännittää niin, että viimeyön 12 tuntia kestäneillä unilla uneksin lähinnä ruuan epäonnistumisesta surkeasti. Savustuspussi on täysin uusi ystävyys ja tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että koko kämppä savustuu. Saa nähdä mitä tästä tulee.. Jälkiruuaksi on valkosuklaajuustokakkua ja vadelmasosetta. En ole syönyt tänään vielä mitään. Ei ole edes nälkä. Tulisivat jo ne vieraat niin päästäisiin maistamaan kalaa.


Ai niin. Viime viikolla tuli tieto, että hiihtoloman jälkeen luokalleni tulee uusi tyttö: mamu jostain savimajan tyyppisestä ympäristöstä. Jipii. Minusta tuntuu, että kohta luovutan. Urakka noiden muksujen kanssa alkaa olla jo liikaa. Saa nähdä miltä kesäloman kynnyksellä sitten tuntuu..