Ole hyvä, ja poistu luokasta.

Oppilaiden kanssa menee edelleen ihan todella mainiosti. Rinnakkaisluokan meininki sitä vastoin on niin angstista teinimeininkiä, että heikompia (kuten esim. minua ja L:aa) hirvittää.

Vappuilimme oppilaiden kanssa eilen ja tänään L vei luokkansa vappuilemaan. Minun oppilaani katsoivat innossaan lapsellista filminpätkää ja pelasivat ulkona pallopelejä hikeen asti. L:n oppilaat tulivat kesken vappuilun minua tänään käytävällä vastaan. "No! Tytöt!" Menin lähelle, laskin käteni hartialle ja työnsin kasvoni virnistyksellä varustettuna ihan tyttöjen väliin. "Mites on vappuilut menneet?!" Kysyin ihan vilpittömän iloisena, sillä oman luokkani reaktiot antoivat olettaa vappujärjestelyjen olleen ihan mukavia.

"IHAN KIVAA ON. >:|"

Minua alkoi hymyilyttää vielä enemmän, mutta pidin sen sisälläni.

"Mihinkäs te olette menossa..?"
"TONNE PUKUHUONEESEEN >:|"
"Hm? Ai? Hm.. Mutta.. Miksi?"
"HIKI >:| JA MEIDÄN PITÄÄ >:| HIKI NIIN ETTÄ"
"Hm? Ja siis tuota.. Että teillä on sitten L:n lupa mennä pukkariin? Niinkö?"
"NIIN >:|"

Repesin vasta opehuoneessa. Mahtoi tytöillä todellakin olla hauskaa vappuiluissa.

Jälkikäteen selvisi, ettei tytöillä ollut minkään valtakunnan lupaa mennä pukkariin. Mutta mentävä on. Ai miksikö?

No. HIKI >:|

--------
--------
Tänään yhdeltä oppilaista meinasi karata mopo käsistä. Koko päivänä kyseinen oppilas ei saanut mitään aikaan. Tehtävien aloittaminen oli täysin mahdotonta ja minä jouduin jäkättäjän rooliin. Pari tuntia jäkätettyäni sain todella tylyn vastauksen. "Ei mua kiinnosta sun juttus." WHAAAT. Eihän tuo oikeasti ole mitään maailman mullistavinta epäkohteliaisuutta. Mutta. Meillä menee nyt niin hyvin, etten todellakaan aio ottaa mitään tuollaista vastaan.
"Minä en mielestäni ansaitse tuollaista kohtelua. Tuo oli epäkohteliasta eikä minulla ole mitään syytä kuunnella sellaista. Mene ulos luokasta ja tule takaisin, kun osaat käyttäytyä asiallisesti."
Oppilas lähti luokasta ja muut oppilaat hiljenivät. Kyseinen oppilas oli ilmiselvästi kaikkien mielestä ylittänyt soveliaisuuden rajat. Kukaan ei purnannut päätöksestäni vaan kaikki jatkoivat hetken hiljaisuuden jälkeen hommia. Hetken kuluttua menin hakemaan oppilasta takaisin luokkaan. "Joko sä osaat olla?" "Joo." Ja niinhän se osasi. Tunti jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaunaa ei ryhdytty kantamaan puolin eikä toisin. Ihanaa, että osasin reagoida sopivalla vahvuudella sopivassa kohdassa.

6½ viikkoa

Muksujen kanssa sujuu elämä kuin ruusuilla tanssien. Kai tätä voi pitää nyt virallisestikin ihan pysyvähkönä olotilana, kun monta viikkoa on menty jo mielettömän hienossa yhteisymmärryksessä. Asioista päätetään keskustellen - viimeksi tänään keskusteltiin luokkaan sopiva istumajärjestys. Viime viikolla sovittiin yhteistuumin matematiikan kokeelle sopivaa päivämäärää. Jne jne jne. Oppilaista ei tule valituksia käytäviltä eikä tarvitse pitää suitsia niin kireällä, että suupielet vaahtoavat verta. Olen löysännyt huimasti ja antanut oppilaille paljon omatoimisesti toteutettavia tehtäviä. Tänään viimeksi fysiikan tunnilla ensimmäinen tunti tehtiin opevetoisesti, mutta toinen tunti puhtaasti oppilaiden oman aktiivisuuden varassa. Myös kolmas ja neljäs tunti menivät hurahtamalla oppilaiden tehdessä kitisemättä hiljaisuuden vallitessa äidinkielen sanaluokkajuttuja. Tai ei luokassa täysi hiljaisuus ollut. Välillä keskustelimme siitä istumajärjestyksestä ja hetkeksi keskeytimme työskentelyn luokkasormusasioiden hoitamista varten. Mutta muutoin luokassa vallitsi tekemisen meininki.

Jossain vaiheessa rinnakkaisluokanope-ystävä L saapui luokkaamme omilla avaimillaan. En edes huomannut hänen saapumistaan ennen kuin L tokaisi, että "tulin meiän luokasta teiän luokkaan nauttimaan hiljaisuudesta". L:n luokassa vallitsee tällä hetkellä - ja jo parin kuukauden ajan ennen tätä hetkeäkin - hillitön kuohunta. Etenkin tytöt sukeltavat syvissä murkkuvesissä ja se on melkoisen raskasta kaikille osapuolille. L nauraakin, että hän on eroprosessissa oppilaiden kanssa jo TO-DEL-LA pitkällä. Hän olisi ihan valmis jos sanomaan heipat. Minä en oikein tiedä, eteneekö minun ja oppilaiden eroprosessi täysin erilaisia latuja, sillä moista kuohuntaa ei ole ollut havaittavissa ikuisuuksiin. Ehkä me tanssahtelemme ruusuilla toukokuun loppuun asti. Toivon niin.

-----

Veronpalautuksia tuli lähes 1500 euroa. Todennäköisesti pääsen tuon summan ylikin, kun vaan opettelen ilmoittaman kaikki vähennykset herra Verokarhulle.

-----

Uuden (eli käytetyn) auton hankita etenee jossakin määrin. M selaili eilen nettimyyntipalstoja ja löysikin pari sopivan hintaluokan ilmastoitua biiliä. Kesäauto on pakko saada, sillä aion suhata kodin ja vanhempieni viime viikolla ostaman 200 kilometrin päässä olevan kesämökin väliä ahkerasti ensi kesänä!

sairaslomalla

Viikonlopusta alkaen on yskittänyt ja tuntunut tukkoiselta. Eilen korvat olivat ihan tukossa koko päivän ja oppilaiden hälinän kuunteleminen aiheutti välitöntä ärtymystä. Kerroin kyllä oppilaille, että tänään hermoni ovat tavallista kireämmällä, koska olen tulossa kipeäksi.

Päivän päätteeksi tallustelin apulaisrehtorin juttusille ja hommasin sairaslomaa. Kerrankin ajoissa. En vielä koskaan ole jäänyt näin "kevyin" perustein saikuttamaan, mutta olettaisin sen kannattavan. Ensinnäkin en halua sitkeillä koulussa keskiviikkoon asti ja sairastaa sitten koko loman ajan. Toisekseen, tahdon kumota Opettaja-lehden väitteen siitä, että alle kolmikymppiset naisopettajat tulevat yleisimmin sairaana töihin.

Työkaverit tolkuttivat, että "olet pois pääsiäislomaan asti!" Mutta en nyt tiedä.. Aamulla heräsin koiran vikinään seitsemältä kahdeksan tunnin yöunien jälkeen ja mentiin ulos pissalenkille. Tultiin sisälle, syötiin aamupalaa ja kävin takaisin nukkumaan. Nelisen tuntia myöhemmin heräsin, vaikka tuntui siltä että voisin nukkua ihan loputtomiin. Koiruus kuitenkin piti huolen siitä, että raahauduttiin taas ulos pissalenkille. Lenkin jälkeen olo onkin paljon parempi. Korvat eivät ole enää tukossa - mikä on ihan mahtavaa yli vuorokauden korvatukkoisuuden jälkeen. Nenäkään ei ole tukossa. Välillä yskittää eikä ruoka maistu juuri millekään, mutta kaiken kaikkiaan olo on paljon parempi kuin eilen. En varmaankaan jaksa ryhtyä siihen urakkaan, että suunnittelisin sijaiselle huomiseksikin jotain tekemistä luokkani kanssa. Paljon helpompaa on itse mennä tekemään viiden tunnin työpäivä.

Tämä päivä pyhitetään kuitenkin levolle. Koira ja minä makaamme sohvalla. Koira sairastaa tassuaan, josta kynnen halkeamisen seurauksena nyhdettiin eläinlääkärissä koko kynsi pois. Koira on ihan ammattimainen päiväuniotus, mutta minä tulen hyvänä kakkosena tässä kisassa.

ZzZzzzz...


(7 täyttä viikkoa enää lomaan. Huh. En tiedä ahdistaisiko vai tuntuisiko hyvältä.)

JÄKÄJÄKÄJÄKÄ

Voi vit*u että mua rasittaa.

Lasten kanssa hommat kyllä sujuvat ja saan tämän puolen töistä helposti hoidettua. Mutta annas olla, kun pitäisi saada lasten asioita etenemään myös aikuisten rintamalla. Ei jumankauta etene. Nalkutan, nalkutan, jäkätän, muistutan, kyselen - ja ylläripylläri saan tästä kaikesta osakseni suhteellisen suoraa epäsuoraa vittuilua. "Etkö sä luota mun muistiin :) Mitä mä olen tehnyt ettet sä luota muhun :) Eikö me tästä jo puhuttu :) :) No, voidaan me VIELÄ käydä tää läpi :)"

HEHHEHE. Käytiinhän me se läpi. :) Ja kauheen mielellänihän minä nalkutan ja muistutan ja kysyn, että onko hoidettu. :) Se on tosi kivaa, usko pois. :) Ja juuri siitä syystä minä sitä teen. :) Ihan vain, kun on niin hirveän mukavaa nalkuttaa. :) Mä vaan aattelin, että kun tehokasta työaikaa on kahdeksan viikkoa ennen oppilaideni yläluokille siirtymistä, niin kyselisin perään, että missä mennään. :) :) Sen jälkeen ei oo kato enää mun huoli tää asia, mutta siihen asti yritän saada asiaa hoidettua :) :) :) :) :) >:| :) :)

Huomasin, että ammattimainen korrekti hymyni rakoili. Olo oli, kuin hymy olisi teipattu poskiin ja teipit alkavat joustaa kuluessaan. Ja kyllä minä huomasin, ettei vastapuolen teippauksetkaan enää pitäneet hymyä kasassa. Ihan tahallanihan minä tosiaan aiheutan oppilaineni töitä muille ihmisille. Kiusallani. Kun en muutakaan keksi.

Oon mä sen verran mulkero tyyppi.

10 viikkoa vielä.

Apulaisrehtori piti tänään aamunavauksen, jossa käytiin läpi tulevaa kevättä. Kahden ja puolen viikon päästä on pääsiäinen. Viisi päivää vapaata. Sen jälkeen on neljä viikkoa vappuun. Vappuna on vapaata. Vapun jälkeen on neljä viikkoa kevätjuhlaan.

Oppilaat näyttivät kuka tältä :O ja kuka tältä 8|

Apulaisrehtori hihitti mikrofoniin ja sanoi oppilaiden näyttävän epäuskoisilta. Eipä suotta. Kieltämättä itseäkin hätkähdytti se fakta, että pääsiäisloman jälkeen on enää kaksi neljän viikon periodia ja sitten se on siinä. Huh. Melkein ahdistaa, sillä tekemistä riittää vielä paljon. En edes ryhdy tekemään tässä vaiheessa TO DO -listaa, kuten joka kevät olen tehnyt. Se jääköön toukokuulle.

Odotan kesää kaikesta huolimatta. Toivon oikein todella kovasti, että kesästä tulisi lämmin. Haluaisin herätä aikaisin aamulla, keittää termospulloon kahvia ja hipsiä piskin kanssa läheiselle nurmikentälle aamupalalle. Tahtoisin tuntea, miten aurinko on kuuma. Tahtoisin hipsutella paljain varpain. Viime kesänä kaikki tuo jäi oikeastaan kokematta. Toivottavasti tulevana kesänä siihen on mahdollisuus, sillä olen haaveillut hyvän kirjan ja koiran kanssa paljain varpain tehdystä termoskahviaamupalasta jo kaksi vuotta. Se olisi i-ha-naa.

---

Tehtiin ystävä L:n kanssa tänään lennosta tuntivaihtarit. Minua kammoksutti kolmosluokkalaisten luovuutta vaativan höhhö-kurssin vetäminen. Ja L:aa ällötti ajatus kutosille vedettävästä nörttikurssista. Minä heitin vitsillä, että "vaihdetaanko"? (Vai L:kö sitä ehdotti?) Ja hetken kuluttua L:n vastaus oli vakava virne naamalla: "Vaihdetaan!" Ja sitten me vaihdettiin. Minä menin alakertaan kutosia opettamaan ja L kipusi yläkertaan kolmosten luo. Kerrassaan mahtavaa. Näin hommien pitäisi sujua. En yhtään tiedä, onko toimintamme kuinkakin toivottavaa tai mahdollisesti edes hyväksyttävää lakipykälien silmissä. Niinpä asiasta täytyy vielä keskustella rehtorin kanssa huomenissa. Mutta noin ajatuksen tasolla tuntuu erittäin mahtavalta, että opettajan työtäkin voi tehdä tälläisistä lähtökohdista. Minä koin olevani parempi kutosten nörtteilyssä ja L:lle sopii kuin nenä päähän hassu draamahöhhöily.

Työyhteisömme on kyllä aivan mahtava.

---

Ajelin piskiltä turkin pois. Koirasta kuoriutui kainaloinen, joka köllöttää lähellä ja nauttii rapsutteluista. Pitkässä turkissa otus ei viivy ihmisen lämpimässä halauksessa muutamaa sekuntia kauemmin. Nyt tuo on löllinyt ja köllinyt vieressäni sohvalla jo puoli tuntia.

Sahramia ja ruokajuttuja.

Perjantai. Tuntui ihan viikonlopulta ja töissä meni oikein mukavasti. Se siitä.

Illaksi sovittiin M:n kanssa ohjelmistoon leffaa ja pizzaa. Liput oli varattu johonkin kauhuleffaan ja Slumdog Millionaireen. Lähtöhetkellä valittiin Miljonäärileffa.

Lippujen lunastuksen jälkeen asteltiin erääseen vähän hintavampaan italialaiseen. Tarkoitus oli syödä hyvää pizzaa ja valmistautua leffaan. Joo.

Ensisilmäyksellä luulin, että naapuripöydässämme oli käynnissä nettipornosaiteilla sovittu ensitapaaminen kahden homon välillä. Ja eihän siinä mitään. Limainen läski äijä ja yhtä limaisen näköinen hoikka mies. Molemmat viisissäkymmenissä. Homoja vastaan ei ole mitään, mutta jotenkin niistä kahdesta nousivat niskakarvat pystyyn. Ja eihän se ensivaikutelma pieleen mennyt - ainakaan kokonaan.

Kännin aste oli limaisella pariskunnalla sitä luokkaa, että he suorastaan huusivat. Ja mikäpä siinä, jos ääni vähän korottuu. Sattuuhan sitä. Mutta.

"JA SIT MÄ PANIN SITÄ PERSEESEEN. HAHAHA."
"HAHAHA. JA se nuori siivoojamuija.. mm... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua*"
"JOOOHhh.. ESPANJASSA MÄ SAIN EKAN SIEMENSYÖKSYNI. SIEMENSYÖKSY JUMALAUTA. JA PANISIN PERSEESEEN UUDELLEEN. VANHENEMINEN JUMALAUTA. SE ON PASKAA."

Jossain välissä ikkunan takaa käveli kolmen naisen seurue.

"JUMALAUTA. MMMMMMM... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua* KATO NOITA PANISIN JUMALAUTA."

Keskustelun edetessä minun pinnani kiristyi kiristymistään. Siis todellakin kiristyi. Ja jossain siellä kahdenkymmenen siemensyöksy-lausauhduksen jälkeen en enää voinut välttää puuttumista asiaan.

"Anteeksi. Me olemme RAVINTOLASSA." Jos katse tappaisi, vieressäni olisi ollut kaksi ruumista.
"HEHEHEHE!" Käänsin katseeni pois, sillä minua kuvotti tapa, jolla se hoikempi limanuljaska minua vilkaisi. Varmaan käynnissä oli kilohintani määrittely.

M oli tavoilleen uskollisena kohtelias. Hän nyökytteli ja hymyili. Ja kuunteli miten äijät selittivät vielä hetken siemensyöksyistään. Minä tuijotin eteeni ja eleillä suorastaan karjuin äijille TURPAKIINNITURPAKIINNI.

Tämän jälkeen minua vilkuiltiin naapuripöydästä alentuvasti virnuillen, mutta siemensyöksyistä ei sen jälkeen enää puhuttu. Mutta.

"JUMALAUTA OOTKO NÄHNY KUOLLEITA IHMISIÄ! MÄ NÄIN KERRAN KUN SE ÄIJÄ AMMUTTIIN JUMALAUTA! SE TÄRISI JA KILJUI JUMALAUTA! JA NE VIISI JUST TAPETTUA!"
"Joo oommä nähny kans! Ootko nähny muita kuolleita!"

Suljin korvani. Miten helvetissä joistakin pojista vain ei missään vaiheessa kasva henkisesti edes kymmenvuotiaita? Tai no. Suurin osa kymmenvuotiaistakin osaa käyttäytyä paremmin. Minun oppilaani saattaisivat hakea huomiota tuollaisilla "nyt järkytän kuuntelijoita" -jutuilla. Mutta ei sellainen helvetti sentään sovi aikuisen miehen suuhun.

Ruokailun päätteeksi limanuljaskat kertoivat meitä rahastamaan tulleelle tarjoilijalle, että he tarjoavat meille korvaukseksi "neidin pahasta mielestä" drinkit. "OTTAKAA IHAN MITÄ VAAN MINÄ TARJOON!" Ei sitten otettu. Tarjoilija pahoitteli meille sivulauseessa iltaa, pyysi tulemaan joskus myöhemmin uudelleen ja viimeisenä lausahduksena kuulin tarjoilijan toteavan: "Ei täällä aina oo tällästä."
----------------------

Slumdog Millionaire. Leffa oli mieletön. Sitra soi ja sahramin keltainen ympäristö meluineen, sotkuisuuksineen ja... En edes osaa kuvailla. Mieletön leffa. Paras aikoihin. Vain Juno on saanut samanlaista vaikuttumista aikaiseksi. Itketti lopputekstien aikana. Nauratti. Oikeastaan itketti jo heti alussa. Ja hymyilytti. Nauratti.

Aivan älyttömän hyväntuulinen, mutta ei silti junomaisesti vaan vakavammalla tavalla. Leffaa katsoessani olin Intiassa. Olin siellä slummeissa ja elin pääosapojan onnea, pelkoa, surua ja naurua pursuilevaa elämää. Sitramusiikki soi välillä lähes korviavihlovan lujaa. Juuri niin lujaa kuin sen pitikin soida.

Täydellinen leffaelämys.

11 viikkoa enää

... ja sitten urani tämän muksulauman kanssa on ohi. Sitten näemme enää käytävillä ja ehkä joskus joillakin yläluokan tunneilla. Kolme ja puoli vuotta tiivistä yhteistyötä päättyy. Lopullisesti.

Aika jännää. Aika surullista. Aika haikeaa.

Ajatukset ovat jo osaltaan ensi vuoden haasteissa. Uudet ekaluokkalaiset ja paljon muutakin uutta. Uudet yhteistyökumppanit. Uudet tilat. Uusi rooli.

Taakse jää minun käsissäni muovautunut porukka, joka ei ehkä ole kaikilta osin se maailman helpoin tai maailman yhteen hitsautunein tai edes Suomen mittakaavassa mitenkään erityisen erikoinen. Mutta he ovat oppineet tekemään työtä nimenomaan minun käsissäni. Minun kanssani. Uskallan väittää, että tällä hetkellä ja vielä näiden 11 viikon ajan minä olen yksi tärkeimmistä auktoriteeteista heidän elämässään.

He selviävät kyllä - kuka mitenkin - tulevista vuosista. Eilinen sijaisen vetämä päivä sen taas osaltaan todisti. Olen tekemässä itseäni heidän suhteensa tarpeettomaksi. Jännittävää nähdä ensi syksynä, miten työni on onnistunut. Olisi enemmän kuin mielenkiintoista olla seuraamassa heidän ensimmäisiä viikkojaan hetki hetkeltä ensi elokuussa. Ja kyllähän minä lähes kaikkien kanssa olenkin.

Kunhan vaan dramatisoin.

Jäälle selälleen, hop.

"Onpas jäinen tie, täytyypä varo --- KOPS."

Menin suorilta jaloilta suoraan selälleen. Takaraivo kolahti jäähän, mutta onneksi kaulassa oli kaulaliina joka esti niskan pahimmat piiskaliikkeet ja kopsahduksen voima jäi varmasti pahinta mahdollista pienemmäksi. Ensimmäinen ajatus oli, että pääkoppa meni paskaksi. Tunnustelin kalloluita. Tunnusteltuani ja todettuani, ettei pää ole rikki, kurkistin tunnustelleen käden sormenpäitä. Tuleeko verta?

Ei verta ja pääsin jaloillenikin varmaan ihan parissa sekunnissa. Selvisin siis säikähdyksellä. Ainoastaan silmien takana vähän tuntui päänsärkyä ja kuhmu päässä, mutta ei mitään aivotärähdykseen viittaavaa muuten.

Illalla menin saunaan ja kun yritin nousta ylös lauteille selälleen käytyäni huomasin, että niskalihakset ovat hassun tuntuiset - ikään kuin voima pois lihaksista. Ja nyt seuraavana aamuna niskalihakset ympäri kaulaa ovat omituiset. Tuntuu siltä, etten jaksaisi pitää päätäni pystyssä. Tai jaksan toki, mutta tuntuisi paljon paremmalta jos ei tarvitsisi pitää päätä pystyssä vaan voisi vain maata sängyssä pää tyynyllä leväten. Leukaperien alta lihakset ovat jumissa. Niskat ovat jumissa. Tuntuu kuin puremislihaksetkin olisivat jumissa.

Ja ilta pitäisi pystyä/jaksaa bilettää ystävä L:n kolmekymppisiä.

"Ota puudutus viinillä", sanoi M.
Ei tee mieli. En halua tulla niin humalaan, että aamulla olisi paha olo. On tullut parista överistä sellainen pelko, etten kerta kaikkiaan halua enää juoda enempää, kun nousuhumala meinaa iskeä. En halua menettää kontrollia ja kärsiä huomenna helvetin lieskoja. Humalahakuisuus on muuttunut humalapeloksi. Ja krapulapeloksi.

leppoisaa

Onpa taas kovin leppoisa matematiikan tunti. Kutosluokkalaiset tekevät prosenttilaskuja ja välillä vitsaillaan. Sellaista erittäin erittäin leppoisaa. Tätä minä jään kaipaamaan ensi vuonna. Sarkastista vitsailua ja höpöttelyä. Ja parasta siinä on, että oppilaat itsekin ovat oppineet käyttämään sarkasmia ja pystyvät vitsailemaan itseensä liittyvistä asioista.

Lep-poi-saa.

veni, vidi, vici, alea iacta est, jne

Rooma tuli nähtyä ja koettua. Kevätauringolla käyvään ihmiseen vihreys ja lämpö iskivät kuin metrinen halko. Olisin voinut laulaa, niin mahtava sää oli koko reissun ajan.

Terminin lähellä asumisen hyvä puoli oli se, että kassien kantaminen lentokenttä-junalta hotellille ja takaisin sujui helposti. Myös kaikki kuuluisimmat nähtävyydet olivat kävelyetäisyydellä. Pantheon, Colosseum, Forum Romanum, Circus maximus, Fontana di trevi, Espanjalaiset portaat... Vatikaaniin matkustimme suosiolla metrolla. Olin valmistautunut jonottamaan nähtävyyksiin, mutta esimerkiksi Vatikaanin museoihin emme meinanneet aluksi löytää ollenkaan sisäänkäyntiä, sillä jonoja ei kerta kaikkiaan ollut. Lainkaan. Kävelimme suoraan sisään. Suosittelen lämpimästi Roomaa sesongin ulkopuolella. Ainakin meitä sää suosi ja helli jo näin helmikuun puolivälissä. Roomalaiset olivat kyllä pukeutuneet toppatakkeihin, mutta suomalaisesta +5-+10 asteen lämpötila tuntui lähes kesältä.

Koira säilyi hoitopaikassa elossa. ;) Olin kovin huolestunut, sillä koira ei oikein ole tullut toimeen pikkuveljen tyttöystävän kanssa. Mutta kaikeksi onneksi kaikki sujui hienosti ja tyttöystäväkin oli silminnähden rentoutuneempi koiran seurassa kuin reissuamme ennen. Sain luvan viedä koiran hoitoon heille myöhemminkin - ja lupauduin itse ottamaan koiranpennun hoitoon sitten, kun he sellaisen vihdoin ja viimein ottavat.

Eilen tuntui siltä kuin olisin saapunut pohjoisnavalle neljän päivän kevästelyn jälkeen. Lentokone näytti laskeutuvan keskelle ei-mitään lumihankeen. Pelkäsin, kuten aina lentokoneessa. Mutta hengissä ollaan!

eka kerta.

Pääsin todistamaan elämäni ensimmäistä oikeaa kunnon baaritappelua. Ei mitään perinteistä yksi vastaan yksi, vaan yksi maassa makaava vastaan kolme biljardikeppiä ja potkija. Veri sekä biljardikeppien palaset lensivät ja ihmiset pyrkivät paineella karkuun. Minä menin paineen mukana ja vastakkaiseen suuntaan minua kohtaan pyrki baarin ovimies ja humalainen kanta-asiakaskunta. Tuntui aika hurjalta, kun pelkona oli, että jään ympäriinsä säntäilevien ihmisten jalkoihin poljettavaksi. Näytti siltä, että tappelu leviää koko baariin kuin elokuvissa ikään. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan onneksi päässyt käymään, vaikka lähellä oli. Pubissa nimittäin oli henkilökuntaa tasan yhden ovimiehen ja yhden rouva/neiti baarimikon verran. Onneksi ONNEKSI rouva/neiti baarimikolla oli todella vahva ammattimainen ote tilanteen pysäyttämiseen eivätkä biljardikeppien jämiä heilutelleet miehet käyneet naiseen käsiksi.

Jälkikäteen puhuimme kavereiden kanssa, että todennäköisesti naista tilanteessa suojeli nimenomaan pieni koko ja sukupuoli. Mies olisi todennäköisesti saanut itsekin biljardikepistä.

Tappelu pysäytettiin varmasti alle parissa minuutissa. Silti iskuja saanut joutui keikalle sairaalaan ja tappelun jalkoihin jääneet tavaramme oli koristeltu veriroiskeilla. Ammattimaisen tehokkaalta se piekseminen näytti. Ei tainnut porukalla olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

---

Koira kiukutteli pikkuveljen tyttöystävälle. Murinaa. Jäykistelyä. Ilmeisesti tyttöystävä pelkää koiraa ja kyllähän koira sen näkee, kun minäkin aistin pelon jollain tasolla. Ja juuri pikkuveljelleni ja hänen tyttöystävälleen koira on menossa viikon päästä neljäksi päiväksi hoitoon. Minua huolestuttaa. Onneksi vanhempani asuvat suhteellisen lähellä, joten koiran voi viedä sinne, jos sukset menevät ihan ristiin neljän päivän aikana.

katumuksen päivä

Minä tein jotain, jonka seurauksena lapsi sai vanhemmaltaan rankan käsittelyn. Tunsin todella suurta syyllisyyttä. Miksi menin mokaamaan? Miksi ihmeessä mokasin? Jossain vaiheessa tätä viikkoa kävi mielessä, että nyt meni pieleen jotenkin, mutta en mitenkään arvannut että tekemisilläni olisi ollut niin kauaskantoiset vaikutukset. Yritin selvitellä asiaa, mutta tietämättäni olin autuaan myöhässä. Asia oli jo selvitetty - tosin ihan väärin keinoin.

Paha mieli on niin lapsen kuin - yllättäen itsellenikin - vanhemmankin puolesta.

Kävin tunnustamassa syntini kuraattorille. Kuraattori sanoi sen, mitä olin ajatellut tietoisella tasolla. Ei minkään toimintani tai toimimatta jättämiseni pitäisi johtaa siihen mihin se nyt johti. Ja kuulemma kyse ei ollut oikeastaan edes minun tekemisistäni. Suuressa itsekkyydessäni tietenkin ensiajatus on, että "tämä kaikki johtuu minusta". Todellisuus lienee kuitenkin jotain paaaaaaljon monimutkaisempaa.

Koko päivä meni jotenkin ihan sumussa.

Illalla otin yhteen M:n kanssa ja nyt kadun sitäkin, että menin arvioimaan kovin sanoin M:n sosiaalisia taitoja. En ollut aiemmin sanonut asiasta näillä sanoilla ja näin suoraan M:lle. Sanoin kuitenkin, että en halua missään nimessä ryhtyä muuttamaan M:a. Ei kai kenenkään luonteesta voi noin määräävää piirrettä lähteä poistamaan..? En minäkään suostuisi luopumaan sosiaalisuudestani tai vaikkapa huumorintajustani vain siksi, että joku toinen pitäisi niitä ikävänä piirteenä. M haluaisi kuitenkin minun muuttuvan. "Lopeta toi huolimattomuus. Muutu." Eikä se hittovie tajua eikä tiedä - vaikka tämän sanoinkin M:lle ihan suoraan - miten kovasti olenkaan yrittänyt muuttua. Huolimattomuuteni ja tietty suurpiirteisyyteni ahdistaa minua itseänikin. Ja sitten kun asiasta kerrotaan provosoivaan tyyliin "Miten sä VOIT olla TOLLANEN?!" ja pyöritellään silmiä, niin itkuhan siitä tulee.

Tunsin itseni taas tyhmäksi. Ja mitään muuta en inhoa niin paljon kuin tuota tunnetta, sillä koen olevani ihan fiksu ihminen. En hallitse tiettyjä yleissivistykseen kuuluvia knoppitietoja - mutta se ei mielestäni ole kovin olennaista. Voisin opetella nuo tiedot ulkoa, päässäni ei ulkoaoppimisen suhteen ole mitään vikaa. Mutta miksi ihmeessä opettelisin tietoa, jota en koe a) kiinnostavaksi b)olennaiseksi elämäni suhteen..? Vain siksikö, että M pitää jotain Suomen ensimmäinen presidentti oli: ____________ -tyyppisiä faktoja fiksuuden määrittäjinä? Ei käy. Tuolla perusteella en ikävä kyllä ihan oman itsekunnioitukseni, maailmankuvani ja ihmiskäsitykseni vuoksi voi ryhtyä opiskelemaan. Tarvitsen jonkun oikean syyn, jos jotain tuon tyyppisiä knoppioppeja ryhtyisin opiskelemaan. Ja sitä syytä en ole vielä löytänyt.

Paska päivä ja päätä vihloo.

voi jestas.

Näillä näkymin tästä hemulista tulee ensi syksynä ekaluokan opettaja. Voi jestas. Voi jestas.

Kehistyskeskustelun aikana tuli selväksi, että ellei ihmeitä tapahdu, voin valita vapaasti vain seuraavista: 1a:n opettaja, 1b:n opettaja, 1c:n opettaja. Joopa joo. Rehtori sai valettua uskoa minuun sen suhteen, että voin tehdä myös ekaluokan opettajan työtä ja että osaamiseni on laadukasta. Ja että työvuosien vähyyten verrattuna työkokemukseni erilaisista opetustilanteista on huisi. Hienoa saada tuollaista palautetta pomolta. "Olet opettanut alaluokkia kolmosesta kutoseen ja yläluokkia seiskasta ysiin. Sen lisäksi olet opettanut monipuolisesti erilaisia aineita ja koulumme painotusalueen mukaisia erityisaineita." Ei sitä itse ole tullut ajatelleeksi, että tosiaan olen kolmessa vuodessa saanut kokemuksen kaikista luokka-asteista kolmosesta ysiin. Ainoastaan liikunnan vetäminen on minulle ihan vierasta.

"Mä menen nyt kotiin puhkumaan tätä asiaa. Siis ekaluokkalaisia ens vuonna?! Voi jestas."

Rehtori jäi nauramaan ja minä tallustelin ympäri koulua ja etsin ystävä L:aa. En löytänyt, joten en tiennyt, mihin olisin puhkumiseni puhkunut. Parkkipaikalla autoaan putsasi lumesta koulumme yksi erityisopettajista. Siinä oli sopiva kohde. Vartin verran tuuletin ajatuksiani hänelle ja tuon keskustelun jälkeen soitin vielä äidille.

"Äiti moi täällä tuleva ekaluokan ope."
"HAhhahah. Ihanko totta?! Mahtavaa!"

Sekava olotila. Pitäisi päästä puhumaan asiasta L:n kanssa. Kai tämä on mahtavaa. Olettaisin niin.

VAADIN!

Oppilaat vaativat paljon. Heillä on oikeuksia. Ja he tietävät oikeutensa paremmin kuin hyvin. He tietävät ne suorastaan loistavasti. "SULLA EI OLE OIKEUTTA!" Juu, ei minulla ole oikeutta. Mutta heillä on.

Tämän seurauksena pari luokkani näitä aina kaikessa hässäkässä mukana olevaa poikaa on toistuvasti vaatinut saada käyttää oikeuttaan konsultoida jälki-istuntoasiassa rehtoria. "Mä MENEN puhumaa täst reksille!" Ja tähän asti joka kerta olen tyrmännyt asian. Mutta sitten riitti. Välitunnit vietetään koulussamme alaluokkalaisten osalta ulkona. Piste. Mutta eihän se tietystikään sitten enää ole selkeä sääntö, kun asiasta on jaettu näille parille pehmopäälle jälkkää erään toisen opettajan toimesta. "Mä MENEN puhumaa täst reksille! Se ope vääristelee asioit! Mä haluun puhuu reksille!" Sitten se tosiaan riitti. Välitunnilla esitin rehtorille toiveen, että hän tosiaan keskustelisi näiden sankareiden kanssa. Rehtori lupautui vino hymy naamallaan. Voi pojat. Eivät tienneet mitä tahtoivat. Kuinka pahvipää sitä voikaan olla, että kuvittelee saavansa rehtorilta sympatioita tälläisessä asiassa? Ja kuinka pahvipää voi olla, kun kuvittelee, että rehtori mielellään hoitaa oman työnsä lisäksi tälläistä täysin typerää ajankulua? No. Eivät pojat miettineet näitä seikkoja vaan marssivat tyyriin tyllerön oloisina rehtorin kansliaan saattaminani.

"Muistakaa sit olla asiallisia, okei, pojat?"
"Joooooo joooo..."
Myhäillen pojat jäivät odottamaan vuoroaan päästä rehtorin puheille. Ja varmasti vähintään yhtä myhäillen minä käänsin pojille selkäni ja menin jatkamaan tunninpitoa.

Tuntia myöhemmin luokan oveen koputetaan. Olen ehtinyt autuaasti jo unohtaa pojat ja heidän sen hetkisen osoitteensa. Puhumme muiden oppilaiden kanssa välitunnille menemisestä yleisellä tasolla. Olen selittänyt opettajan näkökulmaa asiaan ja yrittänyt raottaa oppilaiden näkökulmaa, jonka pääkohdat seuraavassa:
"* välkällä on tylsää
* epäreilua, että yläkoululaiset ei joudu ulos
* sää
* ei penkkejä"

Olen kumonnut jokaisen perustelun viimeistä lukuunottamatta. Eikä se ollut edes vaikeaa. Tylsää? -> Pihalla voi tehdä kaikkea sitä mitä sisälläkin, joten jos ulkona on tylsää, niin on sisälläkin. Se ei siis ole hyvä perustelu pakoilla sisällä luvattomasti välituntia. Epäreilua? -> Onhan se. Mutta niin on sekin, ettei 13-vuotias voi saada ajokorttia tai että 17-vuotias ei voi ostaa olutta. Elämä on epäreilua. Sää? -> Suomessa myydään hyviä talvivaatteita ja kovien pakkasten varalta koulussamme on pakkasraja.

...Niin se koputus...

Sehän on rehtori. Ja minua pyydetään käytävään keskustelemaan. Rehtoria konsultoineet pojat näyttävät pieniltä maan matosilta. Rehtori kertoo, mitä poikien kanssa on äsken sovittu. Sisäisesti minua myhäilyttää, mutta seison tyynen vakavana ja kuuntelen. Sopimuksen tekeminen on todennäköisesti ollut aika rehtorijohtoista. Sopimuksessa sanotaan mm. että rehtorin puheille saa ja pitääkin tulla, JOS kokee jälki-istunnon epäoikeudenmukaiseksi JA on puhunut asiasta ensin vanhempien kanssa JA myös vanhempi on sitä mieltä, että rehtoria pitää konsultoida. Sopimuksessa sanotaan myös mm., että rehtori ei halua enää IKINÄ keskustella poikien kanssa nyt käsitellyn tasoisista asioista. Tämä ei kerta kaikkiaan kuulu hänen toimialueeseensa, vaan nämä asiat hoitavat opettajat. PISTE. Pojat tuijottelevat varpaitaan. Minä kiitän rehtoria, kehotan poikia hakemaan penaalit ja palaamaan historian tunnille. Päivä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Välitunnilla kuulen, ettei sopimuksen tekeminen ole sujunut ihan kitkatta. Pojilla on ollut selvitettävänä myös eräs toinen välikohtaus, jonka seurauksena koululle kutsutaan aluepoliisi kertomaan lapsia koskevista säännöistä ja asetuksista. Tämä ei ole mitenkään hillinnyt yhtä pojista, vaan hän on nenäkkäästi jatkanut valitsemallaan linjalla, keskeyttänyt rehtorin toistuvasti ja käyttäytynyt täysin asiattomasti. Eipä olisi itsellä käynyt kakarana mielessäkään kyseenalaistaa rehtorin sanomisia pienimmälläkään poikkipuolisella sanalla. Mutta mikäpä siinä on nykyään kyseenalaistaessa, koska oppias tietää oikeutensa ja niitä hän tuossakin tilanteessa edelleen penää. "Ei se ollu iso juttu mitä mä tein, mut MUN OIKEUKSIA on rikottu!"

Voi huoh.

Ja minua kohtaan nuo sulomurulaiset ovat edelleen erittäin asiallisia, kilttejä ja ahkeria.

kone on käynnissä.

Lomalta töihin palaaminen vaatii aina pientä koneen käynnistelyä ja rutiinien hakemista.

Vaan ei siihen kauaa mennyt. Jo toisena työpäivänä hommat sujuivat kuin ennen lomaa. Luokka on ollut yllättävän rauhallinen. Tunneilla on hiljaista ja tehtäviä uurastetaan kynä sauhuten. Näin ei tietenkään ole silloin, kun tuntia vetää joku muu kuin minä. Tietenkin. Mihinpä tuosta typerästä tavasta oltaisiin vielä päästy. Tänään kuvistuntia piti koulunkäyntiavustaja, sillä "oikea" opettaja oli ilmeisesti sairaslomalla. Pistäydyin tunnilla viisi minuuttia sen alkamisen jälkeen. Kaaos. Oppilaiden pulpetit olivat mystisesti kasautuneet luokan takaosaan sekavaksi möykyksi ja hulina oli melkoinen.

Korotin ääntäni.
"Palauta pulpettisi sinne mihin se kuuluu. Palaa omalle paikallesi. Välittömästi."
Närkästynyttä mutinaa ja pulpettien siirtelyä.
"Et sä opeta meitä nyt!" keksi eräs nokkela poika.
"Aivan sama. Teillä on istumapaikat ja ne pätee myös silloin kun mä en ole täällä."
"Mut et sä opeta meitä nyt!! Miten sä voit käskeä, et sä opeta meitä nyt!"
"Kuule. Te ette pystyneet hallitsemaan sitä, että olisitte saaneet valita paikkanne."
"MUTKU! Sä et opeta m..."
"Jos te olisitte istuneet näillä paikoilla ja täällä olisi ollut ihan rauhallista, olisin takuuvarmasti antanut teidän istua missä istutte. Mutta te ette pystyneet hallitsemaan tilannetta. Se siitä. Pulpetit pysyvät siellä missä ne kuuluvat olla." Häivyin luokasta ja kun palasin sinne hetkeä myöhemmin, pulpetit olivat edelleen siellä missä niiden pitääkin olla.

Perhanan teinit. Kiukuttelisivat minulle ja olisivat muille kunnolla. Vaan ei. Minä saan kärsiä oppilaiden sekoiluista kahvitauoilla, kun lähes poikkeuksetta joku on välitunnin aikana häröillyt. "Kuule hemuli, sähän opetit kutosia?" "Voi ei. Mitä nyt taas?" Ja sitten selvitellään, nalkutetaan ja jaetaan rangaistuksia.

----

Tämä viikko ollaan puhkuttu kilpaa seiskaluokalle siirtymisen jännitystä. Ensi viikolla yläluokalle haku on oltava tehtynä, joten erilaisia vaihtoehtoja ja mitä-jos -tilanteita pohditaan ahkerasti. Näyttäisi siltä, että jos nyt eivät kaikki, niin ainakin jättimäinen osa oppilaistani on ilostuttamassa koulumme arkea myös ensi syksynä. On kieltämättä maailman jännittävintä päästä ensi syksynä todistamaan, miten oppilaani kirmaavat kesälaitumilta yläluokkalaitumille kuin vasikat. Siitä voi tulla kaaos.

hulvatonta.

Töitä on takana viisi tuntia. Näihin muutamiin tunteihin sisältyy makuuhaavoja, vittuilua, sosiaalitoimen puuttuminen elämään, hulvattoman mahdottomia ehdotuksia/vaatimuksia, sairaskohtauksia, matematiikan tunti ja tunti maantietoa.

Kirjaimellisesti.

Tältä vuodelta lienee luvallista odottaa paljon!

On hanget korkeat nietokset.

Tuli valkea joulu. Tuli Kosti Kotiranta ja Kuumalinja. Tuli tuoksuva kuusi.

Ja tuli kaksi Canon EOS1000d-kameraa. Täällä salamavalojen välkkeessä tuntuu siltä, että elää julkkiksen joulua.

JOU JOU JOU

ja

HOU HOU HOU.

kaksi puuta

Laulu jaksaa itkettää minua kerrasta toiseen. Laulan mukana ja ääni sortuu. Varsinkin kertosäkeen kohdalla on kovin kovin vaikea pysyä tyynenä. Mikään laulu koskaan aiemmin ei ole koskettanut tällä tavalla näin moneen kertaan kuultuna. Osaan biisin ulkoa ja olen sen siis kuullut kymmeniä kertoja. Ja silti se koskettaa. Miksi?

Siksi, että laulusta tulevat mieleen vanhempani. Äidin syövän jälkeen he ovat ilmiselvästi ne kaksi puuta, joiden kuorta vuodet raapivat, mutta silti katsotaan kohti uutta kevättä. Ulkoisesti näyttää siltä, että vanhempani ovat suhteellisen itsenäisiä ja puuhaavat omia juttujaan. Mutta äidin sairautta seuratessa huomasi, miten väärää mielikuvaa tuo ulkoinen toiminta luo. Vanhempani ovat juurtuneet yhteen ja isän huoli äidistä on jotain sellaista, mitä tuossa laulussa kuvataan niin että alkaa itkettää. Olisi ihanaa esittää tuo kappale joskus vanhemmille laulamalla se itse, mutta tiedän, ettei se ikimaailmassa tule onnistumaan. Alkaisin itkeä jo ensimmäisten rivien aikana. Tai sitten pysyisin kasassa, mutta äidille tulisi kyynelet silmiin ja sitten minäkään en enää pystyisi laulamaan. Joten tuo jäänee ikuisesti ajatuksen tasolla suoritetuksi esitykseksi. (Pelkkä ajatus äidille ja isällä tämän laulun esittämisestä saa äänen sortumaan laulua laulaessani.)

Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun

Kun hetken päässä aamu odottaa

Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme

ja helppo huominen on unohtaa

Oomme taas kuin kaksi lasta

Ne jotka aikoinaan

puolivahingossa lähti

samaa tietä kulkemaan

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: me kai ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ja jossain alla maan

Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Kaksi ylvästä ja nuorta

Varmoina on voimistaan

Taivaankantta kohti kasvaneet

Ehkä vuodet ovat kuorta

ja talvet viimoillaan hiukan ohuemmaks raapineet

Kuinka onkaan kaksi lasta

matkan myötä muuttuneet

Se ihme on kai vasta

Oomme tänne selvinneet

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

HAU HAU.

Selvitin haukkumistilannetta. Ja kuten aina, tilanteeseen oli tasan yhtä monta näkökulmaa kuin oli osallistujia - eli kaksi. Toisella on omat vanhemmat puolellaan, toisella ei. Kyseiset vanhemmat eivät usko toisen osapuolen näkökulmaa oikeaksi vaan syyttävät rivien välistä valehtelijaksi. Minä toimin välikätenä ja koitan puolustaa ilman vanhempiaan tilanteessa selviytyvää mutta toimia silti tasapuolisesti kumpaakin osapuolta kohtaan. Kun olen avannut, avannut ja vielä avannut omaa näkökulmaani ja kaikkia muitakin mahdollisia näkökulmia, ei vanhemmalla ole juuri tähän nimenomaiseen haukkumistilanteeseen enää mitään sanottavaa. Ketään luokkamme oppilaista ei pysty tilanteesta syyttämään ja mielestäni asia on selvitetty. Mutta vanhemmalla on vielä sanansa sanottavana. Hän sanoo, että heidän tuttavaperheensä lapsella on pulmia syömisen kanssa.

Kuulostaako absurdilta? Niin minustakin.

Koko mailien vaihto tapahtui niin, että minä kerron vanhempien oman lapsen tekemisistä, koska en ihan lain mukaankaan voi käsitellä kyseisen vanhemman kanssa kuin hänen oman mukulansa tekemisiä. Ja vastaukseksi saan maileja, joissa kilometristen tekstien kautta käsitellään jonkun muun luokallani olevan oppilaan asioita. En siis oikeastaan sanallakaan saanut vastausta tai kommenttia vanhempien oman lapsen toimintaan liittyen. Jännittävää vuorovaikutusta.

Tältä se varmaan kuulostaisi, jos puhuisin kyseisen vanhemman kanssa säästä:

minä: "Kaunis sää tänään."

vanhempi: "Polkupyöräni on rikki."

minä: "Aurinko paistaa ja sinä näytät ruskettuneelta. Olet tainnut olla ulkona paljon?"

vanhempi: "Vaihteet eivät toimi."

minä: "Harmi, että joulusta on ennustettu mustaa."

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä varastettiin eilen."

minä: "Joulu ei tunnu joululta, jos ei ole lunta, vai mitä?"

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä oli punainen Nopsa."

Että näin.

Huoh.

Luin eilen blogia, jossa ihminen kertoi onnistumaan tulevasta itsemurhaprojektistaan. Järkytyin jotenkin ihan pohjamutia myöten. Viimeiset rivit kertovat, että itsemurha on jo käynnissä. Kaikesta menneestä on hankkiuduttu eroon ja asiat on järjestetty etukäteen.

Täysin kylmähermoisesti kirjoitettu teksti sai aikaan syvän kuvotuksen tunteen. Kyseinen ihminen kuvasi ihan tyynesti tapahtumia päivän aikana ja keinoja, joilla tietää saavansa itseltään hengen pois. Ja onnistuihan tuo.

Joulukirkossa oppilaiden kanssa tänään alkoi itkettää. Ääni meinasi sortua, kun lauloimme jouluisaa virttä. Se ihminen on minulle täysin vieras, mutta todella odottamattomalla tavalla jouduin osalliseksi sen kuolleen ihmisen jälkeen jääneeseen elämään. Maailma on kovin pieni, tälläisissä hetkissä sen tajuaa. Ja pelottavaa on myös se, että tavallaan tajuan, mitä tuo ihminen on tekstiensä perusteella ajatellut, kun työstänyt ja pohjustanut tulevaa kuolemaansa. Rivien välistä loistaa pettymys elämään: "Tätäkö tää elämä olikin?"

Jossain määrin omituista on myös se, että eniten koko tekstissä kauhistutti täysin tunteettomasti kuvattu lemmikeistä eroon hankkiutuminen.

Joulumieli, missä olet? Olisin voinut jättää senkin tekstin lukematta ja olla sekaantumatta.