Hyvää tätä vuotta. Ja paskat.

Vuosi vaihtui ystävä L:n poikaystävän mökillä kuraisissa tunnelmissa. Vuodenvaihteen jälkeen autoja irroiteltiin mutanurmelta hartiavoimin. L kaatui mutaan turvalleen ja muut muuten vain olivat pyörien mutaroiskeista ruskeita.

Työt alkoivat. Muksut ovat jo ihan mukautuneita koulutyöhön ja oikeastaan jo viikon kuluttua kevätlukukauden alkamisesta yksi oppilaistani totesi, että "Lomasta tuntuu olevan ihan MIELETTÖMÄN pitkä aika." Olin samaa mieltä.

Maanantai ja tiistai kuluivat tällä viikolla koulutuksessa. Istumista kuusi tuntia kahtena peräkkäisenä päivänä tekivät sen, että nyt olen saikulla ja huomenna menen moikkaamaan kiropraktikkoa. Selkä on aivan perkeleen paskana, jos suoraan sanotaan. Lähes itkun kanssa hilasin perseeni keskiviikkoaamuna autoon ja autosta ulos ja pohdin mielessäni, kuinka hullu olen. Jos minussa olisi mikä muu tahansa kohta yhtä kipeä kuin mitä selkä keskiviikkona oli, en ikimaailmassa olisi mennyt töihin. Töissä hyydyin opehuoneeseen vievälle käytävälle, koska selkä ei antanut myöten ottaa askeltakaan. Onneksi sentään pääsin liikenteeseen. L:n mielestä näytin tiistaina pingviiniltä, kun kävelin selän takia hieman hassusti. Keskiviikkona tilanne oli se, että L kuvaili minua pakastetuksi pingviiniksi. Ja niinhän siinä sitten kävi, etten kyennytkään olemaan työpäivän loppuun asti, vaan päästin oppilaat kotiin kaksi tuntia aikaisemmin kuin oli tarkoitus. Apulaisrehtori lykkäsi kaksi päivää sairaslomaa ja täällä sitä nyt sitten maataan. Tuntuu syntiseltä olla saikulla, sillä tokihan selkä on lihasrelaksanttien avustuksella nukutun yön jälkeen paljon parempi. Ei selkä kunnossa ole, mutta käveleminen sujuu. (Istuminen ei.)

Tänään tosiaan olen sentään jo päässyt vähän kävelemään ja työsopimuksensa irti sanonut vasen jalkakin on alkanut toimia ihan kiitettävästi. Eilen vasen jalka suostui ottamaan vain pienen pieniä kääpiöaskelia. Joku hermo on ihan kirjaimellisestikin selästä niin kireällä, ettei jalkojen liikuttelu oikein toimi. Kaksi kertaa olen potkaissut koiralle lelua lattialta ja yhtä monta kertaa olen todennut, että tässä kunnossa ei todellakaan pitäisi potkia yhtään mitään.

Selkäni on kuvattu ensimmäisen kerran yli 15 vuotta sitten, eli olen kipuillut lähes koko elämäni. Tähän selkäkipuun on jo niin tottunut, ettei oikein hahmota, olisiko selkä ulkopuolisen kokemana nyt kipeä vai todella kipeä. Kumartelun olen varmastikin vuosia jo tehnyt käsiavusteisesti. Eli nostan itseni syvästä kumarruksesta pystyyn käsivoimin. Tervehenkistä, eikö?

loma.

Nyt se alkoi. Kaksi viikkoa ja kolme päivää hermolepoa. Ja mitenkäs muuten tunnollinen opettaja aloittaisikaan loman kuin sairastumalla TAAS flunssaan. Tai oikeastaan tällä kertaa ongelmia on vain kurkun kanssa. Nenä ei ole tukossa, mutta yskittää.

Hyvä hyvä. Vastahan tämä on kolmas flunssa vähän alle kuukauden sisään... Edellisestä ehtii aina olla terveenä pari päivää ja taas iskee uusi. Väsyttävää.

---

Tänään Lahteen - ja luultavasti junaan kauhistelemaan ruuhkaa. Ajattelin taktisesti valita paikallisjunan, joten siinä ei pitäisi olla rasitteena pitkänmatkalaisia lainkaan. Saa nähdä, ollaanko seisomisosastossa koko matka. Olen valmistautunut henkisesti siihenkin vaihtoehtoon.

lääääh.

Huomenna on joulujuhla. Tänään pistin viimeisen mailin tälle vuodelle oppilaan huonosta käytöksestä. On alun alkaenkin kuollut idea tuupata luokkakaveria rintakehästä ja vielä huonomman siitä ideasta tekee yllättävä toteutus. Lopputuloksena luokkatoveri kaatuu selälleen suorilta jaloilta ja ihan juuri ja juuri välttää kolauttamasta takaraivonsa painavan penkin kulmaan.

Viimeisiä siis viedään. Kai tässä itse vielä jaksaisi töitä tehdä ilman lomaakin, mutta kakarat alkavat olla aika loppuun kulutettuja. Sekoilua, häröilyä, ajattelemattomuutta... Ja joulun jälkeen minulla edessä urakka, jossa kahden oppilaani asioita ryhdytään työstämään uusin voimin ja uusin keinoin.

Lauantaina suuntaan kohti kotikotia. Sitä ennen pitäisi vielä huomenna etsiä loput joululahjat ja jouluruuat. Kai sitä ehtii..

-----

Lääääh. Eksyin koiran kanssa lähimpään metsikköön. Pitkäksi tarkoitettu lenkki venyi vielä pidemmäksi, kun totesin astuvani ulos metsästä paikassa, jossa kulkee bussi jonkalaista en ole aikaisemmin koskaan nähnyt. Pientä hämmennystä herätti myös uppo-outo ympäristö ja vieraat kadunnimet. Luulin vielä asutusta löydettyäni pysyneeni edes jonkin verran kartalla. Olin väärässä. Suuntavaisto oli pettänyt minut totaalisesti. Olin hortoillut 1,5km väärään suuntaan. Oikeastaan mitään hätää ei olisi ollut, ellen olisi tiennyt että viideltä on pakko olla kotona. Leffa alkaa kuudelta, joten en voinut käyttää ulkoiluun koko iltaa. Vartin yli neljä tallustelin siis ulos metsästä ja totesin olevani eksynyt. Onneksi satuin bongaamaan tutun bussinumeron hetkistä myöhemmin. Seurasin bussipysäkkejä ja löysin kuin löysinkin takaisin kotiin. Kaksi tuntia hortoilua takana ja edessä kaksi tuntia elokuvaa. Noinkohan pysyn hereillä..

onni on... koira.

Tänään melkein itkin työasioiden vuoksi. Vanhempi tulkitsee minun sanojani täydellisen pieleen ja keskittyy aivan järkyttävän epäolennaisiin asioihin. Yritän selittää ja selittää ja selittää ja tuloksena on lisää epäolennaisuuksia ja jopa epäolennaisuuksien väärin ymmärtämisiä. En tajua, miten aikuinen ihminen voikin tulkita niin pieleen. Jotenkin alkaa olla vahvasti jo sellainen olo, että minun sanomisiani luetaan tahallaan kuin piru raamattua.

Olin niin vihainen ja turhautunut tänään töistä kotiin ajellessani, että nauroin ääneen ja hoin vittua. Pohdin, minkälaisia seuraamuksia siitä olisi, jos sanoisi suoraan ajatuksensa asianomaisille. Tai jos viimeistään silloin kun vaihtaa eri luokkaa opettamaan kertoisi, miten turhauttavan typerästi vanhempi on käyttäytynyt. Tai että saisi edes suoraan kysyä, että onko tuo nyt ihan tosissaan niin tyhmä, mitä esittää.

Olin vihaisempi kuin pitkiin aikoihin.

Onneksi on tuo koira. Tulin kotiin ja harkitsin itkemistä. Vastasin viimeisen kerran tässä asiassa kyseiselle vanhemmalle. Koira tunnisti mielialani ja väistyi syrjään. Yleensä se kiertää jaloissa niin pitkään, että pääsee ulos. Nyt ei kiertänyt, vaan fiksusti antoi tilaa puhista, puuskuttaa ja hokea vittua.

Lähdin lenkille sillä ajatuksella, että pää saa levätä. Rehellisesti sanottuna en uskonut hetkeäkään, että kyseinen vitutuksen määrä katoaisi minnekään lenkillä. Monet työasiat häipyvät mielestä koiran kanssa ulkoillessa, mutta tämä oli niin rankka turhautuminen, että en uskonut siihen auttavan minkään. Väärässä olin. Ensimmäiset 300 metriä koirapuistoon olin edelleen kireä kuin viulun kieli. Mutta yllätys yllätys. Puiston portin avattuani koirat veivät ajatukseni niin kokonaan, että työasiat pyyhkiytyivät pois. Palasin lenkiltä rentoutuneena ja punaposkisena. Enää en (onneksi) saa päälle tuota ahdistunutta tunnetilaa, vaikka asiasta nyt kirjoitankin.

Minun pitäisi saada henkilökohtainen avustaja, joka lukisi ensin mailini ja antaisi minun luettavakseni ne, jotka aivan oikeasti kaipaavat vastausta ja deletoisi ne, joiden kaikessa turhuudessaan ja älyttömyydessään tulisi kadota bittiavaruuteen vastaamattomina.

SÄ KORVAAT NÄÄ!

Käytiinpä oppilaiden kanssa leffassa. Menomatka sujui ihan ok. Leffa sujui ihan ok. Paluumatka ei sujunut. Pojat vetivät itsensä kierroksille. Yksi kiipesi keskustan kaupunkipatsaaseen. Karjuin sen alas niin että kitarisat heiluivat. Yksi jäi liukuportaissa tervehtimään jokaista liukuportaista tulevaa tukkien koko rautatieaseman liukuportaat. Kaksi tai kolme leikki tahallaan laiturilla keltaisen varoitusviivan väärällä puolella kiskojen tuntumassa. Yksi hakkasi pullolla seinää.

Lopulta kiipesimme metroon ja minä sain seurakseni kolme haastavaa poikaa. Pojat vihjailivat hyvin suoraan, että minulle olisi metrossa muuallakin istumapaikkoja. Kerroin, etten ole siirtymässä mihinkään, koska he tarvitsevat seuraani. Muut metrossa tuijottivat. Osa tuijotti paheksuvasti, osa tuijotti suoranaisen huvittuneena. Vieressäni istunut poika tunki paikalleni leffasta yli jääneitä karkkeja. Siirsin ne pois. Nousin ohjaamaan takanani istuvia poikia ja samassa karkit ilmestyivät taas paikalleni. Sen enempiä miettimättä istua rojahdin karkkien päälle. "Sitä saa mitä tilaa", tokaisin. "SÄ KORVAAT NÄÄ OPE ISTU MUN KARKKIEN PÄÄLLE SÄ KORVAAT NÄÄ!" Hihitin ja käskin kysymään korvausasiaa vanhemmilta.

200m ennen koulun pihaa yksi kusi talon seinään. Tunti jälkkää.

Hyvä reissu. Leffaa en ehtinyt katsoa, koska oletettavasti kakkosluokkalaiset vieressäni mäiskivät toisiaan limupulloilla ja avokämmenillä naamaan ja päähän ja selostivat elokuvan juonta lähes tauotta.

---

Huominen saikulla. Flunssa on taas. Tällä kertaa ääni kulkee, mutta nenä ja korvat ovat tukkoistakin tukkoisemmat.

voihan perse.

Taas flunssa. Korvat tukossa. Nenä tukossa. Yskä tuntuu siltä, että kohta oksennan yskimisen tuloksena. Myös päähän koskee yskiminen. Hyvä hyvä. Huomenna ei ainakaan voi olla saikulla, sillä suuntaamme muksujen kanssa elokuviin. Paskat.

Menenpä niistämään. Hemmetti.

stres-si.

Hajottaa edelleen. Näen oppilaista ja pomosta kevytpainajaisia. Ei siis mitään horroria, mutta ahdistavaa. Viime yönä pomo moitti, koska olen liian tiukka ja kärttyinen. Sen jälkeen yritin putsata ihan pienestä kissanpennusta kirppuja. Sekavaa.

Herään usein kesken unien ja ensimmäinen ajatus on lähes poikkeuksetta "Älä tule mieleen, älä tule mieleen..." Ja totta kai se siinä vaiheessa tulee mieleen. Työ. Mitä sen muksun kanssa pitäisi tehdä? Mitä sen Pyhän Äidin kanssa pitäisi tehdä? Töissä ei viikkoon ole ollut mukavaa vaan olotila on vitutus. Ärsyttää suunnattomasti tilanne. Kuinka pitkään perhe (tai äiti?) voi kieltäytyä näkemästä, että omassa lapsessa ON jotain vikaa ja syytä? Hän ei ole mikään ulkoa ohjautuva robotti, joka reagoi tahtomattaan ärsykkeisiin. Hänellä on oma tahto, ja on jumankauta kyllä ihan todella kieroutunutta ajatella, ettei pojan tahdolla olisi mitään tekemistä tilanteen kanssa. Totta kai hän haluaa häiritä ja ärsyttää. Hän tavoittelee sillä jotain tai saavuttaa sillä jotain, mitä minä en kyllä ymmärrä. Huomiota? Vaikutusvaltaa? Jotain. Ok, ehkä kyse on myös reagoinnista (kodin?) epäselvään tilanteeseen, mutta en todellakaan niele sitä, että hän toimisi ilman mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään mitenkään.

v*ttu p*rkele

Voi jumankauta että hajottaa. Olen jälleen tilanteessa, jossa yksi mukula testaa rajoja joka hetki koulupäivän ajan.

Ja nyt Pyhä Äiti on löytänyt syyn muksun sisään kiipineestä demonista tai vastaavasta. "Ei hän ole tahallaan ilkeä. Hän ei voi käytökselleen mitään. Ymmärräthän sinä sen?" No vittu suoraan sanottuna rupeaa aika vähillä olemaan ymmärrykset.

Minua on vituttanut nyt kaksi päivää tämä tilanne ja Pyhän Äidin ajatusmaailma. Viime yön olen käyttänyt mielikuvaharjoitukseen, jossa potkin kyseistä oppilasta pois pääni sisältä. Hän tunkeutui uniini ihan väkisin ja minä koitin kirjaimellisesti mielikuvan tasolla potkia häntä pois. Ei onnistunut. Väsyttää. Vituttaa. Perkele.

Ja nyt Pyhä Äiti on jälleen kerran lähestynyt mailitse asiassa, joka ei liity minuun. Hän parjaa minulle työtovereitani ja koko perkeleen maili kuulostaa ihan kantelupukin kantelulta. Mikä perkele minä olen tuohon puuttumaan. Aikuinen ihminen. Mailailkoon asianosaisille. "Ope ope toi toinen ope on tosi tyhmä anna sille jälkkää ope ope!" Olen niin kovin hajalla tähän perheeseen ja sen toimintaan.

VITUTTAA. Joko muistin mainita?

Olen palveluammatin harjoittaja. Olen palveluammatin harjoittaja. Asiakas on aina oikeassa. Asiakas on aina oikeassa. OMMMMMM.. Tule zen ja rauhoita. Ommmmm. Puro solisee. Puro solisee.

En jumalauta ihan kaikkea kuraa ole valmis niskaani ottamaan.

Ja vai on oppilas täysin kykenemätön vaikuttamaan sisäiseen demoniinsa, joka tekee kultamurusta perkeleen? Jännä homma. Kuvittelisin, että tällä periaatteella myös esim. Suomen vankilalaitos on sellaisenaan täysin turha ja ihmisoikeuksia sortava, sillä kyseinen paikka on varmasti pullollaan näitä demonien riivaamia yksilöitä. Voi parkoja.

Vittu. Ja nyt en jaksa sensuroida yhtään tätä olotilaa.

aivotyöskentelyä vai mitä?

Eilen palasin jälleen sairauslomalta töihin. Koko keskiviikon ehdin seurata ampumadraamaa ja minuutti minuutilta elää tapahtumaa mukana. Ja kuten sanottua ja kirjoitettua, olo oli todella tyhjä. Mikään ei tuntunut miltään. Mykistynyt olo jatkui myös töissä. Muksut osasivat käsitellä asiaa uskomattoman asiallisesti eivätkä pahimmatkaan lörppäsuut laukoneet iänikuisen nokkelia kommenttejaan.

Olo oli edelleen tyhjä. Pystyin nostamaan kasvoilleni hymyn, mutta hymy ei tullut mistään sisältäni oikeasti. Hymy oli lähinnä tilanteen sanelema tietoinen reaktio, ei tunnepohjainen ilme.

Illalla menimme M:n ja hänen kaverinsa kanssa katsomaan leffaa 1408. Voi ahdistus, mikä leffa. Ihan hyvä varmaan leffaksi, mutta tilanteeseen nähden ihan liikaa ahdistusta ja kauhua.

Leffan jälkeen olo oli turtaakin turrempi. Ei tehnyt mieli puhua. Ei tehnyt mieli tehdä yhtään mitään. Pötkähdin sänkyyn ja M tuli viereeni. "Halaa mua", M pyysi. Minä halasin. Ja aivan kulman takaa tuli suunnaton suru. Kyynelet valuen makasin siinä ja yritin koota itseäni. Kai M jo tuntee minut viiden yhteisvuoden jälkeen niin hyvin, että arvasi minkä vuoksi itken. "Mua surettaa ihan hirveästi se eilinen välikohtaus." "Mä tiedän."

Mistä se sen tiesi?

Tänään on ollut paljon normaalimpi olo. Hymyileminen ei tunnu väkinäiseltä.

Töissä eräs oppilaistani käy niin kierroksilla, että minua hirvittää. Kerroin tämän tänään myös kyseiselle oppilaalle. Olimme kahdestaan tilanteessa ja silti hänen toimintansa on karmivaa katsottavaa. Hän steppaa paikoillaan. Hän kiertää kehää, heiluttelee käsiään ja pyörittelee käsissään paperia. Liikehdintä on enemmän kuin hermostuttavaa. Kerroin, ettei kukaan ihminen jaksa tuollaisella vauhdilla elämistä kovin pitkään. Välillä on pakko pysähtyä ja rauhoittua. Hän ei katsonut minua silmiin, ei pysähtynyt eikä varsinkaan rauhoittunut. Näytti ihan siltä, kuin moottori oikeasti olisi hirttänyt kiinni. Pelottavaa katseltavaa sellainen. Oppilas oli lähes hengästynyt, vaikka kyseessä oli kuvistunti ja hänen tehtävänsä oli vain istua omassa tarkasti rajatussa tilassaan ja värittää kuvaa.

Saa nähdä, mitä tästä tulee.

järkytys.

Jokelan koulussa ammuskeltu. Ensin mykistyin. Tätä kesti pitkään. Etsin käsiini niin paljon tietoa kuin mahdollista. Ja voi sitä tiedon määrää. Hetkessä selvisi nimi. Pian löytyi kirjoituksia, kuvia ja videomateriaalia. Sairaslomalta käsin on helppoa kuvitella, miltä tuntuisi jos seuraisin nyt oman kouluni tapahtumia netistä, radiosta ja televisiosta.

Alkoi itkettää ja päätä särkee.

Mitenhän tätä huomenna lasten kanssa käsitellään? Mitä tässä tilanteessa voi sanoa?

Äiti soitti. "Miltä tuntuu?" Olin jo rauhoittunut, mutta kysymys sai kyynelet silmiin. Äiti aavisti, että tämä asia koskettaa.

Eipä oikein vieläkään osaa kommentoida asiaa. "Eihän tää oo ees nykyään kovin sairasta, sattuuhan näitä", totesi irkissä eräs. Ei jumalauta. Kuinka paatuneita ihmiset oikein ovat? Tämä ON sairasta. Aivan käsittämättömän sairasta. Ei flunssankaan leviäminen tee flunssaisista terveitä. Ei hemmetti.

Ja ilmeisesti ampuja on kuollut. Hän ei joudu vastaamaan teoistaan. Pohtimatta sen syvällisemmin seuraavan ajatuksen sisältöä, kerron sen silti. Minua kaihertaa ampujan tilanteessa eniten se, ettei hän pääse/joudu koskaan katumaan tekoaan. Hän ei saa mahdollisuutta nähdä, miten väärin hän on tehnyt. Hän ei saanut kasvaa aikuiseksi ja katua. En tiedä, olisiko hän koskaan katunutkaan. Ehkä ei. Tuntuu, että hän olisi selityksen velkaa. Itselleen hän on mitä nähtävimmin perustellut asian, mutta ulkopuoliselle netistä löytyvä manifesti ei aukea. Miten ihmeessä ihmisrotu voi jalostua paremmaksi tälläisillä keinoilla?

En tajua.

näytelmää.

Kohtaus 1.

Perhe Yskänen esittäytyy.

Tässä on äiskä Yskänen: "Ysk, köh. Minulta ei lähde ääni. Jäänpä sairaslomalle. Ehkä ääni palaa jossain vaiheessa."
Tässä on avopuoliso Yskänen: "Bulla od vähä duha."
Tässä on koira Yskänen: "KÖH KÖH RYÖÄÖÄÄÖGH."

Nyt äiskä Yskänen ottaa yskänlääkettä pienestä yskänlääkepullostaan.

Nyt koira Yskänen nuoleskelee naama näkkärillä yskänlääkettä suuresta yskänlääkepullostaan.

Kohtaus 1 päättyy.

saikulla.

Inhoan ja lähes vihaan saikulle jäämistä. Sairauslomalla oleminen puolestaan on ihan ok. Mutta se hetki, kun pitäisi päättää, että onko sitä työkunnossa vai eikö ole vai ehkä on tai toisaalta ei, niin se on kuvottavaa.

Eilen lähti aika totaalisesti ääni ja silti jouduin pohtimaan, että voiko tässä kunnossa muka jäädä sairaslomalle. Ei ole kuumetta, nimittäin. Pähkäsin puoli tuntia ja päädyin soittamaan itselleni lomaa. Ja voi miten hyvä päätös se onkaan ollut. Olo ei nyt lomaa viettäessä ole mitä pahin, en siis edelleenkään tee kuolemaa tai ole edes kuumeessa. Mutta ajatuskin seitsemästä tunnista puheen varassa kuulostaa täysin järjettömältä ajatukselta. Ääni kulkisi kyllä jo, kun olen ollut 12 tuntia puhumatta, mutta yläosa kurkusta on niin kipeä, että puhuminen tuntuu työläältä. Ei tällä kurkulla pidetä kurissa yhdeksäätoista esimurkkua.

Hyvä minä, osasin jäädä saikulle.

ätsiu.

Voi kökkö. Flunssa iski viikonloppuna ja viime yön näinkin unta, jossa minulla oli joku hitsin keuhkotauti ja henkeä ahdisti. Oli siis näemmä nenä yön tukossa.

Töissä muksut sekoilivat tänään ja kolmelle ropisi sekoilusta istumista. Ja ihmeen hyvin nuo sen nielivät, kun selitin, että he olivat häröilyllään saaneet paitsi itsensä, myös minut tavallaan vaaraan. Jos muksuille olisi retkellä sattunut jotain, olisin minä joutunut pulaan. Kerroin, että olin tempauksesta tosi vihainen, koska joukossa oli tyhmyys tiivistynyt ihan käsittämättömissä määrin.

Pidin tänään elämäni ensimmäisen improvisaatiotunnin. Tyttöryhmä oli mitä otollisin ryhmä testata tuollaista. Ja onneksi ystävä L on opiskellut enemmänkin draamapedagogiikkaa, joten tunti oli hyvin valmisteltu. Minua jännitti takuulla enemmän kuin koko urani aikana ensimmäisen työviikon jälkeen laskettuna.

Eilen kävin katsomassa Lahdessa esitystä, jossa näyttämöllä olivat sekä äiti, että pikkuveli P. Minä itkuherkkänä sain purra huultani, etten olisi heti ensimmäisen (ja toisen, kolmannen, neljännen, jne..) kappaleen kohdalla olisi purskahtanut nyyhkyttämään.

---

Kuka tietäisi, mitä putoava lentokone unessa tarkoittaa.. Olen nähnyt eri tavoin putoavasta lentokoneesta todella elävää unta nyt jo kahtena yönä.

joulu.

Minä pidän joulusta, todettakoon se heti alkuunsa. Rakastan lahjojen antamista. Voisin tuhlata vaikka kuinka paljon a) aikaa b) rahaa tärkeiden ihmisten lahjomiseen. Voisin lahjoa myös vähemmän tärkeitä. Totta kai myös lahjojen saaminen on kivaa, mutta ei se kyllä pääse siihen kivuusasteeseen joka lahjojen antamisella on. Pidän myös korttien askartelemisesta ja muusta näpertelystä.

Niinpä olen aloittanut jo sekä korttien askartelemisen että joululahjojen hankkimisen. Löysin äitille täydellisen joululahjan Tallinnasta. Ruma ruma ruma esine, jota tiedän äitini toivoneen. "Osta jos satut jossain joskus näkemään! Mä maksan sit sulle", sanoi äiti. E-hei. Ei käy laatuunsa. Se on joululahja!

Tiimariin eksyminen sai aikaan huisin askarteluinnon. Tänä vuonna käteen tarttui askarteluhuopaa. Kaapissa olikin valmiina villaa ja huovutusneula (, jonka onnistuin äsken katkaisemaan! Neula oli kestänyt jo hurjat neljä vuotta ja nyt se katkesi! Pakko mennä hakemaan kohta uusi). Vielä kulkusia ja siinäpä se. Tämän joulun teema on pehmoinen joulu.

Valkoiselle askarteluhuovalle neulahuovuttamalla tikattu tonttu. Ajattelin tikutella myös talvimaisemia ja joulukuusia. Tuo on vielä keskeneräinen, kun neula tosiaan meni ja katkesi. Pahuksen pahus.

Ai niin. M lupasi, että tuleva joulu voidaan viettää kuten viime vuonna. Aatto ollaan minun kotikotonani ja joulupäivänä kurvataan hänen kotiinsa. Ihanaa! Saan olla jouluaaton jälleen kotona! Ja niin kuin minä pelkäsin, että joutuisin vieraaseen paikkaan jouluaatoksi.

uudistuksia

Aika oli ajanut ohi ulkonäköasetuksista. Ja blogger.comkin on tehnyt ulkonäön muokkaamisesta huomattavasti helpompaa. Niinpä tein vähän muutoksia.

Koira-asiat siirtyvät tästä päivästä lähtien muualle, joten se puoli elämästäni karsiutunee aika vahvasti tästä blogista pois. On niin paljon koira-asiaa ja niin vähän halua tehdä tästä blogista koirablogi. Siksi tälläinen ratkaisu.

Ei mulla muuta.

koi-ra.

Tuossa se makaa ihan raatona. Takana on puolitoista tuntia metsälenkkeilyä. Piski sinkoilee irti pitkin puskia ja sen lenkki on varmasti tuplat minun kävelemääni verrattuna. Joka kerta, kun piski irtoaa minusta liian kauas, painun piiloon tai vaihdan suuntaa. Ja jo kahdessa päivässä tuo on oppinut tulemaan pyydettäessä lähelle. Irti olemisesta on tullut kummallekin huomattavasti vähemmän stressaavaa, sillä minä vien ja piski vikisee. Ja niinhän sen pitää ollakin. Tahtoisin kovasti joskus päästä testaamaan, miten tuo reagoisi vastaantulijoihin vapaana ollessaan. Tai vieraisiin koiriin. Rotunsa edustajana se on sikäli tyypillinen, että tuolle näyttäisivät vieraat olennot olevan aika yksi ja hailee. Ne ovat yhdentekeviä. Koirapuistossa sentään tuo leikkii muiden koirien kanssa, jos siihen yllytän, mutta muutoin touhuilee omiaan. Eikä takuuvarmasti ole vähimmässäkään määrin koirapuistoon eksyneistä ihmisistä kiinnostunut. Hihnalenkillä vastaantulija on jotenkin poikkeuksellinen, jos koiru vaivautuu nuuskaisemaan ohikulkijan perässä valuvaa tuoksuvanaa. Yleensä vieraille ei liikene minkäänlaista huomiota. Siksipä haluaisin tietää, päteekö sama myös lenkkipolulla.

Mutta enhän minä sitä ainakaan vielä testaa. Ei se olisi järkevää minun, koiran tai vastaantulijankaan kannalta. Ei tuo vielä niin hallussa ole.

Vaan paljon on opittu - kummatkin. Koira on oppinut elämistä minun ja M:n kanssa. Minä olen oppinut koirankasvatuksen vaatimaa loogista toimintaa. On upeaa nähdä, miten nopeasti koira nappaa talteen kovalevylleen tiettyjä juttuja. Ja oikeastaan jokapäiväisessä elämässä ilmenevät ongelmat ovatkin vain minun tyhmyyttäni. En siis ole vielä keksinyt ratkaisua selittää koiralle asiaa niin, että se sen tajuaisi. Eilen keksin, että suihkepullo kertoo koiralle hyvinkin tehokkaasti, ettei sohvan raapiminen ole ok. Ja nyt tuo sen tietää. Toissapäivänä huomasin, että koira tulee luokseni iloisena ja antaa kiinni, jos osoitan että minä johdan ja se seuraa kulkuani. (Ja mikä tärkeintä, että jokaisesta lähelle tulosta tulee nami.) Tänään tajusin, että koira jännittää vieraita paljon vähemmän kun - paitsi käsken vieraan kyykistyä koiraa varten - kyykistyn myös itse. Kolme pikkuneitiä viuhtoi käsillään tänään villisti ja koiraa jännitti, mutta kun minä kyykistyin, se suostui seisomaan pikkutirppojen rapsuteltavana. (Ok, kasvoilla oli ilme, joka kertoi omaa kieltään. Eihän se nautintoa ollut, mutta sen sieti.)

Kyllä tuosta hyvä vielä tulee. Ja kyllä minustakin vielä jonain päivänä tulee ehkä ihan kelpo koiranomistaja.

------

Edellisen postauksen päivänä tapahtui kuin tapahtuikin jotain aika ikävää. Ystävä L:n 18-vuotias kollikissa jouduttiin lopettamaan ja seuraavan päivän L vietti saikulla. Se ei ollut se "kauhea", mitä luulin tapahtuvaksi, mutta tapahtuipa silti.

outo olo.

Vähän kuin tyyntä myrskyn edellä. Tuntuu, että kohta rytisee, paukkuu, salamoi ja sataa oikein urakalla. Enkä edes tiedä, minkä suhteen voisin myrskyä odottaa. Jotain kauheaa tuntuisi odottavan ihan nurkan takana.

Outo olo.

huojuu, vaan kaatuuko?

Tuntuu, että kaikki on taas kaatuilemassa niskaan ympäriltä. Äitin tulehdus on aika paha, tosin tänään uudeksi ja tehokkaammaksi vaihdetut antibiootit näyttäisivät ehkä toimivan. (En kyllä tajua, eikä pieneen päähäni mahdu, että miksei niitä tehokkaampia antibiootteja voinut antaa heti kättelyssä. Kai siihen joku syy on.) Mätäpaise kainalosta on puhkaistu. Iskä on edelleen äitille tosi vihainen. Sanoin pitävänsä höykytyksen äitille sitten, kun tuo on taas terve.

Suussa oli kaksi päivää hirmuisen kipeä haava. Viisaudenhammas tai vastaava äkäili takaleukaluussa. Nyt puhuminen ja syöminen taas sujuu edes jollain tasolla. Eilen vaikutti vielä siltä, että tie käy kohti päivystävää hammaslääkäriä.

Selkä on ihan paskana. Töissä on tuskaa ja tänäänkin olen nappaillut pari viisisataista buranaa. Ei niistä mitään apua ole, mutta voinpa sanoa yrittäneeni. Polvea särkee. Kipu säteilee myös kylkiin ja vatsaan ja voisinpa sanoa välillä munasarjojenkin (tai jonkun muun sillä alueella sijaitsevan elimen) juilivan. En tiedä mikä hemmetti tuon säryn takana on. Soitin aikaa ortopedille. Seuraava vapaa aika on kahden viikon päästä. Joo ei kiitos. Yritän huomenna osteopaattia. Tässä lääkäritermistöverkostossa on paljon mahdollisuuksia, joihin voisi ottaa yhteyttä. Kiropraktikko? Yleislääkäri? Fysioterapeutti? En siis halua vain hoitoa, vaan syyn tähän kipuun. Niin, ja lonkkaa särkee myös. Ja ylipäätään melkein mitä kohtaa alavartalosta tahansa. Nilkkaa. Jne jne.

Ja tämä selkäkipu on sikäli uudenlaista, että pystyn kyllä liikkumaan. Aikaisemmin selkäkipu on sitonut sänkyyn tai johonkin yhteen asentoon. Kumarteleminen on ollut mahdotonta ja sukkien jalkaan laittaminen kylmän hien aiheuttava kivulias toimitus. Nyt on toisin. Selkää särkee vähän väliä eikä asennolla ole merkitystä. Kengät ja sukat menevät jalkaan ja voin kumarrella ja nostella tavaroita. Toisaalta särky voi olla huumaavaa istuma-asennossa tai makuuasennossa (tai seistessä tai koska vaan).

--------

"No niin muksut, kuunnelkaas.. Mua ei lähiaikoina sit saa töniä tai tuuppia... Mulla on nimittäin selkä niin kipee."
"AI MÄ LUULIN ETTÄ OOT RASKAANA!"
"NIIMMÄKI!"
"MÄKI LUULIN KU SANOIT ETTEI SAA TÖNIÄ."
"Ei. En ole raskaana. Ottakaa hissan kirjat esille. Kirjoittakaa vihkoon VIIKINGIT."

Joo-o.

diagnoosia

Kyljen haavaan on tullut ruusu. Tai jokin. Äiti ei ehtinyt oikein kertoilla (liekö olisi halunnutkaan tuon enempiä kertoa), kun kännystä oli akku loppumaisillaan. Tulehdusarvot on saatu jo yhden yön aikana tippumaan alaspäin. Silti edessä on ainakin 5 päivää sairaalan pedissä ja antibioottia pistoksina. Ei kuitenkaan keuhkokuumetta, kuten eilen vielä epäiltiin.

En tiedä. En enää ole vihainen. Eilen kyllä olin ja puhuinkin asiasta iskän kanssa puhelimessa. Myös iskä on äidille asian hoitamisesta (tai sen hoitamatta jättämisestä) kohtalaisen hiilenä. Äiti ei kuulemma ollut ymmärtänyt, että miten iskä voi olla äidille vihainen - eihän se ole äidin syy että on kipeä. Joo-o.. Iskä oli kyllä painottanut, ettei ole sairastumisesta suuttunut vaan siitä ettei äiti ymmärrä sairastumisen - ja hoitoihin hakeutumisen kanssa viivyttelyn - liittyvän myös iskän elämään.

Kai tämä taas tästä.

------

Krapula on. Eilinen sisarus-pariskunta-kaveri -ilta meni mukavasti ja kotona oltiin jo kahden jälkeen. Pienempi pikkuveli lähti kohti omaa kotiaan tunti sitten ja oma nokka tekisi mieli suunnata shoppailemaan.

Selkä on aivan helvetin kipeä ja eilen olin kyllä salaa aika rankasti sitä mieltä, että olen tekemässä elämäni munausta, kun lähdin illalla baariin. Selän olotila oli sellainen, että tulevaisuus näytti lähinnä ambulanssilla/taksilla himaan -tyyppiseltä tai en-pysty-kävelemään-kantakaa-mut -henkiseltä. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska selän hermo ilmoitteli olostaan silloinkin, kun makasin paikoillani. Mutta pääsinpä silti omin jaloin kotiin, joskin yöbussista kotiin sadan metrin käveleminen tuntui lähinnä siltä, että jalkojen päällä on särkyinen puupökkelö.

"Moi, missäs oot?"

..."Bussissa." Ennen seuraavaa puhelimesta kuuluvaa iskän kommenttia ehdin miettiä mielessäni monta ajatusta. Vanhempien 11-vuotias koira on kuollut. Vanhempien koira on menossa lopetettavaksi. Äitillä on joku hätä. Koiralla on joku hätä. Kummalla?

"Ollaan täällä päivystyksessä.." Ja ennen seuraavaa lausetta ehtivät aivot taas työstää ajatuksia. Päivystys. Joku on siis kipeä. En kestä. Koira vai äiti? Aivot eivät tavoita päivystys-sanan liittyvän ihmisiin. "..kun se äitisi kuume ei ole laskenut ja nyt on se leikkaushaava tulehtunut." Ei vittu. "Viikon ollut 39 kuumetta eikä se mulle mitään kerro että onko sitä haavaa särkenyt vai ei. On vain sairastanut vaikka olen käskenyt lääkäriin. Ei se suostu." Ei vittu. Ei ala edes pelottaa. Alkaa vain suututtaa ihan suunnattomasti. Kuinka perkeleen omaan napaan tuijottava voikaan ihminen olla. Ottaa päähän ihan jumalattomasti. Käy mielessä sekin, että jos tuo kerran haluaa kuolla, niin mikä minä olen sitä estämään. Aikuinen ihminen.

Ja olenhan minäkin ollut ihan paska. Miksen ole kysynyt, että voisiko kuumeilu liittyä jotenkin syöpään.. En ole kysynyt siksi, että en ole halunnut vastausta tuohon kysymykseen. En ole uskaltanut kysyä. Leikkaushaava ei kyllä käynyt mielessäni. Olisi varmaan pitänyt käydä.

"Joutuu se ehkä jäämään viikonlopuksi tänne, kun tulehdusarvot ovat niin korkealla. Suoneen antibioottia ehkä, tai jotain."

OTTAA PÄÄHÄN. Tekisi mieli kysyä, että kuinka monta kertaa se meinaa ihan tahallaan sairautensa kanssa leikkiä. Että kuinka monta kertaa se meinaa, että onni riittää. Ensin ei avaa kirjekuorta, jossa tietää kerrottavan leikkauspäivämäärän. Nyt ei mene lääkäriin, vaikka on viisi päivää kuumetta. Itkettää ja vituttaa.

Ihan saatanan itsekästä.