25.9.06

joustamaton ope

Olenpa minä joustamaton ja nyrpeä, kun paheksuin syvästi lauantaikoulupäivästä luvatta poissa ollutta mukulaa. Rähisin aamulla, koska olin varta vasten viime viikolla sanonut, että "Jos meinaat olla lauantaina pois, niin siitä on tuotava VANHEMMILTA lupapyyntö." "Mä oon pois." "Et ole jos et tuo lappua." Mutta olipahan vaan. Ja vararehtorin kanssa asiasta keskuteltuani mainitsin myös varareksin mietteitä: "Vararehtori pohti omien luvatta poissa olleiden oppilaidensa kohtaloa. Sanoi harkitsevansa, että tekevät tuon työpäivän silloin kun me muut olemme lomalla, eli syysloman päivänä jonka me lauantaina korvasimme. Pitäisikö sinun kohdallasi harkita samaa, että oltaisiin reiluja muita kohtaan?" Mukula oli itkeä tillottanut äidilleen, ettei halua mennä syyslomalla kouluun. (Ihan kuin minä olisin halunnut mennä lauantaina töihin.) Äiti tulee tuulispäänä nenille ja räyhää että on kohtuutonta tuollainen kun on kehitysvammainen lapsi kotona ja äiti töissä ja isä asuu bussimatkan päässä ja lapsi ei voi yksin bussiin ja blablabla.

Koitin painottaa, että "Se tässä mättää, että lupa pitäisi pyytää..." "PYYSINKIN! Tänään oli reissuvihkossa se pyyntö!" "Tänään juu.. Lupa anotaan yleensä etukäteen.." "Mutta!" Mutkun putkun. Pahuksen pahus kun olisin siinä tilanteessa muistanut, että myös tuo kehitysvammainen tenava on meidän koulumme oppilas. Miksei hän ollut lauantaina koulussa?!

Ok. Joustamaton minä. Pitäisi ymmärtää ja ymmärtää ja jaksaa. Vaan on tuo jotenkin kohtuutonta. Ei varmasti olisi muksu ollut maanantaita tuolla perusteella pois koulusta ainakaan ilman luvan pyytämistä. Ei takuulla. Mikä hemmetin erioikeus tuo lauantai muka on. En vain tajua.

"Ja lupaa ei voitu pyytää kun sinun numeroasi ei ole intternetissä!!" No juu. Myönnän. Se on paha paikka. Koulun puhelinnumeroa ei tietenkään voi käyttää. Eikä myöskään mailiosoitetta, joka jokaisella muksulla on reissuvihkossaan. Henkilökohtainen numero on oltava. Ja netissä vieläpä.

Herätys tähän päivään, pahvi! En todellakaan ole pistämässä henkilökohtaista numeroani julkiseen levitykseen. Teen opettajan työtä. Minut tavoittaa töistä, ei kotoa. En halua, että oppilaideni vanhemmat tietävät yksityiselämästään yhtään sen enempää kuin on pakko. Se on työ. En ole julkisuuden henkilö.

Toivottavasti rähinä sai ajatuksia aikaiseksi sekä äidissä että lapsessa. Ehkä he ensi kerralla harkitsevat enemmän koulusta lintsaamista ja lintsaamatta jättämistä.

20.9.06

keinot vähissä

Miten puutut lapsen käytökseen, kun hän itse on täysin välinpitämätön? Äiti allekirjottaa kiltisti ilmoitukset negatiivisesta kouluasenteesta ja läksyjen tekemättä jäämisestä. Poika itse näyttää ylimielistä naamaa ilmeisesti 24/7, puuttuu toisten asioihin ja riemuitsee tulevasta talvesta, koska "sit pääsen ottaa jälkkää lumppareit heittelemällä". Omat keinoni eivät enää oikein riitä. Poikaa ei lain mukaan saa ravistella. Henkinen ravistelukykyni ei riitä. Koko luokka on ihan sekaisin, kun poika avaa ihastuttavan sanaisen arkkunsa. "Iha sama. So what. Mitä välii. Elämä on."

Voi miten käy opettajan hermoon tuollainen. Välituntikielto on menossa. Huomenna varmaan soitto kotiin. Sosiaaliviranomaisia? Kuraattori? Poliisi? Työsuojeluvaltuutettu?

Kuka minua auttaisi?

Töiden jälkeen olen henkisistä ravisteluyrityksistä niin väsyksissä, että voisin vain itkeä ja/tai nukkua.

Edit: Ok. Jotain positiivistakin. Yksi maahanmuuttajaoppilaistani sai tänään KAKSI (2) monistetta tunnissa tehtyä. Matematiikkaa. Voitteko kuvitella. Riemuitsimme yhdessä saavutuksesta. Kehotin viemään monisteet kotiin ja hehkuttamaan lisää.
(Hassua, miten työasioiden suhteen tunnen syvää toivottomuutta, mutta aina löytyy jotain positiivista. Tai vähintäänkin lähden pohtimaan keinoja puuttua huonosti olevaan seikkaan. Luovuttamista en ole harkinnut vielä kertaakaan. Ihmeellinen piirre.)

11.9.06

mitä hitsiä?

Kirjoitan nyt puhtaasti mutu-pohjalta ja asiaan sen kummemmin syventymättä. Viikonlopun Asem-kokous sai liikkeelle mielenosoittajia - ja hyvä niin. Halonenhan sen sanoi: mielenosoitukset kertovat siitä, että kansa on aktiivinen ja demokratia toimii, koska mielenosoitukset ovat sallittuja. Mutta miten käyttävät tätä oikeuttaan anarkistit? "Me aiotaan pistää ranttaliks!" Joopa joo. Sillähän ne asiat ratkeavat. Ikkunoita rikki ja poliisia turpiin, näinhän ne tuppaavat asiat muuttumaan aina astetta verran paremmiksi, vai kuinka? Ja sitten kehtaavat vielä ihmetellä, kun poliisi vetää ylivaihteen päälle ja saapuu vahtimaan mellakointia luvanneita anarkisteja. "Eihämme ehitty ees tehä mitää! Heti saarrettiin Kiasman piha!" Niin. Kyllä minäkin pistäisin välituntikiellon oppilaalle, joka avoimesti lupaa järjestää suuren hässäkän seuraavalla välitunnilla. Eikö se ole enemmän kuin oletettavaa ja järkevää?

Näin poliittisesti sävyttyneen kirjoitelman jälkeen taidan hakea kupin kahvia ja valmistautua alkavaan viikkoon.

6.9.06

vanhempia

Eilen oli syksyn ensimmäinen vanhempainilta. Olisi pitänyt valita vastuuhenkilöita ja suunnitella myyjäispäivää. Paskanmarjat. Vanhempia saapui paikalle yhteensä kuusi. Ei sellaisella porukalla voi mitään yhteisiä päätöksiä tehdä. Ja tietenkin vastuuhenkilöideaa esitellessäni huomasin vanhempien tuijottelevan maata. "Älävalitseminuaälävalitseminuaälävalitseminua..." suorastaan luki vanhempien otsassa. Ja enhän minä valinnut. Ei ketään kai voi pakottaa. Vaan oikein viehättävä ilta oli silti. Keskustelimme muksuista ja elämästä koulussa.

Pohdin siinä höpistessäni, että miltähän vanhemmista mahtaa kuulotaa, kun kutsun muksuja jatkuvasti nimenomaan muksuiksi. Ei niitä oikein oppilaiksikaan osaa kutsua. Muksuja ne mulle on. Tytsyjä ja poitsuja ne on myös usein puheissa. "Tytsyt nyt ulos niinku olis jo." Sitä minä välituntivalvojana toistelen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Olen viimeaikoina päässyt kehumaan muksujani reilulla kädellä. Adhd-muksuni on jaksanu istua ihastuttavan hyvin omalla paikallaan ja välillä kuunnella minuakin. Ja kerrankin sattui sopiva tilaisuus kehua, kun poika jäi luokkaan viimeiseksi lähtöä tekemään. "Oot istunu HIENOSTI omalla paikallas. Ootko huomannu? Menee älyttömästi paljon paremmin kuin viime keväänä. Hienoa!" Poika ei vastannut kuin ynähtämällä, mutta myöhemmin illalla äiti tuli iloisena kertomaan, että poika oli kotona hehkuttanut, että "Ope kehui mua!" Ihanaa. Tämä on se syy miksi minä olen opettaja. :) Tämän takia niitä epäkohteliaisuuksia ja mölyisiä hetkiä jaksaa.

Asiasta kolmanteen. Olen lähes koko pääkaupunkiseudulla-asumisaikani pohtinut erästä asiaa. Itsemurhaa. Ei, en harkitse itsemurhaa. Silti lähes joka aamu metron siristessä paikalle mietin, miten hirveän helppo olisi hypätä alle. Kuolema on metron tullessa jotenkin hirveän lähellä. Ihan siinä parin metrin päässä se odottaa. Minä en kuule sen kutsua enkä siksi harkitse kutsuun vastaamista. Mutta silti metro jotenkin joka kerta muistuttaa kuoleman olemassaolosta. En tiedä mikä tähän on syynä. Pari askelta pitää minut erossa kuolemasta. Vain pari askelta. Metro ei ole tippaakaan pelottava mutta muistuttaa silti elämän särkyvyydestä.

Ihmeellinen mielleyhtymä.

3.9.06

niisk

Nuha iski. Muksut ovat sairastaneet pitkin viikkoa eikä koko viikkona paikalla ole ollut koko luokallinen kakaroita. Nyt on minun vuoroni. Tuskin tämä sentään niin pahaksi menee, että kotiin jäisin, mutta olo on silti vähän kuin krapulainen vaikka alkoholiin en ole koskenutkaan.

M lähti perjantaina johonkinpäin Suomea curlingaamaan. Tänään sen pitäisi kotiutua johonkin aikaan. Perjantaina vietettiin tyttöjeniltaa Alppilassa. Hauskaa oli eikä edes väsyttänyt, vaikka päivä oli alkanut puoli kuuden aikaan aamulla ja pääsin kotiin takaisin vähän ennen puoltayötä. Lauantaiaamuna puhelin soi jo puoli kymmeneltä. Ex-kämppis soitti ja kutsui tyttöjenillassa sovitulle aamiaiselle. Hyppäsin bussiin ja pääsin kokeilemaan eksoottista aamiaistapaamista TinTin -aamupalabaarissa (?). Pyykkikone takahuoneessa ja paljon aamiasasiakkaita. Jännittävä paikka jonne pitää ehdottomasti mennä joskus uudestaan. Aamupalalta suuntasimme shoppailemaan. Siinäpä se päivä oikeastaan hurahtikin - tuloksena uudet housut.

Pää on jumissa. Ajatus ei oikein kulje eikä siitä johtuen kirjoituskaan. Tulisi oikein kuumettakin, että voisi jäädä töistä pois, tai vaihtoehtoisesti paranisi kokonaan. Ikävä tälläinen väliolotila.

22.8.06

shhh..

Kävimme muksujen kanssa kirjastossa ensimmäistä kertaa. Sopivasti uhkailuja yhdistettynä oikeaan paikkaan osoitettuihin kehuihin = onnistunut kirjastoretki. Ja nyt täällä on hipihipihiljaista. Apua, tunnen itseni turhaksi täällä luokan takana, kun muksut vain lukevat. Tuntuu, että pienikin kolaus voisi rikkoa tämän keskittymisen. Siksi koitan istua paikoillani ja nauttia hetkestä. Silti: apua! Mikseivät muksut huomioi minua! Apua! Olen täällä ihan turhaan! Tai sitten olen onnistunut työssäni. Hmm.

Shh, olkaa hiljaa.

14.8.06

voihan paska.

Kuinka moni tietää sen tunteen, kun niskakarvat nousevat pystyyn? Käsi reippaasti vain ylös. Minä tunnustan. Tänään jouduin kokemaan sen karmaisevan hetken, kun totean etten voi sietää yhtä uutta työtoveriani. En vain voi sietää häntä. Ensimmäinen mielikuva oli jokseenkin hyytävä. Nainen ei hymyile. Hän ei ota osaa keskusteluun. Tai ottaa, kun hänellä on jotain Tärkeää Sanottavaa. Huumori ei mitä ilmeisimmin ole tärkeää. Se on kai jopa epäsuotavaa. Ja kaiken lisäksi kyseinen nainen antoi itsestään joustamattoman kuvan. "Minä sanon näin, joten asia on näin. Minä päätin, että naulakkomme ovat tässä, joten ne ovat tässä. PISTE." Ja mitäpä siinä on sanomista, vaikka nimenomaan olemme L:n kanssa miettineet, että nelosluokkalaiset saisivat vanhempina etuoikeuden tuoda kenkänsä sisään asti. Nainen on päätöksensä tehnyt. Ja juuri sillä hetkellä, kun ilmassa leijui tuo "..ne ovat tässä. PISTE." niin niskakarvani nousivat hirvityksestä pystyyn. En minä kykene tuollaiselle ihmiselle koko vuotta hymyilemään ja luopumaan omista mielipiteistäni. En voi enkä sen paremmin haluakaan. Tuli tunne, että "tuon kanssa minä vielä joudun riitelemään." Teki mieli välittömästi kysyä, että "ai meinasit ihan yksinäsi tehdä tuon päätöksen? Meitä kun on tässä tilassa kuusi luokkaa ja 150 oppilasta. Ja sinä vain menit ja päätit, niinkö?" En kuitenkaan (vielä) kysynyt. Mutta tuli olo, että kovin montaa tuollaista läpi saneltua ja mielipiteeni täysin huomioimatonta päätöstä ei ilman riitaa tule kyseisen ihmisen osalta tehdyksi.

En vain voi sietää tuollaista. En en en. Joku siinä on sellaista, mitä en mitenkään kykene sietämään. Ei noin suuressa työyhteisössä voi sanella päätöksiä. Ei noin suuressa työyhteisössä selviä ilman huumoria. En halua, että nainen tulee ja sanelee minulle miten asiat tehdään. Pelottaa ajatuskin siitä, että joudun hänen puoleltaan kuulemaan huomautteluja huonosti käyttäytyvistä kakaroistani. Muilta voin sen ottaa vastaan kyllä ja itsekin voin sen sanoa. Häneltä en kaipaa nenä solmussa tehtyjä huomautuksia.

"Ehkä se on ihan kiva ihminen kuitenkin. Pitää ajatella positiivisesti", sanoi L, "mutta onhan se pelottava ihminen." Niin. Koitan ajatella positiivisesti. Yritän oikein kovasti, lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon. Mutta pelottavan huumorintajuttomalta se ihminen silti vaikuttaa.

12.8.06

sekopäiden sukua?

Pitävät hulluna. Tai ainakin jotkut. Hulluna tai vähintäänkin erikoisena. Outona. Kummallisena varmaan vähintään. En oikein edes tiedä, mistä ajatus johtuu. En kuule ääniä. En näe näkymättömiä tai huuda vieraille.

Tulimme äsken M:n kanssa Turusta häitä juhlistamasta ja ehdin taas pohtia yhtä jos toistakin. Tietenkin kuvittelin minun ja M:n häitä - kaikkea vieras- ja ruokalistasta lähtien. M:kin otti muutamiin ajatelmiin kantaa. Yhteneviä mielipiteitä kertyi juomista ja muusta. Kenet pyytäisin kaasoksi? Miksi? Laskeskelin, että minun puoleltani kutsuttavia kertyisi ainakin 50.

Ja toisekseen mietin sitä hulluutta. Että miten kaverini Lahdesta pitääkään minua friikkinä. Sivulauseessa se taas tällä viikolla tuli ilmi. "No se mies on kans vesimies niinku säkin ja sekin on sellanen... Tiiäthän sä? Sellanen.." "Ööö en." "No niinku säkin, että ihailee jotain hiton auringonlaskua tai jotain." "Okei öööö.." Siis sellainen minä olen. Innostun jostain hölmöstä enkä aina jaksa välittää muiden katseista ja ihmettelystä. Ennemminkin nautin saadessani hämmennystä aikaan. Voin piirtää valkoiseen paitaan tinneritussilla kanin ja olla siitä lapsenmielisen iloissani. Ja jopa pitää sitä julkisesti päälläni, voitteko kuvitella. Kirjoitan runoja ja hykertelen riimejä. Maalaan pupuja ja ankkoja tai piirrän sarjakuvia. Ja kehtaan vielä esitellä aikaansaannoksiani. Julkisesti, voitteko kuvitella. Tanssin tarkoituksellisen hölmösti diskossa ja nauran itselleni. Julkisesti, voitteko kuvitella. Nolaan itseni tarkoituksella. Hirmuista. Olen hullu. Tai vähintään omituinen.

En minä itse näe sitä hulluutta. Minun silmiini ja korviini tuo ei ole osoitus outoudesta. Minulle se näyttää terveeltä itsetunnolta. Vaan eikö sitä sanota, että vasta sitten olet oikeasti hullu, kun et enää itse näe omituisuuksiasi.

Mitähän tästä pitäisi ajatella?

9.8.06

duuniin.

Huomenna se taas alkaa. Missä vaiheessa kesä meni pois? Ei se vielä ole mennyt ainakaan säästä päätellen. Aamukahvia hörppiessä hiki virtaa vaikka ovet ja ikkunat ovat auki. Tässä kuumuudessa minua mietityttää vain se, miten saan muksut ensi tiistaista alkaen pysymään pulpeteissaan tälläisellä säällä. Fiilikset vaihtelevat nopeasti laidasta laitaan. Kiva mennä töihin. Voi ei, töihin. Jei, töitä taas! Yöööörgh sitä stressin määrää, minkä syksyiset asiat saavat aikaan. Jee, haasteita! Muksuja! Ei muksuja! Jee! Voi ei.

Työkaverit on kiva nähdä taas huomenna. Aamuherääminen mietityttää hieman, mutta onneksi päivärytmi on ollut lomallakin suhteellisen järkevä. Muutos työrytmiin on vain pari-kolme tuntia. Pahimmillaanhan se voisi olla kahdeksankin tuntia.

Ystävä L etsii asuntoa. Poikaystävä on ajan mittaan muuttunut niin kylmäksi, ettei yhdessä asuminen enää onnistu. Ei kai suurempia riitoja, mutta kemiat eivät vain pelaa. En tiedä mitä sanoisin. "Kyllä se siitä."? Aika kehno heitto. Työt alkavat ja L:n ajatukset ovat takuuvarmasti jossain ihan muualla. Ehkä pidän vain korvani auki ja kuuntelen.

3.8.06

matkustan taas

Nokka kohti pohjoista. Jälleen. Kangasniemelle mökkeilemään suuntaa tämä hemuli ja koittaa pitää aivot irti työasioista vielä nämä pari päivää. Ensi viikolla saatte pohtia työjuttuja sitten ihan kunnolla, sen lupaan aivoseni.

Serkku ja minä palaamme mökiltä maanantaina. Tai serkku palaa jo sunnuntaina Helsinkiin asti, minä jään Lahteen parturoitavaksi. Toivottavasti pitkästä viikonlopusta tulee mukava, lämmin ja rentouttava. Kalastusta, lueskelua ja korttipelejä. Näin toivon.

2.8.06

lääääh.

Hiki on. Tässä ihan lähistöllä kulkee mutkainen ja mäkinen ulkoilureitti. Talvisin lienee varattu hiihtäjille, joten silloin minua ei sinne saa. Mutta näin kesäkautena se on mitä oivallisin tapa koetella pyöräilylihaksia. Kaahari minussa saa vallan, kun edessä on huima alamäki ja heti perään järjetön ylämäki. Aivan huikeaa mutkitella pitkin ja poikin etenkin, kun en vielä juuri lainkaan tunne maastoja ja valitsen eteen tulevasta risteyksestä mukavimmalta näyttävän suunnan. Näin ollen huomaan välillä olevani taas samassa risteyksessä kuin juuri hetki sitten. Sisäistä karttaa ei ole ehtinyt muodostua, joten retki on mitä yllätyksellisin. Miten noin pieneen plänttiin onkin saatu mahdutettua niin monta mäkeä ja mutkaa. Täristelin välillä myös ihan metsäpolkuja. Siinä ei vauhti pääse nousemaan korkeaksi, mutta tasapainoaisti saa kyllä haasteita yksi toisensa jälkeen.

IPod tekee urheilusta ikään kuin helpompaa. Ei kuule omaa läähätystään, kun kiipeää lähes liian jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös. Ja mikä sen parempaa kuin että korvissa soi loputtomasti musiikkia, josta itse pitää..

Nyt on niin hiki, että vesi tippuu otsalta solkenaan. Onneksi kohta on saunavuoro.

1.8.06

pertit

Klikkaa nähdäksesi suurempana. Huomatkaa kärsivällinen kuvankäsittelyintoni. ;)

inspiraation isku

Miltä se oikein tuntuu, kun inspiraatio iskee? Mietin sitä itse joskus, kun inspiraatiota ei ole lähimaillakaan. Että tulisi nyt se ja innottaisi tekemään. Silloin ei keksi mitään vaikka kuinka yrittäisi. Ei ideoita. Ei mitään. Ja sitten jostain vain tulee pikkuruinen ideanpoikanen joka paisuu ja kasvaa ja kehittyy ja tulee vahvaksi ja voimakkaaksi tunteeksi joka on pakko saada paperille. Idea voi tulla juuri nukahtamisen hetkellä. Tai irkatessa. Tai koulussa. Missä vain. Yhtäkkiä aivoja kutittaa sellainen idea, joka tuntuu ihan huikealta.

Esimerkiksi kerran elokuvaa katsoessani lähes kirjoitin mielessäni runon siilistä. Ikävä kyllä se pääsi ennen paperille pääsyään unohduksiin. Sama onnettomuus (?) pääsi käymään Seurasaaressa viime kesänä, kun melkein kirjoitin sadun unien synnystä, mutta paperin puutteessa idea suli auringossa unohduksiin kuin jäätelö.

Mistä se tänään lähti liikkeelle? Ai niin. Aloitetaanpas ihan alusta. Jostain tuli idea, että piirrän yksinkertaistetusti mustalla valkoiselle sateenvarjon alle ihmisen, joka on suojassa kissoja ja koiria, joita sataa taivaalta kuin kissoja ja koiria. Idea kutitti aivoja mutta ei näyttänytkään paperilla kovin hyvältä, koska putoavaa koiraa oli vaikea piirtää. Kissa sen sijaan sattui onnistumaan. Sateenvarjo oli helppo. Varjoa pitämään syntyi aivan itsestään jostain Kekkosen näköinen naama, jolle sittemmin muotoutui solmio ja puku vaatteiksi. Yksin putoava kissa ei näyttänyt hyvältä. Jotain piti siis keksiä. Ja aivan jostain pimeydestä paperille tulla tupsahti supermies.

Lopputulos: Pertti pitää sateenvarjosta. Supermies kurottautuu pelastamaan kissaa. Alla teksti: "Pertin aamu sujui täysin normaalisti."

Ja lopputulosta seurasi kaksi muuta Pertin elämää syväluotaavaa kuvaa. Toisessa Pertti ajaa autolla. Toisessa Pertti on uimarannalla karhun hyökätessä kimppuun. Yritän pistää kuvat blogiini. Menee liian monimutkaiseksi selittää.

Vielä pitäisi päättää, tuleeko kuviin väriä vai ei. Ainakin jotain väriä varmasti. Ei mustavalkoiseksi osaa jättää noita.

Joskus haluan tällä tavalla tallentaa myös vaihe vaiheelta runon syntymisen, koska se on myös itselleni aika hämärä ja hektinen tapahtuma. Ei siitä jälkikäteen muista, että miten valmistuminen eteni.

mitä kuuluu kukkuluuruu

Kela maksoi vihdoin ja viimen muutaman satasen peruspäivärahaa. Jee. Ei se paperisota ollutkaan niiiiin hirveä kuin luulin.

Jos minä olisin, niin olisin... (via Wicked Child)

Jos olisin kuukausi, olisin: toukokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: perjantai
Jos olisin kellonaika, olisin: 15
Jos olisin planeetta, olisin: pluto
Jos olisin merieläin, olisin: joku joka pelkää vähän haita, ehkä delfiini vaikka ei se taida edes pelätä.
Jos olisin suunta, olisin: ylös, ylös, alas, ylös
Jos olisin huonekalu, olisin: sotkuinen työpöytä
Jos olisin synti, olisin: laiskuus

Jos olisin neste, olisin: pieni kahvi
Jos olisin puu, olisin: keväinen koivu
Jos olisin kasvi, olisin: pihlaja
Jos olisin säätila, olisin: vaihteleva
Jos olisin soitin, olisin: piccolo
Jos olisin eläin, olisin: koira
Jos olisin väri, olisin: lämmin punainen
Jos olisin vihannes, olisin: retiisi
Jos olisin ääni, olisin: aaltojen loiske
Jos olisin alkuaine, olisin: vety
Jos olisin auto, olisin: sähköauto
Jos olisin laulu, olisin: Egotripin Matkustaja
Jos olisin elokuva, olisin: lastenelokuva, jossa jännitetään muttei liikaa
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Roald Dahl
Jos olisin ruoka, olisin: Ratatouille
Jos olisin paikka, olisin: mäennyppylä
Jos olisin numero, olisin: 1

25.7.06

i'm back

Takaisin kotona. Kylläpä rupesikin olemaan ihan kunnon ikävä kotia ja M:ää. Tulihan Kuhmo nähtyä ja hiekkarannat ja koski ja sukulaiset ja sen sellaiset. Isä oli kovin innostunut ajatuksesta ostaa Kuhmosta sukulaisen kotitila. Ei järven rannalla, aika ränstynyt. Olihan siinä sellaista maalaisromantiikkaa jne, mutta.. 600km matkaa ja remonttia tuleviksi vuosiksi. Ei kiitos.

Junan makuuvaunu oli ihan ok kokemus. Tietenkin onnistuin lietsomaan itseni hirmuiseen paniikkitilaan junan rytkytellessä pitkin maita ja mantuja. "Nyt se ajaa ulos raiteilta.. Nyt se ajaa ulos.. Ihan kohta... Seuraavalla asemalla mennään ulos, takuulla..." Nukkumisesta ei tullut mitään. Ja perjantaina heti nukkumattoman yön jälkeen suuntasimme lakkasuolle. Eipä sellaisia soita tälläinen eteläsuomalainen tallaaja löytäisi. Onneksi isän veli tiesi salaisia paikkoja. Niinpä me kahlasimme soita nelisen tuntia ja saaliina oli varmasti lähemmäs 10kg lakkoja. Kaikki astiat olivat täynnä, joten oli pakko lähteä. Toisaalta kyykkiminen ja kumartelu alkoi olla sellaista ähinää, ettei enää kovin pitkään selkä olisi moista sietänytkään.

Nyt on kotiäitiolotila, kun pakkasessa on talvea odottamassa 5 kiloa mansikoita, kolmisen kiloa lakkoja ja pieni määrä raparperia.

20.7.06

matkailu jatkuu

Isompi pikkuveli saapui Irlannista vaihteeksi Suomeen. Suuntaamme kuonomme kohti pohjoista ja junailemme Kajaanin kautta Kuhmoon sukuloimaan. Rautatieaseman täti oli hirmu äidillinen myydessään minulle makuupaikkalippuja. Hän kertoi, että meidän pitää näyttää lippumme konduktöörille. Hän muisti myös mainita, että lippu jossa lukee "nainen" on minun lippuni ja "mies" -lippu on veljelleni. Hän kutsui toisen lipun ostajaa koko ajan veljeksi ja muistutti, että "Muista sanoa myös veljelle, että opiskelijakortti pitää näyttää jos konduktööri kysyy!" Hän huolehti, että saamme seinänaapurihytit ja kannusti ottamaan ylimmän pedin paikan. "Siellä saa olla rauhassa paitsi jos tarvitsee käydä vessassa tietenkin! Joku muu voi sitten ottaa sen ahtaan keskipaikan!" Hymähtelimme yhteisymmärryksessä ja varasimme minulle ja veljelle yläpedit. Täti varmisti myös, että bussi lähtee Kajaanista Kuhmoon silloin kun sanoin sen menevän. Tunsin itseni korkeintaan kymppivuotiaaksi saparopääksi. Melkein olisi pitänyt niiata niksauttaa ja kiittää tätiä hyvästä palvelusta. Joku toinen olisi ehkä ottanut nokkiinsa. Jotenkin tilanne oli vain hirmu hurmaava. Hassu täti.
Eilinen savonlinnatyttöjen kokoontuminen meni hienosti. Joimme viiniä ja tanssimme itsemme lähes kipeiksi. Ihanaa olla baarissa ilman mitään miehenmetsästysajatuksia. Sai täydellisen vapaasti tehdä itsensä hölmöksi tanssimalla kuin mikäkin ja halailemalla ilmastointiputkea. Raivasimme tanssilattialle tilaa reippailla pyllynkeikutusliikkeillä ja nauroimme itsemme lähes kyyneliin. Punaviinikin maistui. Tosin en ollut edes erityisen humalassa, mutta entinen kämppis ja minä pidimme kyllä ystävä L:n kanssa hauskaa enemmän kuin pitkään aikaan. "Ajattele jos tästä ilmastointiputkesta tulis vielä ranskalaisia perunoita! Sit ois viileetä JA ruokaa." hihi. Ja sitten harjoiteltiin tanssikoreografioita. Kyllä nauratti.
Ja sitten yöjunaan ->

19.7.06

matkustan ympäri maailmaa

..laukussa leipää ja limsaa vaan. Viimeksi lähetetty postaus oli Lahdesta. Nyt olen taas Espoossa, joskin parin tunnin päästä siirryn takaisin Lahteen. Moikkaan savonlinnatyttöjä ja he tulevat kotikotiin juomaan punkkua ja syömään juustoja + muita herkkuja. (Iiik, punaviiniä.) Sen jälkeen painan pääni tyynyyn ja nukun huomiseen. Torstai-iltana hyppään junaan ja aloitan matkani kohti Kuhmoa pikkuveljen seurassa. Matkailua kertyy tälle viikolle varmasti lähemmän 1000 km.

Kuhmosta kotiin palaan joskus ensi viikolla, joten postauksia lienee turha odottaa. (Ihan niin kuin niitä joku odottaisi.. :D)

Tilillä on enää 150e. Milloinkahan olisi kohtuullista ryhtyä kyselemään KELA:n tukipäätösten perään.. Hakeminen alkoi 5.6. ja tuosta on jo kohta 2kk. Papereita on lähetelty edes takaisin. Viimeisimmät toimitin viime viikon torstaina. Onneksi toisella tilillä on vielä 800e ja rahastoissa muutama satanen, joten ei tässä päästä nälkään kuolemaan. Olisi silti ihan kiva saada ilmaiselta tuntuvaa rahaa. "Olet maksanut ne palkoistasi, ne ovat SINUN rahojasi, joten pidä niistä kiinni", sanoi isä-hemuli, kun meinasin lopettaa papereiden lähettelyn kesken. "No joo no joo.. Niin kai sitten", sanoi hemuli. "Ota tämä haasteena! Sinä vastaan virasto!" sanoi isä-hemuli. Niin kai se on sitten tehtävä. Onhan se muutama sata euroa kuitenkin ihan hyvä raha. Vaivan arvoinen. Kai.

15.7.06

bileissä.

Pikkuveli järjesti bileet. Minä jouduin vähän kuin tahtomattani mukaan, koska olen edelleen koiravahtina. Vähän epäilytti, koska muistissa on hatarasti edelliset pikkuveljen bileet, joissa tulin paikalle todistamaan kaaosta ja teinejä saunassa. Onneksi pikkuvelikin on kavereineen näköjään aikuistunut. Täällä on hyvä henki ja kohtuurauhallinen meno. Seurailen hieman huvittuneesti sivusta, miten ihmiset vain ovat minua lähes 10 vuotta nuorempia ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Vaikutan varmaan ikälopulta vahtiämmältä, kun katselen sivusta menoa kaljapullo kädessä ja rapsuttelen koiraa. En minä vahdi. Minä tarkkailen.
Koiraparka on vähän kauhuissaan, kun miljoona vierasta kättä kurottuu kohti rapsuttelemaan ja vieraat äänet kutsuvat nimeltä. Hurtta seuraa minua kuin varjo, ja vaikutan varmaan vahtiämmämäisyyden lisäksi myös ylisuojelevalta koiravahdilta. Vaan minkä minä sille voin, että koira kulkee perässäni silloin kun satun olemaan kotikotona. Ja onpahan asia niinkin, että koira sattuu olemaan ainoa minun ystäväni näissä bileissä. Muut ovat pikkuveljeni kaverita. Minä seurustelen mieluummin koiran kanssa. Tai no. Ei näissä ihmisissä mitään vikaa ole. Nuoria kolleja ja kisuja.
Jeah. Täytyy hakea lisää olutta.

13.7.06

kaikenmoista

Särkänniemessä tuli vierailtua. Edellisestä kerrasta olikin aikaa vuosikymmenen verran. Vaan olipa hauskaa. Ensimmäisenä suunnattiin keikuttimeen, joka veivasi jättisuurta U-kirjainta laidasta laitaan. Minua hirvitti. Laite meni jumiin juuri ennen meidän vuoroamme, joten se toi vatkaukseen lisäpotkua. Olin aika varma, etten uskalla mennä mihinkään laitteisiin vaan nössöilen, mutta sitten pääsinkin vauhtiin. Ehdimme päivän aikana käydä parisenkymmentä kertaa erinäisissä laitteissa, Näsinneulassa, akvaariossa ja delfinaariossa. Vettä tuli tunnin ajan kaatamalla, joten kaatosadekyyditys U-kirjainvempeleessäkin tuli testattua. Olin LÄPImärkä.
Delfinaario herätti omituisia tunteita. Lähes kyynelehdin, kun isot nisäkkäät kiitivät näkyviin. Kurkussa kuristi. Se oli jotenkin aivan älyttömän hienoa. Upeaa. Mahtavaa. Toisaalta säälitti, että niin hienojen eläinten täytyy elää verraten pienessä altaassa. Toisaalta tärisytti se ajatus, miten kaksi täysin erilaista lajia kommunikoi keskenään. Ja sitten sekin näkökulma, että niinhän ovat monet muutkin lajit suljettuina häkkeihin, sidottuina hihnoihin ja sen sellaisiin. Delfiinejä sentään aktivoidaan varmasti enemmän kuin kotikoiraa keskimäärin. Tykkäsin oikein tosi paljon. Olisipa sinne päässyt sekaan polskimaan ja tekemään tuttavuutta Leevin, Näsin ja kumppaneiden kanssa.
Tänään Lahdessa. Huomenna Lahdessa. Koira-parka on aivan hajalla, kun vanhukset häipyivät matkailuvaunuineen horisonttiin. Se tuijottelee syyttävästi ja valkuaiset muljahdellen, kun siirryn paikasta toiseen. Koira on myös aivan hulvattoman hyvä tulkitsemaan eleitä. Se tietää etukäteen koska olen lähdössä jonnekin ilman sitä. Se tietää milloin menen suihkun luokse koirankastelutarkoituksessa. Tänään aamulla kyllä sisäisesti nauratti, kun vahtikoiramme veteli sikeitä jalkopäässä, eikä edes avannut silmiään, kun nousin sängyssä istumaan. Taitaa olla vanha jo, tuo hurtta. Ja suloisesti oppinut lukemaan ihmisiä. Tietää keneen luottaa. Ja heihin luottaa lähes sokeasti. Koiralle saa tehdä mitä vain. Ja muihin ei luota juuri lainkaan. Se tyytyy kohtaloonsa, joskin osoittaa selvästi jos hommat eivät mene sen maun mukaan. Ja voi voi voi miten se on kangistunut kaavoihinsa. En osaa ollenkaan elää sen kaavojen mukaan. Ja kun rutiineihin tulee särö, koira tuijottelee minua paheksuvasti ja sen silmät lähes karjuvat toimintaohjeita. Harmi kyllä en niitä osaa läheskään aina tulkita.
Hassu koira.

5.7.06

turisteilua.

Vanhukset saapuivat Lahdesta Helsinkiin helsinkipäivää viettämään. Tarkoitus oli tutustua pääkaupunkiseudun erinäisiin nähtävyyksiin. Toivelistalla ollut Vallilan(?) puutaloalue tuli nähdyksi. Samoin katsastimme Villa Elfvikin Espoossa ja Luonnontieteellisen puutarhan Kaisaniemessä. Oikein mukavaa oli nähdä Espoon ja Helsingin vähemmän tuntemiani nähtävyyksiä. Retki päättyi Hietaniemen uimarannan kahvilaan, josta viimein pääsin kotiin. Vatsa kurnii ja ruoka on uunissa. Saunavuoron jälkeen masu saa kauan kaipaamaansa täytettä: kanapataa. Nälkä.