tuli ja meni

Juhannus tuli. Ja meni. Nautin kyllä oikein kovasti mökkijuhannuksesta. Se oli oikeastaan juuri sellainen kuin mökkijuhannus parhaillaan on: Saunomista. Löhöilyä. Päiväunia silloin kun päiväunittaa. Hyvää seuraa. Uimista. Saunomista.

Mökki sijaitsee saarella, jonka halkaisija on ehkä 30m. Ja mantereelle on matkaa noin 10m. Ja saarella juhannusta viettämässä oli lähes 20 ihmistä. Vaan ahdasta ei ollut. Hyvä meiningi ja olutta vain sen verran, että ei ollut jano (eikä krapula). Provinssikrapula kummitteli vielä sen verran, ettei tehnyt mieli olla humalassa. Ja hyvä niin.

Käytiin myös M:n kotona moikkaamassa kummityttöä ja isosiskoa. Vaavi oli kyllä suloinen ja kuolaava laitos. Ja isosiskokin lopetti vierastamisen ihan hetkessä. Harkitsin jo vakavasti lapsenlikaksi ilmoittautumista. (En sentään omaa mukulaa.)

Eilen kotiin saapuminen oli kuitenkin ihanaa. Koti. Saan olla alasti jos haluan. Saan haista tai olla haisematta. Koti.

Kun yöllä vihdoin suljin silmäni, luomiin kuvastui kartta. Kaksi viikkoa M:n kartturina - hauskaa hauskaa!

"Tästä vasemmalle! Tie 3153."
"Varmastiko? Täähän on ihan kärrypolku..."
"Joo sinne vaan! Täältä pääsee ihan hyvin. 30km hiekkatietä, ei paha! Mennään jo."
"Okei."

Ja perille löydettiin - tietenkin.

ai jai jai.

Tulipa oltua humalassa. Jopa niin humalassa, että oli liian humalassa. Kylkiasento, kupillinen (tai useampi) punaviiniä niskaan, oksentelua, sammumista yhdeksältä illalla... Kuulostaako teinimeningiltä? Niin minustakin. Ja tämä oli jo toinen Provinssirock, jossa tuli todistettua, että punaviinipönikän vieminen alueelle on täysin kuolleena syntynyt idea. Viime kesänä empiirisen kokeen toteutti ystävä L, tänä vuonna minä. Ensi vuonna en aio toistaa koetta. Lupaan ja vannon. Punaviini on AIVAN liian terävää janojuomaksi.

Ja voi sitä krapulan määrää. Pääsin istuma-asentoon sunnuntaina klo 16 iltapäivällä. Syöminen onnistui joskus ilta seitsemältä. (Tosin itse en kyennyt menemään ruoka-alueelle ostoksille, vaan M kilttinä toimi ostomiehenä. Haju oli KUVOTTAVA.) Tänään on vielä ollut vatsa sekaisin ja olo muutenkin vähän hutera.

En suosittele vastaavaa toimintaa kenellekään.

jee (x3 -2)

Jee1. Sain iPodini.
Jee2. Painonvartijoilta tuli avaimenperä, koska olen pudottanut yli 10% painostani. (Eli 7,4 kiloa kadoksissa.)
Jee3. Lähdetään ihan just Provinssiin.

-Jee1. Onnistuin saamaan iPodini jotenkin sekaisin enkä saa sitä enää päälle.
-Jee2. Ollaan aikataulusta myöhässä. Inhoan melkein yli kaiken myöhästelyä. Mur.

huo men na

Elämäni ensimmäinen karavaanariretki on aivan tuota pikaa edessä. Huomenna M, Make-kaveri ja minä suuntaamme kulkumme ensin vanhuksilleni, mistä nappaamme käyttöön isukin auton ja matkailuvaunun. Siitä matka jatkuu rauhallista tahtia moottoripyöräseurueemme kanssa kohti Seinäjokea ja Provinssirockia. Yöpyminen hoidetaan jossakin matkanvarren leirintäalueista. Perjaintaina matka jatkuu perille asti. Takaisin palaamme kunhan ehdimme eli jossain vaiheessa maanantaina.

Ei tunnu siltä, että edellisestä Provinssista on jo vuosi.

Ja niin. Hiukset lyhenivät. Ovat nyt kovin lyhyet ja kovin punaiset. (En muista mainitsinko tästä jo täällä. Ehkä en.)


Ostin eilen iPodin. Puhdas heräteostos. Netissä myytiin halvennuksella niin meikähemuli meni ja osti. Ehdin pohtia ostopäätöstä noin minuutin. Ajattelu rumentaa, kuten tavataan sanoa.

kesäkesäkesä

Jee, mikä sää. Tosin päivä on mennyt lähinnä nukkuessa, koska eilen Kaivarin kesäkonserttiretki venyi aamuneljään asti. Lonkeroita tuli tuhottua vain kolme, joten aamulla olo oli täysin normaali. 5 euroa hävisin pokerissa, joskin sijoituin kahdessa pelaamassani turnauksessa kummassakin kolmanneksi. Muut olivat kokeneita pelimiehiä, joten tunsin itseni oman elämäni sankariksi.

Eilen kuulin ensimmäisen kerran spontaanisti tutun suusta sanat: "Hei oot laihtunu!" Aika kivaa, että sen oikeasti huomaa myös ulospäin. Itse huomaan sen kyllä. Etureppu eli masu on kadonnut jonnekin matkan varrella. M sanoi, että takapuolikin on kavennut. Kevään aikana housut ovat käyneet suuriksi ja ennen niin kovin timmit paidat ovat ruvenneet olemaan tavallisia sopivia paitoja. Kadoksissa tällä hetkellä siis on noin 6,5 kiloa. Koska pituutta tällä hemulilla on ruhtinaalliset 151 JA ½ cm, niin tuo on kohtuullisen suuri pudotus! Toinen tuttu totesi, että "Ootpa pikkuruinen!" Hihihi. Tykkäänkin olla pikkuruinen. Olen aina tuntenut itseni enemmän tai vähemmän pulleaksi. On kummallista huomata, että en ehkä olekaan enää pullea. Olen normaali. Siis oikeasti normaali. Lyhyt olen aina tiennyt olevani ja pidän siitä. Nyt olen pikkuruinen. Jee se on kivaa.

lisää kokemuksia

Kummityttö oli tullut vähän isommaksi. Jo melkein 6kk ikää. Istuu mielellään sylissä ja rupeaa tietenkin heti kitisemään, jos laskee esim. lattialle pois sylistä. Isosisko vierasti kovasti, mutta lämpeni sentään tänään aamulla jo vähän ja sitten koottiinkin jo leluista juttuja ja putsattiin käsiä jäätelöstä.

Ja sarja kesän uusista kokemuksista jatkuu: Huuliharpun soittamisen SM-kisat on nyt nähty. Kaikkea sitä.

hetki julkisuudessa

Nyt se on taas tehty. Olen ollut tv-sarjan kuvauksissa apulaisena. Tietenkin suostuin, kun kaveri pyysi tuuraamaan. Tietenkin. Tälläiset asiat ovat niitä, joita suostun kyllä kokeilemaan. Olisin lähtenyt ilman seuraakin, mutta mukaan ilmeistyivät myös ystävä L ja pikkuveli. Siellä me sitten istuksimme esin puoli tuntia ja sitten L lähti kuvattavaksi. Sitten minä ja pikkuveli istuimme vielä 2,5 tuntia yle:n käytävässä ja minä join litratolkulla kahvia, pikkuveli ei. Lopulta tuli meidän vuoromme. Astelimme studioon. "Valot! Ääni! KUVAUS!" Musiikki alkoi soida, kävelimme baaritiskille ja saimme käteemme oluet (alkoholitonta, phtyi). "Kiitos! Kiitos avusta! Moi moi."

Hihihi. Itse toiminta kesti noin 30sek. Odottelua 2 tuntia. Mutta hauska kokemus silti. Menee se lomapäivä noinkin.

(Ai niin. Muistinko mainita, että tänään olenkin sitten viestitellyt apulaisohjaajalle, koska onnistuin unohtamaan kasan cd:itä studion käytävälle. Ihan uusia. Sinne meni yli 50e, jos niitä en takaisin saa. Hemmetin kuustoista tätä lahoa päätä.)

Loman saldo: työkkäri, KELA, Korkeasaari, televisiokuvaukset. EI HUONO!

hmm.

Edellisten vastaustesi perusteella: Olet 11 % Harkitsija

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

Ekstrovertti	-------------*------	Introvertti
Käytännöllinen	---------------*----	Intuitiivinen
Ajattelija	-------------*------	Tuntija
Impulsiivinen	-----------*--------	Harkitsija

(mmmm)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet intuitiolla varustettu, ihmisistä ja asioista huolta pitävä, rauhallinen ja rauhaa rakastava, syvällinen ja monisyinen ihminen. Osaat yhtä luontevasti kohdata elämän henkilökohtaisia ja analyyttisiä tilanteita. Ihmistyyppisi on yleensä sopivimmillaan sisäisten asioiden ja näkymien kanssa, mutta tarvitsee jossakin määrin myös ihmiskontakteja. Tämä vastakkainasettelu aiheuttaakin toisinaan ongelmia. Olet sanavalmis, empaattinen ja idealistinen. Yleensä kaltaisesi ihminen sanoo vain tietävänsä asiat suoralta kädeltä, mutta ei välttämättä osaa selittää asioita toisille. Tunnet vahvasti toisten ihmisten tunteiden mukana, ja osaat tunnistaa hyvän ja pahan eri asioista ja tilanteista. Tästä syystä sovellut ammatteihin, joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Nautit siitä, että voit olla avuksi toisille. Kun olet tehnyt jostakin asiasta päätöksen ja asettanut tavoitteesi, mitkään järkisyyt eivät saa päätäsi kääntymään. Se, osaatko kääntää tämän ominaisuuden sinnikkyydeksi, vai oletko pelkästään jääräpäinen, määrääkin helposti koko elämäsi suunnan ja menestyksen.

No joo. Hmmm. Vaikea sanoa, olenko minä tuo. Ainakin jossain määrin, kyllä. En ehkä viihdy sisäisten asioiden kanssa niin hyvin kuin tuossa korostetaan. Elän tunteissa mukana. Pidän ihmisistä. Tarvitsen seuraa ollakseni tyytyväinen. Erotan mielestäni pahan ja hyvän. En kylläkään rakasta rauhaa aivan loputtomasti. Olen valmis taistelemaan asiani puolesta. Riitaa inhoan kyllä - etenkin puolituttujen kanssa.

Viime yönä olin vaihteeksi luokkaani komentamassa. Karjuin minkä kerkesin, koska kakarat olivat ihan holtittomia. Eräs opettajakollegani oli vienyt muksut retkelle ja minä jouduin tahtomattani mukaan komentajan rooliin. Saisivat jo jäädä unista nuo muksut. Loma lomana, työ työnä.

loma (/työttömyys)

Nyt se alkoi. Loma. Aurinko paistaa ja meikä-hemuli hyppäsi polkupyöränsä selkään selvittääkseen itselleen, miltä tuntuu olla virallisesti työtön. "Pikapyrähdys", ajatteli hän. "Ja sitten kahville kotiin", hän pohti. Vaan eipä se mennyt niin. Tietenkään. Tänään on vuoden kiireisin työttömyyspäivä, koska kaikki valmistuvat ja pääsevät kouluistaan työttömän maailmaa tutkimaan. Niinpä jonotin ensin puolisen tuntia neuvontaan (koska niin käskettiin tehdä) vain saadakseni ohjeen: "Ota vuoronumero." Tämän jälkeen vuoronumero kourassa istuin odottelemassa vielä tunnin verran. Työkkärin työntekijät näyttivät stressaantuneilta, eikä ihme: työvoimatoimiston tietokoneiden softa oli sanonut poks. Varmasti ihana tunne. Miljoona huokailevaa ja tuskaista asiakasta ja työväline pois käytöstä.

Olin jotenkin odottanut, että työkkärissä olisi selvät sävelet, minulta kysyttäisi tietyt kysymykset ja sitten saisin tietää, saanko tukia vai en. No ei se niin mennyt. Kävelin vuorollani Täti Työttömyysihmisen luokse. Istuin penkkiin ja tarjosin työtodistuksiani hänelle. "Jaaaaa, sinä oletkin ollut kassatätinä! Minäkin! Mikä sattuma!" "Nnnniiiin..." Hypistelin papereitani, jotta asia olisi edennyt. "Silloin kolmekymmentä vuotta sitten... bla bla.." "Niin. Jahas.." "Ja sitten tuotiin tavarat takaikkunasta ja poistuttiin etuovesta eikä palkkaakaan saanut juuri mitään! bla bla bla..." "Aivan. Jännittävää..." "PITIKÖS SITÄ SINUN ASIAAKIN HOITAA HAHAHA TÄSSÄ AJATUKSET KARKAA!!" "Hheheh, niinhän ne näytti karkaavan.." "Ja tänään onkin vuoden kiireisin päivä!" "No joo.. Aika kumma, että on jonoa.." Ja viisi minuttia siinä itse asian hoitamisessa sitten kului. En tullut hullua hurskaammaksi. Jotain pitäisi lähettää KELAlle. Ja jotain työttömyyden uusimista ja joku tosite ja seitsemän päivää karenssia.

Hm hm hm. Tätä pitää vielä miettiä.

todella ihmeellistä.

Miten minä joudun tälläisiin tilanteisiin täysin tahtomattani? En todellakaan ole halunnut riidellä tai suututtaa yhtäkään työtovereistani ja silti tämän kevään aikana minuun on suuttunut kouluavustaja, terveydenhoitaja ja koulukuraattori. Ja viimeisenä listalla vaatimattomasti matemaattisten aineiden opettajat. Olen todella naiivi, koska en vain tajua, että ihmiset suuttuvat monista kummallisista jutuista. Ja etenkin olen jotenkin pakokauhuisena tässä nyt miettinyt, miten vääristyneenä minuun liittyvät asiat etenevät suusta toiseen. Kertaakaan en ole tarkoituksella hyökännyt ketään vastaan, koska inhoan hyvin syvästi puolivieraiden ihmisten kanssa riitelyä.

Kouluavustaja suuttui kuultuaan sattumalta täysin häneen liittymättömän keskustelun ja ymmärrettyään sen jotenkin todella ihmeellisesti niin, että asia liittyisi häneen. No ei liittynyt, vaan minä ja L vitsailimme jotain täysin omiamme käytävällä.
Terveydenhoitaja harmistui ja melkein itki, kun pomoni oli kertonut että olin hämmentynyt terveydenhoitajan puheista. Ai olin? En pyytänyt, että asiasta puhuttaisiin terveydenhoitajalle. En kaivannut tukea. En kaivannut puuttumista. En halunnut suututtaa.
Kuraattori suuttui, kun näytin pomolle viestin, jonka luulin olevan osaltaan osoitettu pomolle, mutta joka ei kuitenkaan ollut ja pomo eteni asiassa tahollaan minulta kysymättä. Kärpäsestä tuli jälleen härkänen.
Matemaattisten aineiden opettajat hermostuivat totaalisesti, kun innostuneena menin tiedustelemaan, miltä matematiikan opettaminen yläluokilla tuntuu. Ohessa tuli ilmi, että minä minulle kerrottujen tietojen mukaan opetan ensi vuonna matematiikkaa. Aistin jo siinä tilanteessa, että nyt jotain on pielessä. En vain voinut ymmärtää, että mikä. Olin puhtaan blondin rehellisesti innoissani ja tahdoin osaksi matemaattisia opettajia. VIRHE. Minun olisi tietenkin pitänyt arvata, että matematiikan opettaminen oli osaltani SALAISUUS. Ai mistä se olisi pitänyt arvata? En kyllä yhtään tiedä. Sinä olisit aivan varmasti arvannut. Ja sinä. Ja te kaikki muut. Mutta minä en arvannut, koska siihen suuntaan ei mitenkään viitattu. Nyt minä olen paljastanut jonkin sortin suuren salaisuuden, sillä jokainen opettaja kuulemma pitää kynsin hampain kiinni ylityötunneistaan ja minä olen nyt lohkaisemassa matemaattisilta opettajilta osaa itselleni ja näin ollen loukkaan kaikkia mahdollisia tahoja. Miksi vitussa minut piti taas sotkea johonkin sellaiseen, johon en halunnut tai edes tiennyt pakosti joutuvani? Eikö olisi voinut esim. suoraan heti kättelyssä sanoa, että tästä nousee poru? Olisi ollut kiva tietää etukäteen. Enkä edelleenkään tajua, miksi asia oli salaisuus. Joka tapauksessahan kaikki ensi syksynä viimeistään olisivat huomanneet, että minä opetan matematiikkaa. Tai ehkä se olisi pitänyt pitää salassa. Olisin ihan kuin vahingossa eksynyt aina matematiikan luokkaan ja epähuomiossa pitänyt seiskojen matikantunnit koko vuoden ajan. Keväällä sitten vain numeroita annettaessa olisi pitänyt todeta, että: "Oho, se oli vahinko. Opetin vahingossa matematiikkaa. Anteeksi."

NIINKÖ MITÄ? EN VAIN TAJUA. JA TÄLLÄ HETKELLÄ KORPEAA AIKA RASKAASTI. VITTUAKO KERROTTE SALAISUUKSIANNE MINULLE KERTOMATTA ENSIN, ETTÄ KYSEESSÄ ON SALAISUUS. HERMO MENEE.

unipäiväkirja

Minä näen mielestäni kovin harvoin unia. Tai siis tiedän kyllä. Ihmiset näkevät unia joka yö. En vain muista lähes koskaan omiani. Viime aikoina olen muistanut työunia. Tällä kertaa työt eivät ainakaan suoranaisesti olleet unessani mukana. Lapsuus- ja nuoruusajan viulunsoittoharrastus teki unesta ahdistavan. Konsertti edessä, enkä edes tiennyt mitä minun siellä pitäisi soittaa. Etsin hädissäni nuotteja, kunnes kuulin että soitan vain orkesterissa. Hätäisesti yritin saada nuoteista jotain selvää. Myös esiintymisasu oli jotenkin aivan vääränlainen. Olin myös golf-kurssilla, jota hyvin ahdistunut Kristiina Elstelä veti. En ollut maksanut kurssia, mutta huidoin mukana. Ahdistus lienee viime yön unien teema.

Onneksi aamulla ahdistus oli kadonnut. Aamukahvia ja voileipää. Saadaan päivä käyntiin.

aamu

Aika kivaa herätä aamuyhdeksältä pirteänä. Tosin unta onnistuin jälleen näkemään luokkani vaikeimmasta tapauksesta. Raahasin poikaa kainalossa ja yritin saada kotiuttamista onnistumaan. Puhelin oli koko ajan muiden opettajien käytössä ja luokkani muut oppilaat ihan hunningolla. Ihana uni. Ei.

Oltiin hurraamassa kauppatorilla. Siellä oli pari muutakin paikalla ja ilmeisesti osa näistä 90 000 ihmisestä keksi saman kuin me: lähdetään ennen loppuruuhkaa. Niinpä me jouduimme tungokseen, kun sivuilta, edestä ja takaa puski lauma kapealle kujalle tahtovia ihmisiä.

"Mistä tää vesi oikein tulee..?" M ihmetteli. "Hmmm.." Ja sittenhän se selvisi. "Vesi" tuli loristen ulos olutta kiskoneista miehistä ja pojista, jotka eivät löytäneet ruuhkasta vessaa. Asfaltin imukyky osoittautui surkeaksi. Pissatulva, ei kiva.

Jotenkin nousivat siellä Lordia odotellessa ihokarvat pystyyn ja kurkkua kuristi. Miltähän siitä miehestä maskin takana mahtaakaan tuntua, kun kymmenettuhannet ihmiset huutavat Lordia. Minua varmaan oksettaisi. Tai itkettäisi. Tai molempia. Olo olisi varmaan mitä epätodellisin. Viisi pientä ihmistä. Ja 90 000 ihmistä huutamassa innosta puhkuen niiden viiden ihmisen nimeä. Huh. Sellaista ei ihan jokainen pääse kokemaan.

luokkaretki

Heurekassa tuli käytyä 42 lapsen kanssa. Mukana oli myös kaksi isovanhempaa, kouluavustaja ja yhden lapsen äiti. Väsyttävä päivä. Muksut tykkäsivät varmasti. Paitsi se yksi poika, joka meinasi vetää itsensä taas lukkotilaan ja jonka vanhemmille päivän päätteeksi pistin mailin huonosti menneestä reissusta.

Lapset päästettiin kotiin jo metroasemalla 500m ennen koulun pihaa. VIRHE. Olisi pitänyt viedä sääntöjen mukaan pihaan asti. Jos jotain on nyt sattunut, niin minä kannan vastuun, ei koulu.

Nyt korvat ovat melusaastetta pullollaan ja pää tyhjä. Jalkapohjat kirkuvat kivusta ja nukuttaa.

Ihan hauska reissu, mutta en minä Heurekassa mitään ehtinyt katsoa. Paitsi muksujen perään. Onneksi näitä luokkaretkiä on kerran vuodessa vaan. Juuri sen verran niitä vuodessa jaksaakin.

jee

Lordi sai kultaa ja Leijonat pronssia. Kyllä nyt on taas hyvä olla suomalainen. No joo, sarkasmi sarkasmina. On se silti ihan mukavaa ja kyllä minäkin viime yönä jännitin pisteiden jakoa. "Finland: douze points. Finland: twelve points." Ja sitten hurrattiin. Mutta täytyypä sanoa sekin, että enpä ole taas ihan vähään aikana yksin kotona ollessani hirnunut niin paljon kuin nauroin Euroviisujen hirveistäkin hirveimmille osallistujille. Voi kauhistus. Karsinnat jäivät näkemättä, mutta siellä pudonneiden on täytynyt olla jotain aivan karmeaa, koska finalistitkin olivat lähinnä camp-huumoria.

Tämä viikonloppu on tullut vietettyä kotona lepäillen ja mitään tekemättä. Se on ehkä mielenterveydellisesti ihan hyvä juttu. Pe-la -yönäkin tuli nukuttua lähes 12 tuntia. Ja päiväunet päälle.

vähiin käy

..ennen kuin loppuu. Kahdeksan päivää vielä. Ei tunnu kovin keväiseltä, kun ulkona saa hytistä kylmästä hame päällä. Tänään juhlistetaan yhden työntekijän eläkkeelle jäämistä ja siksi piti kiskaista vekkihame päälle ja suunnistaa aamuruuhkaan. Enää en oikein keksi mitään tekemistä muksuille. "Etsikää jotain keskeneräistä ja tehkää se valmiiksi." Läksyjä sentään jouduin vielä antamaan, kun eräs oppilaistani (sellainen rasittava suulas ja nenäkäs yksilö) sanoi, että "ope sulla ei oo lupaa antaa läksyä. ET SAA ANTAA LÄKSYÄ ENÄÄ." Selvä, ajattelin minä, läksyjä on siis annettava. Olisi ollut hiljaa ja tyytynyt käyttäytymään kohteliaammin, niin olisin luultavasti jättänyt antamatta.

Tämä päivä tuli suunniteltua juuri tällä hetkellä, kun rinnakkaisluokan ope / ystävä L kävi vieraisilla luokassani. "Meillä ei oo mitää tekemistä... En tiiä mitä pistäisin oppilaat tekee.. Tehkää jotain. Niin mä niille sanon." "No hei! Mulla on karhukirje-kuunnelma tuolla omassa luokassa. Kuunnelkaa sitä! Se on tosi hauska." "Hienoa! Upeeta. Me kuunnellaan sitä. Noin. Päivä suunniteltu." Tälläistä tämä alkaa jo olla, kun kirjat on tehty valmiiksi ja monistepinkatkin alkavat olla läpi käytyjä.

todistelua

Olkoon sinun valta ja kunnia, iankaikkisesti. Siltä minusta tuntuu. Että valtaa on. (Kunniasta en ole ihan varma.) Niin minä vain napsuttelen pienillä kätösilläni mukuloille arvosanoja todistukseen. Kasi.. Ysi.. No tää on kai sit seiska.. Tai kutonen? Joo kutonen. Vai onko? Seiska? Pistän kutosen silti. Tää kuvistyö on... kasi? Kymppi? Vitonen? Hurjaa, että minun pitäisi tietää, minkä arvosanan arvoinen kukin asia on. Mistä sen voi tietää? Minulle ei ole kukaan paljastanut tietoni (arvaukseni?) lähdettä. Sormista ne numerot siihen arvosanaohjelmaan vain napahtelevat. Ihmeellistä.

Ja huomattavan erikoista on antaa käyttäytymisestä niinkin huono numero kuin seiska. Itse olisin varmasti murentunut hetkessä maan tomuksi, jos olisin saanut käyttäytymisestä ysin. Kymppihän sen on oltava, muuten on aivan hirviö. Näin sanoo oma kokemus. Vaan seiska on annettava, kun ei osaa käyttäytyä.

Muksut ovat jo kohtalaisen kevättunnelmissa. Minä en vielä. Tai siis tuntuu siltä, että motivaatio on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kyllä töissä on edelleen ihan kivaa, mutta TULISI JO SE KESÄ. Stressi vaan ei katoa mihinkään, vaikka oikeastaan ihan kaikki tämän kevään hommat on jo tehty. Numerot on annettu. Poissaolot laskettu. Tukituntien palkkatoiveet esitetty. Kokeet pidetty. Silti ei tunnu vapautuneelta tai rennolta. Ehkä se tunne tulee 3.6. klo 10.30, kun muksut säntäävät ulos luokasta todistukset käsissään. Silloin minätyttö matkustan kotiin, tilaan pizzan ja avaan oluen.

terve!

Menimme M:n kanssa punttarille pitkästä aikaa. Tamppaaminen sillä porraskoneella sujui jotenkin hirmuisen helposti. 25 minuuttia vatkausta sujui helpommin kuin koskaan. Ehkä rullaluistelu, kävely ja sen sellainen on todellakin nostanut kuntoa.

Sitten alkoi venyttely. Taivuttelin itseäni mutkille lattialla, kun joku astui salille sisään. Käänsin katseeni ja odotin näkeväni jonkun, jonka ainakin M tuntee. (Punttari on siis M:n työpaikan sali.) Tervehdin tulijaa ja käännyin jatkamaan taivuttelua. Ja sillä sekunnilla tajusin, että en tervehtinyt takuuvarmasti M:n työkaveria tai tuttua. Olin juuri tervehtinyt Tony Halmetta. Ja kylläpä hän oli synkän näköinen. Ei vastannut tervehdykseeni. Miksipä olisi.. Tai no. Yleensä kai salilla on tapana tervehtiä tulijaa. Tai oletan niin. Ehkä sitten ei. Rankka elämä kai sai naaman niin synkäksi.

Kevät on jo niin pitkällä, että lähes jokainen opettaja koulussamme huokailee. Tulisi jo se kesäkuu. Tulisi jo. Alkaisi jo se loma. Enää 11 aamua. 11. Eihän se ole yhtään mitään. Vaan on se silti. 11 aamua ja sitten on loma. Tai työttömyys. Vapaus. Se.

(Huomasin tänään vasta, että ensi vuoden työsopimukseni jatkuu 31.7. asti, eli ensi vuoden kesältä saankin sitten palkan. JESH.)

kevät keikkuen tulevi

Puut vihertää ihanasti. Muistan, että viime vuonna olin huomaamattani ikävöinyt sateen ääntä. Ja itse asiassa mukava sitä olisi taas kuulla. Pitkästä aikaa. Ja nyt huomasin, että silmillä on ollut ikävä vihreitä lehtiä. Kyllähän havupuut ovat vihreitä talvellakin, mutta niistä tulee mieleen lähinnä paukkupakkaset ja joulu. Vaan koivun vaaleanvihreät keväiset - voi niin keväiset - lehdet. Hentoa, herkkää, ihanaa. Silmät lepäävät tuossa keväisen kevyttä koivun ulkoasua katsellessa.

Tänään taas punnitus. Olo tuntui jo ennen punnitusta jotenkin kevyeltä. Ei huolta puntarista, jotenkin. Ja pudotus olikin sitten -1,2kg. Aika jännää. Yli 5 kiloa jo sulanut jonnekin. Mihinhän se kaikki aine menee?

Stressiaste rupeaa taas olemaan korkealla. Tulisi jo kesäkuu.

yskis

Nenä vuotaa ja kurkku on kummallisen kutiava. Eilen olo oli mitä tukkoisin ja henki ei tahtonut kulkea pikkuruisissa keuhkoputkissa ja -rakkuloissa. Liekö sitten ollut jotain allergiaa - jota en tiedä kyllä sairastavani - tai sitten vain ärtymystä pölyävän hiekan saastuttamasta ilmasta johtuen. Tai kevätflunssa, mikä sekin olisi ihan hieno juttu..

Eilen oltiin duuniporukan kanssa keilailemassa ja syömässä. Ihan hauskaa ja mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, että paikalla olevien ikähaarukka oli 24-60 ja mieltymykset, persoonat ja huumorintaju vaihtelivat laidasta laitaan kuin suomalaisleijonien kiekko. Yksi työkaveri (tosin täydellisen tuntemattomaksi jäänyt - opettajia on koulussamme varmasti 30, kaikkiin ei ole ehtinyt tutustua) osoitti itsessään piirteitä, jotka saivat heti niskakarvat nousemaan pystyyn. Huomasin ärtyväni välittömästi ja vahingossa taisin myös vähän näyttää ärsyyntymiseni.

Ruokaillessamme huomasin ikkunasta, että joku tehdas laskee taivaalle mustaa savua. Tuijottelin savupatsasta kykenemättä kuitenkaan muodostamaan mielikuvaa tulipalosta. Varmasti tunti kului tuijotellessa ennen kuin yksi porukasta sai tekstiviestin makasiineilla riehuvasta tulipalosta. Kotimatkani kulki makasiinien ohi, joten pääsin todistamaan tilannetta omin silmin. Tuijotin epäuskoisena näkymää. Tuhansia ihmisiä. Jättimäinen rakennus roihuaa liekeissä. Paloautoja. Poliiseja. Vesihöyryä ja savua. Punainen aurinko savun takana. Se oli jotenkin hirmuisen pelottava näky. Netti-Hesarissa joku on kuvaillut näkymää osuvasti. Maailmanloppu. Se siitä jotenkin tuli mieleen.

kieli(oppi)palvelusta päivää.

Vappu meni aika eritavalla kuin olin ajatellut. Humalassa tuli kyllä oltua ja erehdyinpä syömään pizzankin. Mutta nukkumaan löysin itseni aattona jo yhdeksän jälkeen. Tissuttelin litran viiniä matkalla kotiin, rojahdin sänkyyn ja varmaan nukahdin jo kaatuessani. M poisti kiltisti ylimääräiset vaatteet, jotta nukkumisesta ei olisi tullut pätsimäistä. Heräsin parin tunnin kuluttua käydäkseni takaisin nukkumaan. Krapulaa ei ollut laivalta tullessa eikä sen paremmin vappunakaan. Ullikselle pääsimme aikaisen nukkumaanmenoajan ansiosta jo ennen kahtatoista. Rantatuolit, kertakäyttögrilli ja hyvää seuraa. Aivan jees. Kuutisen tuntia Ulliksella ja sitten suunnattiin kulku kohti ruokaa. Jengin päätöksellä menimme Camppi-raflaan. Aika hienostunut verrattuna siihen kohtalaisen räjähtäneeseen ulkonäköön, jonka kuuden tunnin ulkoilu oli saanut aikaan. Poskia punoitti terveesti ja tukka oli iso takkupörrö.

"Ja mitäs teille saisi olla..?" Omalla vuorollani ilmoitin tilaukseni: "Mulle Caesar-salaatti. [Mulle seessar salaatti]" Mihin tarjoilijapoika: "Siis yksi CAESAR-salaatti. [Siis yksi KEESSAR salaatti]". Johon minä: "No hm, niin.." Ja seuraavaksi vuorossa ollut seuralaisemme: "Mä otan kans sen seessarin." "Siis yksi KEESSAR." Rupesin hihittämään heti, kun tarjoilija poistui pöydästä kahden KEESSAR-tilauksen kera. Selvästi mies oli ottanut elämäntehtäväkseen valistaa tietämättömiä sanojen lausumisen suhteen.

Mutta mikäpä siinä. Hyvää ruokaa. Ei se kieltä vienyt mennessään, mutta ihan ok. Ja tulipa kielioppi sentään kuitenkin lausumisen suhteen korjatuksi.