joulu lähestyy

Elämä soljuu uomissaan. Pitäisi tehdä ja elää suunnitelmallisemmin. Pitäisi siivota enemmän. Pitäisi tehdä jouluarvioinnit. Mutta kun elämä etenee suunnittelemattakin ja siivoamattakin..

Suren jo nyt sitä hetkeä, kun joudun 1,5 vuoden päästä luopumaan luokastani. Ovat ilkiöt menneet jo kasvamaan minusta pituudessa ohi hyvän matkaa. Ovat isoja ja ihan tosi pahasti teinejä. Kivoja teinejä. Tunteet menevät ihan häränpyllyä: välillä itketään kuin vesiputous, sitten nauretaan hersyvästi, sitten hihitetään hysteerisesti ja sen jälkeen leikitään hippaa. En muista edellisestä sakistani, että olisivat näin selkeästi kasvaneet hetkessä teineiksi. Toisaalta ovat ihan kauhean vastuuntuntoisia ja kilttejä ja luotettavia ja kysyvät päivittäin varmaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja "Ope saanks mä..." tai "Ope voisinks mä..."

Eilen istuin selvittelemässä tyttöjen suuria tunteita ja lopulta juttu rönsyili jo niin kauas itse aiheesta, että yksi keskustelijoista alkoi nauraa: "Ei tämä enää liity mitenkään siihen mistä ollaan täällä puhumassa." Huomasin, että oma keskittymiseni meinasi sen tunteikkaan 60 minuuttisen aikana karata omille teilleen. En kerta kaikkiaan pääse noiden suurien tunteiden ja "se katto mua rumasti.. :(" -tyyppisten tapahtumien sisälle. En ole edes teini-iässä elänyt tuota vaihetta. Minä olin se, joka pyöräytti kaverin niskalenkillä maahan ja istui päälle ja sen jälkeen juttu oli siinä. Muistan, etten edes nuorempana tajunnut näitä tyttöjen cat fighteja, jotka tuntuivat ihan kauhean teatraalisilta - ja tuntuvat siltä yhä edelleen.Tytöt saivat kuitenkin puitua asioitaan ja tänään luokan ilma on leijunut vaaleanpunaista tykkään susta niin että halkeen -typpistä energiaa.

Joululoma tulee suurista tunteista huolimatta ihan liian äkkiä. Pitäisi tehdä ja korjata vielä lukuisia kokeita, ostaa joululahjat, laskeutua joulutunnelmaan, jne jne jne..

-------------------

Voisin kirjoittaa koiristani. Mutta se tuntuu tässä yhteydessä laimealta. Koirista ja niiden kanssa puuhaamisesta on tullut niin suuri osa elämääni viimeisen vuoden-parin aikana, etten oikein osaa sitä tässä blogissa avata. Koulutan. Treenaan. Kisaan. Paljon. Ja voisin treenata ja kisata vielä paljon paljon enemmän, jos aika, rahatilanne ja koirien jaksaminen vain antaisivat myöten. Olen kertakaikkisesti löytänyt oman harrastukseni - sellaisen puuhan, joka palkitsee ja jota haluan oppia lisää. Haluan osata ja ymmärtää. Se on mahtava tunne. :) Lapsena harrastin musiikkia ja se ei ikinä niiden liki viidentoista vuoden aikana antanut tälläistä tunnetta. Tähän verrattuna se oli mitä kammottavinta pakkopullaa. Koirien kanssa harrastaessa voin ihan hyvin treenata iltayhteentoista asti, tulla kotiin ja vielä käydä treenien jälkeen läpi, mitä tänään opittiin. Yöunet jäävät välillä ihan liian lyhyiksi, mutta se ei haittaa, koska harrastaminen on niin palkitsevaa. Olen oppinut paitsi koiran liikkeiden hallintaa ja mielentilan tulkintaa, myös oman kroppani hallintaa. Suuntavaistottomalle on huomattava saavutus kyetä pyörimään ja kääntyilemään hallitusti. :)

Kaipaan kesälomaa. En siksi, että silloin ei ole töitä. Töissä on ihan kivaa. Kaipaan kesälomaa siksi, että silloin on aikaa treenata. Kunpa vuorokauteen saisi enemmän tunteja.