hemulin kolo

olen hyvä työssäni.

2012-01-11T16:19:00.005+02:00

Kai se on jotenkin todella väärin ja epäsuomalaista sanoa sitä, mutta sanon sen silti. Olen hyvä työssäni. Toki on heikkouksia. Sen mennyt joulukuu osoitti. Mutta yritän ottaa siitä opikseni.

Sen sijaan vahvuuteni on erilaisten sosiaalisten tilanteiden lukutaito. Se tuntuu välillä itsestäkin hämmentävältä, että "mistä minä huomasin, että tuo ajatteli noin" tai "mistä tiesin, että tässä tilanteessa uskaltaa toimia näin, mutta jonkun toisen kanssa samassa tilanteessa ei voisi näin toimia". Jotenkin tiedostamattomalla tasolla osaan siis valita toimintatapoja, jotka sopivat sille henkilölle, johon toimintani kohdistan.

Hämmästelin eräänä päivänä jälleen kerran, miten ryhdyin käyttäytymään tavalla, joka on aivan erilainen kuin miten normaalisti toimisin. Uimahallivuorollamme itselleni täysin vieras lapsi alkoi hankalaksi. Uimaopettaja suhtautui lapseen kylmäkiskoisen tiukasti. Napakkaa puhetta ja suoria ohjeita. Päälauseita ja auktoriteettia. Juu. Se olisi toiminut varmaankin valtaosaan lapsista siinä tilanteessa. Niin minäkin olisin toiminut, jos olisi teorian tasolla kysytty, että "miten toimisit, jos oppilas ei tottele uimaopettajaa". Seurasin tilannetta sivusta, koska tiedän, että uimaopettajat eivät juurikaan pidä siitä, että luokanopettaja menee kaikkiin tilanteisiin sekaan sähläämään. Ja ymmärrän sen kyllä. Mutta tällä kertaa toiminta ei näyttänyt johtavan mihinkään. Pikkuhiljaa hivuttauduin lähemmäs ja lopulta lapsi käyttäytyi niin asiattomasti uimaopettajaa kohtaan, että uimaopettaja käski muksun viereeni sivustalle istumaan. Alkoi sellainen show, että oksat pois. Itkua, hammasten kiristelyä, huutoa, rimpuilua... Koko arsenaali. Pysyin täysin tyynenä. En lähtenyt millään tasolla juttuun mukaan vaan kävin omalta puoleltani keskustelua kuin se olisi vain yksi arkinen kahvipöytäkeskustelu. Ja kaikkiin mä-karkaan-täältä-mä-haluun-en-suostu -juttuihin vastasin, että "ikävä kyllä se ei ole mitenkään mahdollista, mutta..." ja tarjosin vaihtoehtoa, joka oli joko minun vieressäni/sylissäni istuminen tai uimaharjoituksiin osallistuminen.

Vähitellen huudosta katosi terä. Lähellä istunut toinen opettajakin tuli tilanteeseen. Hän yritti maanitella ja suostutella lasta. En tiedä, mistä sen tiesin, mutta oli aivan selvää, että maanittelu on aivan väärä reitti. Minä en lähtenyt maanitteluun lainkaan mukaan, vaan kerroin jälleen ystävällisellä toteavan tyynellä äänellä, että voidaan ihan hyvin istua tässä katselemassa uintiharjoituksia, mutta TOKI on mahdollista osallistua, jos haluaa, mutta se ei ole alkuunkaan välttämätöntä. Ihan yhtä hyvä vaihtoehto on vain istua. Lopulta lapsi sujahti huulet edelleen mielenosoituksellisesti mutrulla uimaan, mutta teki joka tapauksessa uimaopettajan ohjeiden mukaisia juttuja. Ja viimein mukaan tuli myös hiven hymyä, kun kävin vinkkaamassa, miten uintia voisi turvallisesti harjoitella.

Myöhemmin muistin, että olen valinnut identtisen tyynen, toteavan ja rauhallisen linjan saman lapsen kanssa kerran aiemminkin kuukausia sitten. En tunnistanut kyseistä lasta uimahallissa kuin vasta raivarien jälkeen. Ja jostain syystä siitä huolimatta valitsin täysin saman tavan reagoida häneen kuin viime hepulikerrallakin.

Tuntuu erittäin hyvältä, kun huomaa, että osaa toimia lasten ja nuorten kanssa. Olen hyvä työssäni ja kaiken lisäksi pidän työni tekemisestä.

parempi olo

2012-01-10T16:32:00.004+02:00

Tänään tuntui eilistä paremmalta. Tosin en tänäänkään tuntenut huumorini ja iloisuuteni olevan täysin takaisin, mutta kykenin jo kevyeen vitsailuun, joten on tämä huima loikkaus eteenpäin. Ei vieläkään tee mieli nauraa hekotella eikä edelleenkään ole halua höpötellä vapautuneesti niitä näitä. Mutta kyllä se tulee takaisin, olen siitä ihan varma. Koirien kanssa ulkoillessa tunsin jo hetkellisesti töitä ajatellessa iloisen kuplinnan sisälläni, sillä tästä kaikesta huolimatta rakastan työtäni. Kaiken tämän jälkeenkään en haluaisi tehdä mitään muuta. Pidän työkavereistani. Viihdyn heidän seurassaan. Pidän oppilaistani. Viihdyn heidänkin seurassaan.

(Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava, että harpoin tänään välituntivalvonnassa Sitä Kollegaa karkuun. En yleensäkään juttele hänen kanssaan yhteisellä välituntivalvonnalla juuri lausettakaan, mutta nyt ihan tietoisesti myöskin vältin kontaktia. Tämäkin välttelyn tarpeen tunne varmasti laimenee, sillä en tunne kyseistä ihmistä kohtaan inhoa tai oikeastaan suuttumustakaan enää. Lähinnä hän tuo ahdistavan joulukuun liian lähelle ja konkreettisesti katseltavakseni, enkä halua katsoa joulukuutani vielä silmiin. Ehkä ensi viikolla. Tai joskus.)

Ajattelin koiria ulkoiluttaessani taas kehityskeskustelua. Parin viikon päästä oleva keskustelu on niin kaukana, että uskoisin olevani silloin jo oma itseni. Ainakin haluan kovasti toivoa niin. Ajattelin, että kerron toipuneeni. Kerron, että tosiaankin opin tästä kaikesta paljon. Elän toivossa, että pystyn sanottamaan joulukuuni silloin - jo asiasta etäisyyttä saaneena - jotenkin paremmin. Että vaikken pyydäkään todellakaan mitään tekemisiäni anteeksi, niin olen kuitenkin pahoillani, etten ymmärtänyt pyytää apua aiemmin. Olisi pitänyt.

olotiloja

2012-01-09T15:19:00.003+02:00

Nukuin yöni suhteellisen hyvin ennen työpäivää. Ehkä jopa paremmin kuin yleensä loman loppuessa. Aamulla kotona ei tuntunut jännittävälle tai pahalle tai oikein millekään. Ei tuntunut kurjalta, että loma loppuu. Mutta ei kyllä erityisen ihanallekaan.

Ajoin töihin ja avasin ulko-oven. Tätä hetkeä olin käynyt läpi ulkomaan matkalla ja ennen sitä. Yritin tuntea jotain. Katselin portaita ja tunsin vähemmän kuin mitä olin olettanut tuntevani. Kävin pikaisesti luokassa ja lähdin kohti opekokouksen tiloja ja opehuonetta. Hymy oli taas jotenkin liuennut pois. Kävelin kyllä ihan reippaasti opehuoneeseen ja tulostin itselleni työjärjestyksen. Mutta fiilis oli, ettei tehnyt mieli sanoa mitään. Menin muiden opettajien pariin ja lähinnä kuuntelin keskusteluja ympärilläni. Yksi tilanteeni tietävistä kysyi, että joko menee paremmin. Vastasin, että jonkin verran paremmin. Sen jälkeen olin seinäpaperia ja vain seurasin muiden keskusteluja. Hymähtelin ja taisin hymyilläkin hetkittäisesti, mutta se tuntui teennäiseltä. Nauraminen tuntuu tekonaurulta. Tai väärältä.

Lopulta opelauma lähti vaeltamaan kohti opettajankokousta. Istuin lähimpien työkavereiden kanssa samaan pöytään. Työparini moikkasi ja loi minuun pitkän kysyvän katseen keskustellessaan toisen työkaverimme kanssa. Nyökkäsin ja käänsin katseeni pois. Tunsin, miten hän jatkoi tuijottamista. Olin jälleen tapettia. Kuuntelin muiden supinoita ja rehtorin luentoa. En minä ole sellainen. En minä ole tapettia. Jossain kohtaa tuli puhe, että perjantaina kokoontuu kevätjuhlatiimi. Kädet tärisivät. Sanoin työkavereille, että toivon totisesti, etten ole kyseisessä tiimissä. En pysty olemaan siinä tiimissä. En halua olla siinä tiimissä. En näin pian. En nyt perjantaina. Enkä olekaan, se kävi onneksi ilmi.

Opekokouksen lopussa jakaannuimme pienempiin tiimeihin. Tapettia. Taas. Ei tehnyt mieli sanoa mitään tai osallistua. Yleensä seuraan näissä tilanteissa aktiivisesti, hymyilen, katson puhujaa ja pyrin keksimään jotain, millä osallistua keskusteluun. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että haluan olla niitä, jotka eivät sano mitään. Niitä, jotka vastaavat vain, jos kysytään. Ajattelin, että minäkin saan välillä olla passiivinen. Jotkut ovat aina, joten miksen minäkin edes joskus.

Ennen oppilaiden saapumista olisi pitänyt löytää lukujärjestyksestä oppitunti, joka sopii sekä minulle että erityisopettajalle. Ei löytynyt. Aikaisemmin olisin lähtenyt heti joustamaan ja muuttamaan tuntejani. Sanonut, että mikä vaan käy. Kaikki käy ja minä mukaudun. Voin muuttaa lukujärjestystä omalta kannaltani huonommaksi ja ei se mitään, kyllä se sopii. Nyt en pystynyt. En ollut ilkeä tai inhottava. Ainakin toivon niin sydämestäni. Mutta en silti pystynyt toteamaan, että ihan miten vaan kaikki käy.

Apulaisrehtori kävi kysymässä, että sainko lomalla nukuttua. Vastasin, että sain. Sen jälkeen vaivuin jälleen tapetiksi ja odotin oppitunnin alkamista.

Oppilaat saapuivat ja tunsin, miten vedän rooliasun päälle. Hymyilinkin kai ihan uskottavan näköisesti. Kyselin kuulumisia ja kerroin omia kuulumisiani. Mutta en tuntenut tekeväni työtä rehellisenä omana itsenäni vaan nimenomaan roolin kautta. Puuhailtiin kaikkea mukavaa ja käytiin läpi lomakuulumisia. Näennäisesti ihan tavallinen ensimmäinen koulupäivä, siis.

Ruokailussa eräs koulunkäyntiavustaja istui kanssani samassa pöydässä ja ryhtyi kyselemään kuulumisia. "Näytät jotenkin surulliselta." Kerroin, että toipuminen on kai vielä jotenkin kesken.

Työpari sanoi, etten ole oma itseni. En niin.

Keskustelin lyhyesti hommansa hoitamatta jättäneen opettajan kanssa nokkahuiluhankinnoista. Kykenin olemaan ihan asiallinen ja katsomaan silmiin.

Tuntuu, että olen saanut edes osan suojamuuristani rakennettua takaisin. Minua ei itkettänyt. Pystyin puhumaan. Katsomaan silmiin. Pystyin olemaan luokassa ja toimimaan empaattisesti. Mutta suojamuurini tai joku on edelleen heiveröinen. Kivimuurin sijasta ympärilläni on läpinäkyvä pehmeä muovisuojus, joka ei oikein pidä kasassa eikä suojaa. Huumorintajuni on jossain määrin kadoksissa ja mukautumiskykyni ja joustamishaluni loistavat poissaolollaan. Mutta en tunne enää olevani vereslihalla tai täysin haavoittuvainen. Tämä on siis ehdottomasti muutos parempaan, kaikesta huolimatta. Toivon, että jo tämän viikon aikana löytäisin rentouden ja huumorini takaisin ja pystyisin suhtautumaan asioihin taas niin kuin olen tottunut niihin suhtautumaan - joustavasti, ymmärtäväisesti, vitsin kautta.

sydän lyö.

2012-01-08T12:55:00.004+02:00

Avasin tänään sunnuntaina työsähköpostin ensimmäistä kertaa joulukuun 22. päivän jälkeen. Sydämeni löi kovempaa. Ihan tavallisia maileja. Seassa oli posti rehtorilta: kevään kehityskeskusteluajat. Sydämen lyönnit tuntuivat selvästi. Pump. Pump. Jotenkin arvasin, että minun kehityskeskusteluaikani on ihan pian. Ei ehkä ihan heti, mutta pian. Ja niin se onkin. Vielä tässä tammikuun aikana.

Yritin äsken nukkua päiväunia. Työ pyöri mielessä. Eilen tuntui ensimmäistä kertaa, että ehkä on .. tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa se.. Että ehkä on ihan kiva mennä töihin. Että ehkä jollain tasolla on kiva nähdä työkavereita. En tarkoita, että olisin ajatellut sen olevan tyhmää tai ärsyttävää tai inhottavaa. Vaan lähinnä jännittävää ja aika pelottavaa.

Suoraan sanottuna kyllä ensimmäisenä tänä aamuna, kun kävelin kirpeässä pakkassäässä autolle hakemaan koirien ruokasäkkiä, mietin että moneltakohan olisi "järkevää" mennä töihin. Yleensä olen aina ensimmäisten joukossa työpaikalla. Istun opehuoneessa hörppimässä aamukahvia ja syömässä aamupalaa. Mutta miten huomenna? Haluanko istua opettajanhuoneessa, jos ei tunnukaan siltä, että olen valmis nauramaan ja.. ja kertomaan joululomastani? Mitä voisin kertoa? Että olin ulkomailla ja kotikotona. Sen minä voisin kertoa. Mutta oikeasti joululomasta itselleni päällimmäisenä mieleen jäi, että yritin toipua.. ja ehkä toivuinkin? Ja se, että olen kirjoittanut tästä kaikesta. Olen puhunut kaikkien niiden kanssa, jotka suostuvat kuuntelemaan. Hiljaiset hetket olen ajattelemalla yrittänyt tehdä kaikkeen taas järjestystä ja rakentaa suojamuuriani takaisin. Että olen tajunnut, etteivät muut ehkä tajua minua. Heille tilanne ei näyttäydy yhtään niin kovana paikkana kuin millaisena minä sen koin. Että jollain tasolla olen pahoillani siitä, että otin sen niin raskaasti.

En pystynyt äsken nukahtamaan. Hengitystä salpasi ja sydämeni löi liian lujaa. Ajattelin, että mitä sanoisin kehityskeskustelussa. Haluaisin ehkä sanoa, että olen oppinut tästä. Ensi kerralla toimin varmaankin toisin. Tunnen itseäni nyt paremmin. Jaksamisellani on rajat. Ehkä ensi kerralla tunnistan rajani ennen kuin menen niiden yli.

(Toivottavasti ensi kertaa ei koskaan tule.)

Haluaisin ehkä sanoa, että olen miettinyt tätä kaikkea paljon. Ja että olen ymmärtänyt, ettei tämän olisi ollut välttämätöntä olla näin raskasta. Ja etten tiedä, miksi tämä juuri nyt oli juuri minulle näin raskasta. Ehkä jossain toisessa hetkessä se ei olisi ollut. Ehkä jonain muuna hetkenä olisin nähnyt huumorin tämän kaiken takana. Olisin osannut kääntää vitsiksi.

Juttelin eilen ystävä L:n kanssa puhelimessa. Hän kyseli jaksamistani ja fiiliksiä alkavan lukukauden osalta. En suoraan sanottuna oikein osannut sanoa mitään. Ja jossain määrin tuntui ahdistavalta, kun L ihan hyvää hyvyyttään puhkui ja pullisteli omia suunnitelmiaan. "Ei mulla paljon oo suunnitelmia tehty, mut kuviksessa me aiotaan.." "...ja äikässä sanaluokat..." Teki mieli ottaa puhelin pois korvalta. Mutta enhän minä niin tehnyt. Kuuntelin kiltisti, koska ei se ole missään määrin L:n vika, ettei minulla ihan oikeasti ole mitään käsitystä siitä, mitä alkavalla viikolla tai tämän kuun aikana aion oppilaiden kanssa tehdä. Eihän minulla ole edes lukujärjestystä.. Elämä järjestyy kyllä ja kuuden vuoden rutiinilla pystyn tekemään työni ilman lukujärjestystä ja suunnitelmiakin. Mutta silti se ahdistaa. Aiemmin suunnitelmia on ollut ainakin jonkin verran valmiina. Ja ainakin se lukujärjestys.

Huomenna aamulla pääsen näkemään, miten lähimmät työkaverit reagoivat minuun. Ehkä eivät mitenkään? Todennäköisesti jännitän turhaan ja työkaverit suhtautuvat minuun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suuri osa väestä kyllä tietää, että olen kahlannut sumussa, sillä olen ollut fiilisten suhteen esimerkiksi facebookissa hyvinkin avoin. Olen kertonut useaan kertaan, että yritän kasailla itseäni. En ole syyllistänyt ketään enkä kertonut sen tarkemmin, mistä kaikki johtuu.

Sydän pumppaa edelleen kovempaa kuin olisi tarpeen. Ulkona on vielä valoisaa, joten taidan lähteä pakkassäähän koirien kanssa. Huomenna tiedän kaikesta (ja itsestäni) taas enemmän.

1,5 viikkoa lomaa takana

2012-01-03T19:05:00.003+02:00

Käväisin viiden päivän päälepolomalla Roomassa kavereiden kanssa. Vuosi vaihtui Beirut-henkisessä paukkeessa ja loukkaantuneita oli uutisten perusteella runsaat 500 juhlinnan jäljiltä. Kuolleitakin taisi olla muutama.

Pää on saanut levätä. Olen saanut nauraa ja olla liikenteessä. Tosin faktaa on, että edelleen töihin palaaminen jännittää ja edelleen työt palaavat nopeasti mieleen, kun liike ja nauru hiljenevät. Puhuimme joulukuustani Roomassa moneen otteeseen. Tuntui, että olisin voinut puhua enemmänkin. Ystävä L ei oikein osannut suhtautua asiaan mitenkään ja sanoikin tilanteen olevan hänelle aivan vieras eikä hänellä ole mitään ratkaisuehdotuksia. Jollain tasolla se hieman hämmensi. Ehkä jopa satutti. L on aina ollut se, jolla on joku ehdotus. Toisaalta olen ajan kuluessa huomannut, ettei L ole kaikkitietävä ja ikuisia totuuksia kertova ylijumala. Hänkin on vain ihminen ja hänen kommenttinsa ovat ajoittain hyvin vahvasti vastoin sitä, mikä lopulta osoittautuu faktaksi. Hän ei muun muassa uskonut, että selviän erosta tai että ero ylipäätään oli hyvä ratkaisu. Ja vasta nyt, Roomassa, L totesi, että ero M:sta oli varmaankin oikea ratkaisu. Nyt vasta? No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan..

Tänään kävin istumassa viitisen tuntia ystävä N:n kanssa. Höpöttelimme niitä näitä ja välillä koukkasimme puimaan tilannettani. Sitten nauroimme taas muuta ja kohta jälleen puraisimme pienen palaa käsiteltäväksi. Hetken aikaa itkettikin. Olin odottanut N:n kanssa keskustelua oikeastaan koko loman alun ajan. En saanut häneltäkään mitään ratkaisun avaimia, mutta hänen suhtautumisensa asiaan oli jotenkin luonnollinen ja ymmärtävä. Hän kehotti pariinkin kertaan hakemaan sairaslomaa, jos siltä yhtään tuntuu. Hän pyysi kertomaan, mitä kuuluu, kun palaan töihin. Hän kuunteli. Ehkä tärkeintä oli, että hän tosiaankin kuunteli. Ei edes yrittänyt keksiä mitään käytännön ratkaisuja - eihän sellaisia varmaan oikeasti ole olemassakaan. L ehdotti nukkumista. Ei se huono ehdotus ole, mutta se kuulosti siltä, ettei L oikeasti ymmärrä tilannettani alkuunkaan. N ei ehdottanut mitään, mutta tuntui ymmärtävän. Kyseli. Ei keskeyttänyt. Ei vaihtanut puheenaihetta, jos halusin puhua.

En enää tiedä, miten tulen käyttäytymään, kun palaan töihin. En osaa sanoa, olenko edelleen väsynyt tai hajalla. L sanoi, ettei ehkä pidä analysoida liikaa tai vatvoa tunteessa. En tiedä. Minun pääni sanoo, että tästä asiasta on pakko puhua ja tätä asiaa on pakko miettiä. Haluaisin edelleen puhua tästä ja kirjoittaa tästä. Enkä jotenkin voi uskoa, että tunteeni on virheellinen tai henkisen tasapainoni määrää vähentävä.

Näen nyt jo jossain määrin sen, miksi L ei oikein ymmärrä tilannettani. Onhan se kai jotenkin ihan ylimitoitettua, että yksien joulujuhlien takia olin/olen näin heikoilla. "Mutta eikö kaikki opettajat oo stressaantuneita joululomalla ja ne ei edes oo järjestäneet yksin joulujuhlia? Eikö sulla oo paljon enemmän syytä olla väsynyt?" kysyi N. Onhan se totta. Työkaverini ottivat loman ilolla ja tarpeellisena vastaan, vaikkeivät järjestäneetkään juhlia. Miksen siis voisi olla ihan ymmärrettävästi heitä väsyneempi? Toisaalta. Koulussammekin on opettajia, jotka ovat erinäisten juhlien pääjärjestelyvastuussa joka vuosi. Silti he eivät vietä päänhajoamissairaslomia. Toisaalta, he tietävät, mitä on tulossa. Heillä on rutiini ja ennen kaikkea he tosiaan tietävät, mitä on tulossa.

Näin Roomassa unta, että testasin henkistä kestävyyttäni. Näin unta, että istuin opettajanhuoneessa työkaverini kanssa. Olin jo paljon rennompi kuin ennen lomaa. Mutta en edelleenkään ollut oma itseni. Katselin pöydän pintaa ja puhuin hiljaisella äänellä. Ehkä tässä vielä viikon kestävän loman aikana pääni palapeli tulee jälleen kuntoon.

aamuöisiä pohdintoja

2011-12-24T15:03:00.002+02:00

Heräsin aattoaamuyöllä miettimään. Olin valveen ja unen välimaastossa. Päässäni pyöri ajatus siitä, miten henkisesti heikoilla olen. Ikään kuin minut olisi kuorittu. Kaikki suojakuoret on revitty pois ja minun voimani vastustaa mitään ovat täysin olemattomat. En kestä huutamista. En kestä ärsyyntynyttä ääntä. En kestä ajatusta, että minun pitäisi pystyä ottamaan vastuuta. Yritin pohtia, mitä tapahtuisi, jos nyt joutuisin menemään töihin ja vaikkapa keskustelemaan erään johtoportaan ihmisen kanssa, jonka sosiaaliset ja johtamiseen liittyvät taidot ovat tohvelieläimen luokkaa. Oksettaa melkein fyysisesti tuo ajatus. Ja sitten ajattelin, että ehkä ei ole olemassakaan sellaista fyysistä reaktiota, jolla selviäisin siitä tilanteesta. Itku ei riittäisi. Voimani eivät riittäisi puolustautumiseen tai selittämiseen tai ehkä pakenemiseenkaan. Ehkä tapahtuisi joku henkinen reaktio. En tiedä millainen, mutta ajatus siitä aiheutti pahoinvoinnin tunnetta.

Mitä, jos tämä tunne jatkuu pidempään? Mitä, jos yliherkkyyteni kaikelle negatiiviselle, painostavalle tai vastuuttavalle ei lähdekään pois?

Pystyn käyttäytymään ihan normaalisti täällä kotikotona. Näin luulen. Ainakaan en ole saanut huomautuksia epänormaalista käytöksestä. Yleensä äiti on aika herkkä huomaamaan, jos on jotain huomattavaa. Mutta täällä minulla ei olekaan mitään vastuuta. Menen valmiiseen joulupöytään. Avaan lahjoja. Ja tunnen ahdistusta siitä, että ostamani joululahjat ovat osittain varsinaisia rimanalituksia. Toisaalta osa lahjoista on juuri sellaisia, joita halusinkin ostaa. Niissä on Joku Ajatus taustalla.

Työkaverimies oli soittanut ystävä L:lle, että tietääkö L, että luistelen aika heikoilla jäillä. L sanoi tietävänsä. Työkaveri oli kieltänyt kertomasta puhelusta minulle, mutta L oli vastannut, että hän kertoo siitä huolimatta, koska tahtoo osoittaa, että minusta välitetään. Kyllä minä sen tiedän. Silti rintakehässä tuntuu pahalta. Tasapainoani on horjutettu. Suojamuurini ovat kappaleina. En kestä henkisiä tönäisyjä tai naarmuja. En kestä myöskään henkistä myötätuntoa. Kaikki tuollainen tuntuu samalta raapisi vereslihalla olevaa haavaa.

Mistä saan suojamuurini takaisin? Miten se korjataan?

outo tunne.

2011-12-22T23:05:00.005+02:00

Ajoin kotikotiin. Tuntuu oudolta. Toisaalta murheet jäivät työpaikalle - ja ehkä omaan kotiin. Toisaalta.. Tuntuu, että täällä vanhempien luona on helpompi hymyillä. Näinkö helposti palautuminen tapahtui? Oikeastaan tuntuu vähän samalle kuin sairaslomapäivänä tiistaina. On ihan hyvä olla. Pystyn käyttäytymään ja toimimaan. Voin varmaan nauraakin. Mutta jos ajattelen itseäni takaisin työpaikalle, vatsassa tai rinnassa tai jossain tuntuu. Sydän lyö vähän kovemmin.

Ajattelin koko automatkan kotoa kotikotiin rinnakkaisluokan opettajaani ja tätä mennyttä viikkoa. En voi ymmärtää, ettei hän pyytänyt anteeksi. Tai todennäköisesti omasta mielestään pyysi, mutta minulle jäi tunne siitä, että hän pahoitteli tilannetta. Siis sitä, että ollaan siinä tilanteessa missä oltiin. Hän ei pyytänyt minulta anteeksi. Hän ei osoittanut eleelläkään, että tuntisi jotakin myötätunnon kaltaista tunnetta minun väsymystäni kohtaan.

Ajattelin myös sitä, että jollain tasolla olen itsestäni ylpeä. Pystyin pitämään puoleni. Toimin ammatillisesti, ja silti puoleni pitäen. Pystyin kaikesta paniikista ja ahdistuksesta huolimatta sanomaan sen, mitä pitikin sanoa. Rehtori ja apulaisrehtori kiittelivät, että sanoin asiani asiallisesti mutta suoraan. Rinnakkaisluokanopettaja kyseenalaisti hirveän vahvasti sen, että olin asiaton, kun lähetin hänelle mailia enkä mennyt suoraan puhumaan. En tiedä mistä se tunne tuli, että tässä kohtaa ja tälle ihmiselle voin vastata kuten ajattelen. Olen miettinyt sitä tuon keskustelun jälkeen. On useita kollegoita, joille olisin asettanut sanani aivan eri tavoin. Mutta tuossa tilanteessa koin itsestään selvänä sen, että voin sanoa suoraan syyn, miksi lähetin mailin. "Jos olisin tullut sinulle asiasta sanomaan, olisin alkanut huutaa. Mä olisin karjunut sulle päin näköä. Olin niin vihainen. Ja mun mielestä se on epäammatillista. Ammatillisin keino, millä minä pystyin tätä asiaa käsittelemään, oli maili." Rinnakkaisluokanopettaja köhisi jotain ja sanoi jotain siihen suuntaan, että "...no.. siinä tapauksessa..."

Ajattelin sitäkin, että ymmärtävätkö rehtori ja apulaisrehtori, että ihan oikeasti arvostin sitä, että sain heiltä apua. Rehtorille lähetin maililla kiitoksen. Siihen en saanut vastausta. Apulaisrehtoria kiitin eilen. En oikein osaa edes sanoa, miten kiitollinen olen.

Huomaan, että haluaisin puhua ja kirjoittaa tästä ihan loputtomiin. Haluaisin jotenkin puhua ja kirjoittaa tämän kaiken pois tai järjestykseen tai ymmärrettävämmäksi.

Entä jos käy niin, että loman aikana luulen, että kaikki on kunnossa? Nauran. Lomailen. Matkustan ulkomaillekin. Ja palaan levänneenä - toteamaan, että painajainen työpaikalla jatkuu? Tällä hetkellä työpaikkaan liittyy niin vahva itkun pidättelemisen tunne ja ahdistus, että entä jos se ei sula loman aikana pois?

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Yhdet typerät joulujuhlat. Yksi typerääkin typerämpi kollega. Ja työkaverit, jotka eivät tarjonneet apuaan. Luulen, että se on pääsyy. Olen tähän mennessä luottanut työkavereihini kuin peruskallioon. Olen AINA saanut apua, kun on ollut vaikeaa. Olen voinut luottaa siihen, että selkäni takana on joku ottamassa kiinni, jos meinaan kaatua. Nyt tuntuu siltä, että olen yksin. Jos L olisi vielä samalla työpaikalla, näin ei olisi käynyt. Hän olisi jo aikapäivää sitten tehnyt asialle jotain. Hän olisi auttanut. Hän olisi sanonut, että "hemuli, alat olla huonossa hapessa, alahan levätä, minä autan, sinä lepäät". Niin hän teki silloinkin, kun äiti sairastui.

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Ne typerät joulujuhlat, typerä kollega, pettymys työkavereihin. Pitäisihän siitä päästä yli. Ei sen pitäisi maata kaataa. Kukaan ei kuollut tai vahingoittunut - paitsi minä. Nyt se tilanne on ohi ja elämä voisi jatkua. Miksi yhä edelleen märehdin?

Entä, jos ahdistus on olemassa tammikuussakin? Siinä tapauksessa on kai pakko mennä työterveyteen.

yhden lukukauden loppu

2011-12-22T13:45:00.003+02:00

Kävin vielä kertaalleen puhumassa apulaisrehtorin kanssa. Halusin kertoa hänelle, että olin viimeinkin pystynyt muodostamaan selityksen sille, miksen pyytänyt apua, kun sitä eniten tarvitsin.

Syy on seuraava:
Siinä vaiheessa, kun kaikki alkoi kaatua päälle ja voimani loppuivat, oli minulla käsissäni joulujuhlien kokoinen kasa solmuun menneitä villalangan pätkiä. Langat olivat niitä vastuualueita, jotka käsiini olivat täysin huomaamatta joutuneet. Ja kun sekaan heitettiin vielä lisää rinnakkaisluokan villalankoja - jotka nekin olivat aivan umpisolmussa, en enää pystynyt ryhtymään lankojen selvittelyyn. En pystynyt enää sanoittamaan siinä väsymyksen pisteessä kollegoilleni, että ensinnäkin tarvitsen apua ja en enää kestä. Olisi pitänyt pystyä pyytämään apua (ja luottamaan siihen, että vaikka rinnakkaisluokkani opettaja kieltäytyi auttamasta kun häneltä keskiviikkona apua pyysin, niin joku muu voisi ehkä suostua auttamaan), olisi pitänyt pystyä kertomaan, mitä mikäkin solmuinen langanpätkä pitää sisällään ja sen lisäksi olisi pitänyt pystyä luottamaan, että homma tulee hoidetuksi. Ja siinä väsymyksen ja paniikin vaiheessa en kerta kaikkiaan ollut kykenevä tuohon kaikkeen. Helpointa ja minulle armeliainta oli tehdä itse.

Apulaisrehtori kiitti, että pystyin sanomaan rinnakkaisluokan opettajalle suoraan, mikä minua painoi. Ja tein sen asiallisesti kaikesta henkisestä hajoilustani huolimatta. Onneksi hän näkee asian noin. Se tuntuu hyvältä. Olostani ja jaksamisestani huolimatta pystyin sanomaan sen mitä piti ja riittävän suoraan, mutta silti asiallisesti.

Päivän aikana juttelin yhden jos toisenkin opettajan kanssa jaksamisestani. He näkivät, etten jaksa. Tai että mennään ihan voimieni äärirajoilla. En pysty hymyilemään. En vain osaa. Tämä sama tunne oli silloin, kun sain kuulla äitin syövästä ja silloin kun serkku yritti itsemurhaa. Näin minä kai reagoin äärimmäiseen stressitilanteeseen. En millään saa kasvoille vilpitöntä rehellistä iloista hymyä. Tuntuu irvistämiseltä, jos edes yritän.

Yleensä suhtaudun työhöni ja elämään ylipäätään aika ronskillakin huumorilla. Tänään en pystynyt. Pitäydyin lähinnä pois luokasta ja oppilaiden läheisyydestä, koska en kyennyt tarjoamaan heille sitä iloa alkavasta lomasta, jonka he ansaitsisivat. Onneksi luokkamme koulunkäyntiavustaja luki tilannetta ja taisin siitä suoraankin sanoa, että yritän nyt vain olla oppilaille mahdollisimman näkymätön. Hän pisti oppilaita touhuun ja katsoi, että homma etenee. Minä puolestani kuljetin kaikkea mahdollista luokkaan kulkeutunutta takaisin paikoilleen ympäri koulua ja välillä kävin purkamassa tuntoja opehuoneessa istuneille.

Työparierkkaopeni yritti painostaa minut soittamaan työterveyteen. En halunnut soittaa, vaikka tiesin kyllä että se voisi olla järkevää. Soittaisin, jos olisi mikä muu tahansa aika vuodesta kuin joulu. En halua aloittaa joululomaa työterveydessä itkien. Lopulta sanoin, että kiitos, mutta jos hän vain pystyy, niin jos voisi lopettaa painostamisen. En nyt kestä sitä. Lupasin soittaa työterveyteen tammikuussa, jos vielä tuntuu samalta. Ehkä ei tunnu. Todennäköisesti ei. Hän ja monet muutkin aikuiset olivat vilpittömän huolissaan.

Ei tästä näin isoa juttua pitänyt tulla. Minun piti vain olla vihainen joulujuhlaan asti ja sen jälkeen stressin ja vihaisuuden ja pettymyksen ja ahdistuksen piti olla pois pyyhittyä. Ehkä pääsen tästä tunteesta irti, kun lähden vanhempien luokse ihan juuri kohta joulua viettämään. Ehkä sitten taas saan yön nukuttua ilman, että herään valvomaan neljältä yöllä.

tyhjyys.

2011-12-21T14:53:00.003+02:00

Keskustelu tuli ja meni. En hajonnut, vaikka lähellä käytiin. Sain sanottua kai tärkeimmät mitä pitkin. Kerroin, että olen vihainen. Kerroin, että maksumiehinä olisivat olleet lapset, jos minä olisin jättänyt laskun maksamatta ja vain seurannut sivusta katastrofia. Sanoin, että tekisin saman valinnan uudestaan, mutta toivon, etten enää koskaan joudu tuota valintaa tekemään. Kerroin, etten enää ikinä halua tekemään paniikkipelastuksia. Kerroin, että autan erittäin mielelläni, jos avuntarpeesta kerrotaan hyvissä ajoin tai ylipäätään edes pyydetään apua.

Rehtori yritti ohjailla vastapuolta siihen, että hän sanottaisi anteeksipyyntönsä minulle. Näin ei tapahtunut. Vastapuoli kyllä pahoitteli jotakin, mutta missään vaiheessa ei tullut olo, että hän vilpittömästi olisi puolestani pahoillaan. Hänellä oli paljon selityksiä ja syitä moneen asiaan, mutta kaikki selitykset tuntuivat tosiaa juuri siltä. Selityksiltä.

Lopuksi kättelimme.

Mutta minulle ei tullut oloa, että vastapuoli olisi oikeasti oppinut jotain. Tuntuu tyhjältä. Kerroin, etten aio kantaa kaunaa, kunhan vain loman aikana saan itseni taas kasaan. Enkä aiokaan. Mutta nyt en pysty aloittamaan vielä puhtaalta pöydältä. Olen liian rikki ja väsynyt. En ollut alkuunkaan työkuntoinen tänään enkä ole huomennakaan. Mutta aion silti jaksaa. Haluaisin ottaa lomaa ja vain nukkua tai vaikka itkeä, mutta en halua erota oppilaista näin. En halua päästää heitä joululomalle toivottamatta itse rauhallista jouluaikaa heille.

On siis tosi ristiriitaiset fiilikset. Olen surullinen siitä, että joulu lähestyy. Haluaisin jäädä sairaslomalle, mutta haluaisin myös olla läsnä, kun todistukset jaetaan. Tahtoisin levätä, mutta haluaisin myös tehdä töitä lasten kanssa.

"Sä näytät tosi surulliselta", sanoi yksi hyvä työkaverini. En ole jutellut hänen kanssaan pitkiin pitkiin aikoihin, mutta hän sanoi seuranneensa facesta, miten raskaalta meno näyttää. Kyynelet nousivat silmiini. En voinut sanoa mitään. Työkaveri halasi ja toivotti jaksamista.

"Nyt meet kotiin ja päiväunille", sanoi toinen. "Sä näytät surkealta." Hän taputti olkapäätäni. Painoin pään alas ja nyökkäsin.

Rehtori kiitteli joulukahvitilaisuudessa puheessaan yhteistyötä ja työyhteisöämme. "Te autatte toinen toisianne. Kiitos siitä." Painoin otsan käsiini, tuijotin pöydän pintaa ja yritin ymmärtää. Kai niin pitää sanoa aina joululomanaloituspuheessa. Mutta silti tuntuu pahalta.

Eikö sen olisi kuitenkin voinut jättää sanomatta?

päänsisäisiä keskusteluita

2011-12-20T21:03:00.003+02:00

Olen tänään käynyt uudestaan ja uudestaan ja uudestaan läpi sitä, mitä huomenna ehkä tulee tapahtumaan. Mitä minä sanon? Mitä rehtori sanoo? Mitä ääliö sanoo? On niin paljon, mitä haluaisin sanoa ja todennäköisesti unohdan kaiken. En viitsi kirjoittaa mitään paperillekaan, koska olen jo ladellut lauantaina kirjoitettuun mailiin aika paljon kaikkea. Haluaisin ehdottomasti muistaa painottaa sitä, että mitä siitä, jos minä tulin loukatuksi. Kyllä tästä selvitään jotenkin. Mutta entä, jos minä en olisi ollut parin kollegan avulla turvaamassa hänen oppilaidensa selustaa joulujuhlissa? Siinä eivät auttaisi mitkään anteeksipyynnöt eikä oikeastaan kukaan nousisi puolustamaan oppilaita. Näin luulen. Minä sentään osaan puolustaa itseäni. Hän olisi aiheuttanut usealle oppilaalle niin häpeällisiä kokemuksia esiintymiseen ja kouluelämään liittyen, ettei sellaista pyyhitä välttämättä edes ajan kanssa pois oppilaiden muistoista.

Minua pelottaa. Mitä, jos käy niin, että jälleen kerran vastuu kaikesta jää minulle? Entä, jos rehtori unohtaa tulla paikalle? Entä, jos hän olettaa, että minä johdan puhetta? En pysty siihen. Entä, jos käykin niin, että tämä kaikki on jollakin erittäin mystisellä tavalla kuitenkin minun syytäni? Olen yrittänyt keksiä, millaista päätelmäreittiä tämä päätyisi siihen, että minä olen toiminut väärin.

Tiedän, että ääliö on maininnut apulaisrehtorille jotain siitä, että jatkossa hän toivoo, että puhutaan suoraan.. En kysynyt apulaisrehtorilta, mitä tuo tarkoitti. Olisi pitänyt. Ehkä se selviää huomenna. Mutta vaikken perjantaina - päivää ennen joulujuhlaa - mennytkään hänelle suoraan sanomaan, että hänen luokkansa esitys on aivan kaaos, niin joka tapauksessa huolehdin, että asia tuli huomioitua. Kerroin asiasta sekä apulaisrehtorille (joka kävi tuolloin mainitsemassa ääliölle juontojen harjoitustarpeesta), että kollegalleni, joka työskenteli tunnin perjantaina tuossa luokassa yhdessä ääliön kanssa. En ehkä mennyt sanomaan suoraan, mutta tämä vain siksi, että siitä olisi tullut riita. Tai ainakin minä olisin käyttäytynyt huonosti. Enkä halunnut aiheuttaa riitaa. Ja kun tähän lisätään vielä se, etten ole ääliökollegani pomo, niin millä valtuuksilla minä olisin mennyt häntä käskemään tai edes ohjeistamaan?

Miten muuten tämä voisi olla minun vikani? En keksi. Mutta se voi johtua siitä, että mielikuvitukseni on tällä hetkellä tahmea ja liisterinen, enkä saa kuviteltua asioita. Ehkä olen mokannut jollain täysin käsittämättömällä tavalla. Jos asia huomenna kääntyy niin, että minun pitää pyytää jotain anteeksi, joudun käymään todella vahvan sisäisen korjausprojektin. Olisin pirstaleina, jos tämä olisikin jotenkin minun syytäni.

Toivon, että huomenna rehtori aloittaa puheen. Minä saan istua hiljaa. Ehkä sen jälkeen rehtori kysyy jotain ääliöltä ja hän saa kertoa oman näkemyksensä. Ehkä sitten pystyn vielä sanomaan sen, että oppilaat tässä olisivat pahimmassa tapauksessa olleet maksumiehiä.

Miten keskustelun pitäisi päättyä, että pystyisin taas katsomaan ääliötä kohti ja kutsumaan häntä joksikin muuksi kuin ääliöksi? En tiedä. En tiedä, mistä voisin nähdä tai tuntea, että ääliö oikeasti ymmärtää, mikä meni pieleen ja oikeasti ei tee näin enää koskaan. Ymmärrän, että hän on nuori opettaja ja ilmeisesti hyvin kokematon työelämässä. Sitä suuremmalla syyllä haluaisin saada jotenkin sen kokemuksen, että hän ymmärtää täsmälleen, miksi missään työpaikassa ei voi toimia kuten hän nyt toimi. Hän on ihan kaikkien työpaikkojen kauhukollega, jos hän kokee voivansa jättää töitä toisten niskoille. Etenkin, jos toisten niskoille jätetyissä töissä dead-linet paukkuvat ja kollegoiden tehtäväksi jää vain katastrofin minimoiminen kuten nyt kävi.

hermolepo

2011-12-20T12:30:00.003+02:00

"Riittääkö sulle pelkkä tiistain lepo? Jos olisit keskiviikonkin ja tulisit vaan siihen keskustelutilaisuuteen?"

"Kyllä mä tulen jo keskiviikkona. On töitä sen verran tekemättä, etten hyötyisi kotona olemisesta mitään, kun stressaisin töitä, joita en saisi kotoa käsin tehtyä."

"Okei."

"Pistän jotain ohjeita sijaiselle..."

"Kyllä me täällä selvitään, ei tarvita ohjeita, lepäät vaan."

"Pistän ohjeita, niin on helpompi sitten levätä."
----------

Yksi inhottavimmista oireista tämän kaiken takia on se, etten pysty käyttämään mielikuvitustani. Tähän asti olen aina rakastanut sitä henkistä palapeliä, minkä parissa joululahjoihin liittyen puuhaan. Pohdin ja käyn ajatustyötä. Mikä lahja sopisi kenellekin? Mitä veli mahtaisi haluta? Tai mitä hän ei ole keksinyt haluta, mutta minä keksin että hän voisi siitä ilahtua.. Entä äiti? Puhkun iloa ja mielikuvitus pursuttaa tietoisuuteen kaikkia ideoita. Nyt minulla ei ole ainoaakaan ideaa. Mielikuvitus on ihan jäässä. En oikein osaa selittää, miltä se tuntuu. Ikään kuin en pystyisi keskittämään ajatuksiani yhteen asiaan. Pystyn toimimaan ja liikkumaan, mutta suunnitelmallisuus on täysin kadoksissa. En pysty suunnittelemaan, mitä tekisin ruuaksi tai milloin siivoan tai tiskaan. Tai milloin menen nukkumaan. Kaikki yritykset tehdä suunnitelmia tuntuvat ahdistavalta.

Nukuttaa. Toisaalta ei. Lähden jouluostoksille, koska se lienee jollain tavalla parasta hermolepoa sairaslomapäivänä. Saan tehtyä asioita, jotka työpaikan tilanteen takia ovat jääneet tekemättä. Ja ehkä sen jälkeen nukun vähän lisää. Todistuksetkin mietin jo alustavasti valmiiksi. Teen siis töitä sairaslomallakin, mutta ehkä se on ihan ok, jos se mielestäni helpottaa?

jaksaa, jaksaa?

2011-12-19T15:26:00.003+02:00

Ajattelin, että kunhan jaksan joulujuhliin asti, niin sitten on lupa relata. Sitten stressi helpottaa, kun kaikki on tehty. Enää on vain hengailua ja ajan kuluttamista.

Ei siltä tunnu.

Itkettää vähän mistä sattuu -jutuista ja tuntuu siltä, että värit ovat kadonneet. Että kaikki on tasaista ja harmaata. Ei tunnu stressaavalta, mutta tasan varmasti ei tunnu normaaliltakaan. Välttelen edelleen tätä ääliötä ja pelkään, koska hän tulee kulman takaa vastaan.

Rehtori tuli tänään hiljaa sanomaan opehuoneessa, että "ehtisitkö juttelemaan?" Sain oppilaille valvojan, joten tassuttelin rehtorin huoneeseen. Itketti jo sinne kävellessä. Rehtori tuijotti minua ja minä tuijotin sormiani. Olisi pitänyt sanoa jotain, mutta en oikein tiennyt mistä aloittaa tai mitä sanoa. Sain sitten kuitenkin muotoiltua jotain siihen liittyvää, että mikä kaikki on mennyt pieleen ja että en suostu tälläiseen enää ikinä. Rehtori kuunteli ja vaikutti ymmärtäväiseltä. Hän halusi tietää, voisinko kertoa, miten tältä tulevaisuudessa vältyttäisiin. Sanoin, että tein työlistan ja lähetin sen kollegoilleni juuri sen takia, että ehkä ensi jouluna näin ei kävisi.

Vääntelin sormiani ja pyöritin avainta kädessäni. En halua itkeä, sanoin. Rehtori puhui jotain siitä, että itkeminen on ihan normaalia. Nyökyttelin ja nielin pois kurkun kuristavaa tunnetta. Rehtori näytti siltä, että kohta hänkin itkee. Jostain syystä itkeminen töissä on todella ison kynnyksen takana. En halua menettää kontrollia. En pystyisi sanomaan sitä, mitä haluan sanoa, jos alan itkeä. Tosin enpä pysty sanomaan niitä itkemättäkään. Sovittiin, että jutellaan keskiviikkona yhdessä ääliön, minun ja rehtorin kesken. Mitähän siitäkin tulee..

Iltapäivällä apulaisrehtorikin tuli juttelemaan. Hän halusi tietää, mikä on se asia, mitä ääliöltä tässä haluan tai mihin pyrin. Miten ääliö voisi tämän minulle korvata, apulaisrehtori kysyi. Hämmennyin. En minä tuollaista ole ajatellut eikä se tunnu missään määrin olennaiselta kysymykseltä. Miten voi korvata jotain, mikä on jo tapahtunut? Mistä minulle voisi taikoa joulumielen tai mistä saisi tehtyä menneitä päiviä lisää niin, että saisin lahjat ostettua? Ei tätä voi korvata. Tehty mikä tehty, sanoin. En minä mitään korvausta kaipaa, vaan sen, että ääliö ymmärtää, miten väärin on toiminut. Väärin sekä minua että etenkin lapsia kohtaan.

Pystyin keskustelemaan apulaisrehtorin kanssa paljon rennommin. Ehkä siksi, että vieressä puuhasi 18 lasta, joten operooli oli vahvana päällä. Apulaisrehtori vannotti, että jatkossa minun pitää ehdottomasti kertoa, jos tuntuu liian raskaalta. Hän pahoitteli omaa toimintaansa. Kerroin, että olin tämän ääliötyypin jälkeen seuraavaksi surullisin siitä, miten kollegat minua kohtaan toimivat. He eivät kysyneet, miten voisivat auttaa. Se tuntuu edelleen pahalta.

Apulaisrehtori kysyi, että pitäisikö minun levätä huominen. "Kyllä mä jaksan", sanoin.

Palattiin oppilaiden kanssa atk-luokasta omaan luokkaan ja pöydällä oli kollegalta kortti ja lahja. Itketti ihan hurjasti. Kortissa luki, että hän ymmärtää ja tietää, miten paljon minä olen tehnyt. Että olen toiminut esimerkillisesti. (En ole. Olen toiminut väärin itseäni kohtaan ainakin.)

Nyt olen kotona ja apulaisrehtorin puhelimeen on lähtenyt kaksi viestiä:

"Pitäisköhän mun kuitenkin nukkua huominen tai jotain..? En oikein saa itseäni kasaan ja päässä lyö aika tyhjää nyt kun työpäivän jälkeen pysähdyn ekaa kertaa tälle päivälle."

"Tai siis tuntuu siltä, etten ehkä pysty olemaan oppilaille sellainen mitä pitäisi tai olemaan läsnä. luulin että juhlan jälkeen olisi helpompaa, mutta tämä päivä oli aika raskas."

En ole saanut vastausta. Ovatkohan viestini menneet perille tai ehkä en ole työkyvytön? Voin kyllä mennä huomenna töihin. Mutta on aika hillittömän ponnistuksen takana, että pystyn hymyilemään ja olemaan empaattinen oppilaita kohtaan.

selvittelyn vuoro

2011-12-17T17:19:00.002+02:00

Juhlat on nyt hoidettu.

En saanut paniikkikohtausta tai itkenyt töissä - vaikka lähellä olikin useampaan kertaan. Ääliöope ei tullut puhumaan minulle ja näin jälkeenpäin luulen, että hän varmaan pelkäsi minua tänään. En pystynyt ottamaan edes katsekontaktia tähän henkilöön ja kuljin häntä vältellen, jotta säästyisimme riidalta.

Puhuin iltapäivällä ystävä L:n kanssa asiasta ja hän nauroi, että tällä opettajalla on varmaan ollut kusi sukassa tai jännäpissa housussa, sillä L:n mielestä olen lähes pelottava, kun otan viileän (taisi käyttää sanaa "jäisen") tilanteesta selviämistä helpottavan asenteeni käyttöön.

Ääliöopettaja ihan oikeasti sitten toi juontajansa juhlaan niin, että he eivät saaneet kertaakaan harjoitella juontoa niin kuin se oikeasti juhlassa menee. Sillä hetkellä, kun yleisö istui jo juhlasalissa ja juhlan piti alkaa, ryhtyivät jännityksestä tutisevat oppilaat kyselemään juonnon niitä osasia, joiden avulla juonnot oli tarkoitus hoitaa. Jääpala vatsassani oli melkoinen, kun kannoin juontajille omien oppilaideni itse itselleen valmistamat juonnon osaset ensimmäistä kertaa nähtäväksi. Musiikki alkoi soida ja juontajat passitettiin lavalle.

"Älä hoida, kyllä ne hoitaa, joille se kuuluu." Ai ihan todellako? Siltäkö tämä vaikuttaa?

L ihmetteli puhelimessa, että "Eikö kukaan sanonut sulle, että mä voin auttaa?" Ei. Kukaan ei sanonut niin. "Mutta... Mutta.. Jos sä sanoit, ettet jaksa ja että sulla on liikaa hommia, niin.. niin eikö kukaan sanonut, että voi auttaa?" Ei. Tajusin sen itsekin vasta nyt. Kaikki sanoivat, että "Älä suostu tekemään." He eivät sanoneet, että "minä voin auttaa". Absurdia.

Nyt tilanne on siis se, etten minä ole kykenevä juttelemaan ääliöopettajan kanssa tästä asiasta. Alkaisin itkeä ja mitätöisin koko jutun. En osaisi livenä pitää puoliani, koska olen niin väsynyt. Niinpä konsultoin ystävä L:aa ja sain hänet auttamaan mailin kirjoittamisessa. Kirjoitin siis tekstin, jossa avasin, miksi toimin kuten toimin ja listasin kaiken sen, mitä tämä ääliö jätti minun hoidettavakseni. Kirjoitin myös, että pistän mailin johdolle tiedoksi. L luki mailini ja sain sille hänen hyväksyntänsä. L sanoi, että maili on asiallinen ja sen voi lähettää. Kirjoitin, etten ole tällä hetkellä kykenevä keskustelemaan ääliön kanssa tästä asiasta. Jos hän haluaa jollain tapaa selittää toimintaansa tai avata muutoin näkökulmaansa minulle, hän voi kirjoittaa omalta osaltaan myös mailin.

Kirjoitin rehtorille ja apulaisrehtorille saatesanoiksi, että haluaisin selvittää tämän konfliktin, mutta minulla ei ole siihen keinoja.

Nyt jään odottamaan. Nyt en suostu enää olemaan se aktiivinen osapuoli vaan nyt olen oman osani tehnyt. Ehkä saan jonkin selityksen. Jos en saa, jää kyseisestä ihmisestä niin paska maku suuhun, etten voi kuvitella hänen kanssaan enää mitään syvempää yhteistyötä. Sen jälkeen me olemme vain samassa rakennuksessa töissä, hän tekee mitä tekee ja minä teen jotain ihan muuta.

pohjalla ollaan

2011-12-16T21:27:00.003+02:00

Minulle alkoi tulla kahdestakin suunnasta vihjauksia, että ehkä tämä minulle hommansa jättänyt opettaja aikookin kenellekään mainitsematta kasata tekemättömän esityksensä huomenaamulla varttia ennen juhlan alkua. Ensin totesin ilman epäröintiä, että ei ikimaailmassa. Ei mitenkään. Mutta sitten alkoi pelottaa. Olen hoitanut esityksen tilalle toiset esiintyjät ja kyseiset lapset ovat kokeilleet esitystä kenraaleissa. Entä, jos aamulla edessä on tilanne, missä juhlaa aloittamassa on kaksi yhtenevää esitystä? Entä, jos aamulla edessä on tilanne, missä minä olenkin haukkujen kohteena ja haukkujana tämä henkilö, jonka töitä olen hoitanut viimeiset viikot. Henkilö, jonka takia olen aivan hermoromahduksen partaalla.

Siinä samassa tajusin, että tuo tilanne menisi täysin yli minun tämän hetkisen jaksamiseni ja kestokykyni. En pystynyt edes puhelimessa työkaverilleni sanoittamaan, miten ehkä reagoisin. En pystynyt sanomaan, mitä tunnen. Ei kukaan voisi toimia niin, eihän? Ei kukaan valmistaisi joulujuhlaesitystä 15 minuuttia ennen juhlaa, eihän? Työkaveri ei osannut vastata eikä varsinkaan suostunut sanomaan, että "ei, kukaan ei tekisi niin". Hän sanoi, että ajatus oli käynyt hänenkin mielessään. En saanut sanottua kai mitään järkevää. Sen kuitenkin tajusin, etten pysty hoitamaan tätä tilannetta. En mitekään. Minun jaksamiseni äärilaita on saavutettu. Aivan sama, kenen vikaa tämä kaikki on. Aivan sama, mitä olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä. Aivan sama. Minä en enää pystynyt ottamaan vastaan. Lähetin lähiesimiehelleni tekstiviestin, jossa täysin rehellisesti kerroin, mikä ajatus mieleeni on tullut ja että en ole kykenevä hoitamaan tätä tilannetta itse. Kerroin, että haluan viimeiseen asti välttää riitaa, joten pyydän apua tähän tilanteeseen. En voi luvata, että pystyn käyttäytymään asiallisesti.

Muutamia hetkiä myöhemmin lähiesimies vastasi. Hän lupasi selvittää asian jo nyt illan aikana, ettei homman selvittäinen jää aamuun. Hän kiitti siitä, että olin kertonut asiasta ja toivotti jaksamista huomiseen. Helpotti. Hetkeksi. Jes. Minun ei tarvitse hoitaa, joku muu tekee tämän asian puolestani. Hetken kuluttua työkaverini soitti. Kerroin tekstiviestistä. Kerroin, että nyt helpotti. Sitten tajusin, että työkaverini saattaa ehkä hermostua siitä, että hänen esityksensä on korvattu toisella. Ehkä hän on alusta asti ajatellut, että kasaa esityksen juhlasalin ovella. Ei kai kukaan voi olla niin tärähtänyt, mutta jospa hän silti on? Mistä minä sen voin tietää?

Puhelun aikana sovittiin, ettei minua jätetä huomenna yksin kohtaamaan tätä ihmistä. Minulla on seuraneiti, joka huolehtii siitä, että tulee sanotuksi pelkästään asiallisia sanoja, jos on pakko asiasta puhua. Sanoin, etten ehkä pysty olemaan edes siinä tilanteessa paikalla, jos minua vastaan sanotaan yksikin poikkipuolinen sana tämän henkilön toimesta. Minun pääni ei sitä tällä hetkellä kestä. Sovittiin, että tarvittaessa voin kääntää selkäni ja vain kävellä tilanteesta pois. Joku muu selvittää kesken jääneen tilanteen, jotta minä pääsen pois.

Vähän naurattikin. Ei työn pitäisi olla tälläistä. Tämä on aivan sairasta. Ei työpäivästä selviämiseksi pitäisi joutua tekemään tälläistä suunnitelutyötä. Sovittiin, että nähdään aamulla kahvihuoneessa ja sitten kuljetaan läpi huomisen yhdessä. Lopetin puhelun ja kävelin koirien kanssa lenkin loppuun.

Pääsin lähes kotiovelle asti, kun esimieheltä tuli uusi viesti. Kollegani oli ehtinyt kuulla esityksen korvautumisesta ja asia on selvitetty. Reaktio viestiin oli jotenkin ihan pois mittakaavasta. En edes tiedä, miksi tieto siitä, että kyseinen opettaja on saanut tiedon esityksensä korvautumisesta jo aiemmin tänään, vaikutti kuten vaikutti. Pesin koirien tassut ja aloin laskea tunteja. Ainoa ajatus oli, että jos nyt alan itkeä, onko naamani aamulla vielä turvonnut. Saanko itkeä, vai pitääkö tämäkin nyt vaan kestää? Totesin, että kello on niin paljon, että olen itkemättä. Pakko oli kuitenkin saada jotenkin purkaa tilannetta, mutta puhelimessa en olisi pystynyt itkemättä sanomaan sanaakaan. En ainoaakaan. En olisi pystynyt edes kuuntelemaan kenenkään ääntä itkemättä. Niinpä istuin tietokoneelle ja etsin netin syövereistä ensimmäisen tutun, joka eteen sattui. Yritin löytää työkavereista jotakuta, mutten löytänyt.

Siinä hetkessä olin aivan palasina. Lähes paniikissa. Stressin määrä oli niin lähellä ylittää kestokykyni, että pohdin, saanko ehkä paniikkikohtauksen tai tulenko hulluksi tai jotain muuta mielenkiintoista. Olen joulukuussa tehnyt joulujuhlien yleisen järjestämisen osalta kirjaimellisesti kymmenen ihmisen työt, joten se, että joutuisin huomenna ottamaan vastaan vielä syytöksiä tai äyskimistä tuntui täydellisen kestämättömältä ajatukselta. Sain työkaverini kiinni facesta ja kirjoitin vain "apua". Työkaveri oli lähdössä juuri jonnekin, joten kirjoitin, että "ei tässä hätää. selvitään kyllä huomisesta. kyllä tämä tästä." Puhelin alkoi soida. Työkaveri yritti saada minut puhelinyhteyteen. Kirjoitin faceen, etten voi vastata. En voi alkaa itkeä. Laitoin tekstiviestin, että puhutaan huomenna. Kirjoitin myös, että tätä ei ruveta huomenna sitten käymään läpi murehtimalla, vaan tämä on pakko kääntää jotenkin vitsiksi. Toinen vaihtoehto olisi pistää kännykästä musiikki soimaan korviin ja selvitä huomisesta kuulematta kenenkään puhetta.

Pelkäsin, että alan huomenna itkeä töissä. Tai jos tämä opettaja tulee kritisoimaan ihan mitä tahansa, saan pakoreaktion ja juoksen ulos koulusta ja menen pois. Tai lukitsen itseni vessaan tai menen piiloon väestönsuojaan. Entä, jos jättäisin työpäivän huomenna kokonaan väliin? Saisin esimieheni kyllä ymmärtämään. Ilmottaisin, että minä en pysty. Että minä en nyt vain pysty. En ole työkykyinen.

Mutta ei niin voi tehdä. Ensinnäkään en voi hylätä oppilaitani tuohon tilanteeseen yksin selviämään. Lisäksi en voi tehdä niin kollegoilleni. Enkä esimiehelleni. Enkä kai itsellenikään. Kai.

---------------

Päätin, että selviän huomisesta. Käännän tämän kaiken jotenkin vitsiksi. Lähetin työkaverille viestin, että huumorilla. En itke.

---------------

Tiedän, että varmasti ihan hillittömän suuri osa tästä kaikesta minun kokemuksestani johtuu väsymyksestä. Stressin määrästä ja siitä, että tiedän stressin kohta helpottavan. Tiedän sen. Tiedän, että tämä tuntuu tältä vain nyt. Huomenna tai ensi viikolla tai ensi vuonna tuntuu toiselta. Ja että maailmankaikkeuden mittakaavassa tämä on surkean mitätön asia. (Jossain kohtaa joulukuuta pyrin pienentämään stressiäni vertaamalla omaa tilannettani erään tutun lapsen tilanteeseen, jonka isä tekee kuolemaa. Se piti minut kasassa sillä hetkellä. Minun murheeni on niin pieni, että on lähes asiatonta olla siitä rikki. Niin moni muu kärsii enemmän. Enhän minä tee kuolemaa tai kärsi fyysisesti.)

Mutta nyt tiedän myös sen, että oli minun työmääräni muiden mielestä ihan mikä tahansa, niin minulle se on liikaa. Minun hermorakenteeni on nyt kiristetty äärimmilleen. Tämän enempään minä en pysty. Tätä enempää stressiä minä en kestä. Jos huomenna saan osakseni yhdenkin poikkipuolisen sanan, pääsen seuraamaan, millaisen reaktion se minussa aiheuttaa. Toki saatan yllättää itseni, ja kestän tilanteen täysin tyynenä. Tai sitten en.

En tiedä.

sitä vaan miettii..

2011-12-15T21:09:00.004+02:00

..että joku tässä nyt on pielessä. Joko minä teen jotain väärää tai sitten minulle tehdään jotain väärää. Tai sitten on väärinkäsitys. Jotain.

Tämän joulun alla en ole ostanut ainoaakaan lahjaa. En ole edes harkinnut, että askartelisin kortteja tai edes lähettäisin valmiita tiimarikortteja. En ole jaksanut. Olen aivan poikki. Lahjat on vielä hankittava, mutta kortteista olen luopunut tälle joululle.

Töissä elämä on aivan päälaellaan. Minulla piti olla joulujuhlissa vastuu omasta luokastani. Meidän piti tehdä juhlan juonto, auttaa lavasteiden siirtämisessä ja tuoda juhlan alussa saliin kynttilät kulkueessa. Kuulosti kivalta ja sopivan oppilaita vastuuttavalta. Totuus on kuitenkin se, että kaksi päivää ennen joulujuhlia totean olevani vastuussa oikeastaan ihan kaikesta. Liioittelematta.

Kutsuin joulujuhlatiimin koolle, koska kukaan muu ei sitä tehnyt. Olen tuuraava säestäjä. Juontajien kärryillä pitäjä. Äänimies. Yhteislaulujen harjoituttaja. Salin koristelija. Koristeiden valmistaja. Juhlan taustadiojen kirjoittaja ja suunnittelija. Huolehdin juhlasaliin tietokoneen, joka oli mystisesti kadonnut. Juhlassa tietokoneen käyttäjä. Henkilö, jolta voi kysyä mitä tahansa juhlaan liittyen ja minä joko tiedän vastauksen tai jos en tiedä selvitän, tai vaihtoehtoisesti hoidan epäselvän asian järjestykseen.

Ainoat hommat, joista olen onnistunut pitäytymään syrjässä, on puvustaminen ja juhlan valaistuksen asentaminen.

Puvustamisen hoitaa yksi koulunkäyntiavustajistamme, eli joulujuhliin osallistuvat muut 8 opettajaa ovat ottaneet vastuulleen seuraavat hommat: oman luokan esityksen valmistelu. (Ja yksi ystävällinen suostui tänään ottamaan vastuulleen valaistuksen, koska minä melkein itkin.)

Nämä kahdeksan kuitenkin sentään tekevät jotain. Yksi ääliö on jättänyt tuonkin homman tekemättä. Hänen luokkansa vastuulla oli saada kuntoon kaksi pientä esitystä, joista toinen ei vaadi kuin kävelemistä. Ja kuinka ollakaan, toinen esityksistä on nyt - kaksi päivää ennen joulujuhlia - ihan alkutekijöissään. Ja toista esitystä ei ole olemassakaan. Niinpä minulla yllättäen on muutama homma lisää. Järjestän puuttuvan esityksen tilalle toiset esittäjät ja autan ääliö-open luokan toisen esityksen esittäjiä parhaani mukaan. Ja miksikö minä heitä autan? Miksei se ääliö oma opettaja? No kun hän ihan hupsista keikkaa vaan, ei tänään ehtinyt tulemaan kenraaliharjoituksiin.

Näin ollen lauantaina noin 300 ihmistä juhlii minun yöunillani ja hermoni riekaleilla maksetuissa juhlissa. En saa nukuttua ja tällä hetkellä ollaan siinä vaiheessa, että töissä ja kotona lähinnä itkettää. En ymmärrä, miten tähän tilanteeseen on tultu ja miten voi olla mahdollista, ettei kukaan muu näe tässä tilanteessa oikeastaan mitään outoa. Minä EN ole tarjoutunut vapaaehtoiseksi kuin murto-osaan noista hommista. Ja silloinkin tarjoutuessani oletin, että kun tarjoudun vapaaehtoiseksi, niin vastavuoroisesti joku muu tekee jotain muita hommia.

Minulla on kuitenkin arvaus, miksi näin on käynyt. Jotenkin siinä kai kävi niin, että kukaan muu ei ottanut juhlia millään tavalla vastuulleen. Minä suostuin olemaan koollekutsuja - vaikka tämä ääliö-ope oli oikeasti vuosisuunnitelmaan kirjattu koollekutsuja. Sen jälkeen tein raakaversion juhlan kulusta, koska ajattelin, että se helpottaa suunnitelmapalaverin kulkua. Ja sen jälkeen kukaan muu ei enää olekaan tarttunut mihinkään hommaan omatoimisesti, vaan kaikki on jätetty roikkumaan. Vaikka olen erittäin suurpiirteinen ihminen, en mitenkään kestä sitä, että asiat jätetään tekemättä. Niinpä olen niitä tehnyt, jotta helpottaisin omaa stressiäni. Ja vaikka olen asiasta puhunut ja puhunut ja puhunut työtovereilleni ystävälliseen sävyyn, he vain jättävät vastuun ottamatta.

Mutta miten he voivat tehdä niin? Miten heitä ei yhtään häiritse, että minä jätän oman luokkani oman onnensa nojaan, että pystyn pelastamaan toisen joulujuhlan kenraaliharjoitukset täydeltä katastrofilta? Miten ketään ei ihmetytä, mitä minä siellä kenraaleissa ylipäätään edes teen, kun oman luokkani juhla on vasta tuon juhlan jälkeen? Miksi kukaan ei sano, että "minä voin tehdä"? Miksi he sanovat, että "Älä suostu tekemään kaikkea!!", mutta eivät sitten kuitenkaan itse tee mitään minun taakkaani helpottaakseen?

Olen jotenkin hirveän pettynyt kaikkiin työtovereihini. (Ja tietenkin tähän yhteen ääliöön.) He ovat mukavia ja sosiaalisia ja toimeliaita. Miksi he siis toimivat kuten toimivat?

Ja helppoa se on tulla sanomaan, että "älä tee". Tai kyseenalaistamaan, että "miksi ihmeessä teet, jättäisit tekemättä ja muiden vastuulle". Mitä hittoa. Sitähän minä juuri yritän. Ja minun yritykseni kuitataan jollakin "älä stressaa, jätä hoitamatta, kyllä ne sitten hoitaa, joiden tehtävä se on" -tokaisulla, ja samalla juuri tämä tokaisija itse on se, jonka pitäisi alkaa hoitaa asioita.

Lähetin tänään täysin ystävällisen mailin kollegoilleni. Kirjoitin, että tänä vuonna olen päässyt tutustumaan joulujuhlan järjestämiseen liittyviin haasteisiin. Kirjoitin 12 otsikon listan, johon sisällytin kaikki ne hommat, jotka tämän joulukuun aikana olen hoitanut. Lisäsin mukaan myös valomiehen hommat ja puvustamisen. Kirjoitin, että toivon tämän mailin auttavan ensi jouluna juhlien järjestäjiä. Ja samalla elän toivossa, että he lukiessaan edes hetken miettivät, mitkä tuon piiiitkän listan asioista he ovat hoitaneet. Yhden: "Oman luokan esitys kuntoon hyvissä ajoin". (Ja senkin huonosti eli aivan viimetipassa.)

Tänään siis aamulla kuulin ääliö-open luokassa työskentelevältä koulunkäyntiavustajalta täysin yllättäen, että rinnakkaisluokanopeni oli jättänyt luokkansa esityksen puoliksi tekemättä. (Lisäksi hän siis oli juhlatiimin koollekutsuja, joten hänen vastuullaan olisi pitänyt olla juhlien yleisilmeen ja kokonaisuuden hallinta. Minä hoidan senkin puolen.) Olisin voinut karjua ja sylkeä. Olisin voinut potkaista jotakuta. Ja koska en tietenkään voinut reagoida mitään tuohon suuntaankaan, päädyin pitämään karjunnan ja hillittömän turhautumisen kyynelet sisälläni. Näytin ilmeisesti kuitenkin aika hurjalta, sillä koulunkäyntiavustaja sanoi vakavana, että "sä näytät ihan hirveän vihaiselta". Sanoin, että olenkin. Olen aivan vitun vihainen. Niin minä sanoin. Ja sen jälkeen aloin hoitaa tämän ääliön puuttuvaa esitystä kuntoon.

En yleensä suutu ihmisille. Työkavereille en ole suuttunut vielä koskaan. En pidä riitelystä. Saatan hermostua ja ärähtää, mutta oikeasti suutun vain äärimmäisen harvoin. Nyt olen todellakin suuttunut. En haluaisi nähdä silmissäni tätä ääliötä. En haluaisi kuulla hänen mahdollisia selityksiään tai olla kuulematta hänen selityksiään. Kumpikin vaihtoehto on siis yhtä huono. Jos hän selittää, minun on pakko lopulta sanoa, että "olihan tää raskasta, mut ei se... kyllä se siitä, kato.. hehe. Oon hengissä vielä." tai jotain muuta työni ja yöunieni vajeen täydellisesti mitätöivää. Tai sitten hän ei missään vaiheessa ymmärrä edes selittää. Ja se on aivan yhtä perseestä.

En tiedä, miten pääsen tästä suuttumuksesta yli. Olen suuttunut tällä tavoin eläessäni ehkä kolme kertaa, enkä edelleenkään halua olla näiden silloisten suuttumukseni kohteiden kanssa missään tekemisissä. He ovat käyttäytyneet minua kohtaan aikoinaan niin asiattomasti, ettei minulla ole enää mitään mielenkiintoa nähdä tai kuulla heitä. Mutta nyt on kyseessä kollega, jonka kanssa minun on pakko tulevaisuudessakin olla tekemisissä.

"Sun pitää ajatella se niin, että ei se ihminen välttämättä ole paha tai huono, ainoastaan sen teot on", sanoi yksi läheisimmistä työkavereistani.
"Mutta kun sen teot kielii niin hillittömästä välinpitämättömyydestä minua ja etenkin lapsia kohtaan, että mä en kertakaikkiaan voi sitä sietää."
"Mutta se on vaan teko, koita ajatella se niin. Ei se ihminen."
"Ei se ole pelkkä teko. Teon taustalla on sen ihmisen täydellinen välinpitämättömyys ja se ei ole teko. Se on sitä ihmistä itseään."

Meidän koulussa ei jaeta vuoden korvaamattomin/vuoden uhrautujakollega/vuoden "hoidan-kaiken" -palkintoja. Miksi hemmetissä minä suostuin tähän kaikkeen?

täällä taas

2011-08-16T22:29:00.002+03:00

Tänään alkoi jälleen uusi lukuvuosi.

Ensimmäistä kertaa viiden ja puolen vuoden urallani minua ei jännittänyt pätkääkään. Nukuin yöni hyvin. Menin töihin rentona ja iloisena. Ei ollut selvää ajatusta, mitä aion muksujen kanssa tehdä, mutta oli selvä ajatus siitä, että ei se mitään haittaa. Elämä menee kuitenkin omalla painollaan eikä ensimmäisenä päivänä kuitenkaan saa mitään maata mullistavia juttuja aikaiseksi. :)

Oli ihan rehellisesti sanottuna tosi kiva nähdä taas oppilaita. Juteltiin, vitsailtiin ja naurettiin. Tehtiin luokan oveen luokan tunnus, ryhmätyönä tietenkin. Lykkäsin sekavalla ohjeistuksella muutaman oppilaan käteen paperit, joista oli tarkoitus leikata luokan numero ja kirjain ja muodostaa niistä palapeli.

"Noni, voitte ruveta hommiin."

Ja niin ne ryhtyivät. Yksi leikkasi ja jakoi hommat kaikille ryhmäläisille. Muut odottivat _kärsivällisesti_ omaa palapelin palaansa. Jossain vaiheessa joku kävi sanomassa, että "Ope mä oon auttanu melkein kaikkia meidän ryhmän jäseniä! :)" Sitten ryhmät pikkuhiljaa valuivat luokan ovelle kokoamaan ja kiinnittämään palapelejä. Kolmosluokkalainen nappasi mukaansa porukkamme ykkösluokkalaisen ja ohjeisti, että "tuu mukaan nyt mennään kiinnittää nää, kato tonne!" Minä en sekaantunut puuhaan, paitsi jos joku pyysi nimenomaan minulta apua. Aika vähän kyllä pyysivät. Ryhmillä oli oikein toimivia metodeja, miten palapelit saatiin tehtyä ja koottuakin vielä.

Minun mussukat. :)

On ihan hirveän jännää nähdä, miten nykyiset kolmoseni käyttäytyvät enkun ja kässän tunneilla uusien opettajien kanssa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että luottoni on vahva ja petyn kyllä ihan älyttömästi, jos oppilaani osoittavat huonoa käytöstä. (Saattavat hälistä ja pölistä ja sen sellaista, mutta siis jos oikeasti ovat ilkeitä tai inhottavia, niin se menee aika uskomattoman puolelle.)

Toivon todella, että oppilaani pääsevät loistamaan sosiaalisilla taidoillaan myös koulumme muiden opettajien kanssa. Olisi aivan mahtavaa niin opettajien kuin oppilaidenkin puolesta, jos homma lähtisi sujumaan niin hyvin kuin se omassa luokassakin näyttäisi edelleenkin sujuvan.

Luokalleni tuli tänään viisi uutta oppilasta. Yksi viime vuoden luokista piti pienen kokonsa takia jakaa muille luokille. On erittäin mielenkiintoista seurata, miten he ehkä pystyvät sukeltamaan luokkamme ilmapiiriin sisälle. Luokkamme sisäänrakennettu henkihän on se, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja arvostettavia. Oppilaani arvostavat silminnähtävästi paitsi luokalla olevia hyviä ystäviään, myös muita luokkamme oppilaita ja kaikkia meitä luokan aikuisia. Minua ei ole koskaan haukuttu tai kohdeltu heidän toimestaan ilkeästi. Eikä käsittääkseni muitakaan luokkamme aikuisia. Toki oppilaani ovat vain ihmisiä ja hekin ovat joskus väsyneitä ja levottomia ja rikkovat koulun sääntöjä. Mutta he eivät kohdista väsymystään, levottomuuttaan tai sääntöjen rikkomista henkilökohtaisesti minuun tai muihin aikuisiin. :)

Ja kaiken muun hyvän ja kauniin lisäksi luokassamme on enemmän kuin tavallista, että aina joku auttaa toista. Eikä auttaja ole aina se yksi ja sama, vaan kuka milloinkin auttaa missä milloinkin. Jos on taitava kässässä, auttaa virkkauksessa. Jos osaa hyvin piirtää, hahmottelee jonkun piirroksen toiselle. Jos matematiikka sujuu, neuvoo vierustoveria. Jos joku on levoton, ohjeistaa rauhoittumaan. Sellaista pientä, jossa oikeastaan ihan kaikki pääsevät vuorollaan olemaan niin neuvojina kuin neuvottuinakin. :) Ja mikä parasta, neuvoja ja apua osataan ottaa vastaan ja jopa aika ajoin kiittää avusta.

Nyt tuntuu siltä, etten enää koskaan millään voi tulevaisuudessa saada näin hyvää luokkaa käsiini. Jollain tavalla se tuntuu kovin surulliselta ajatukselta. Toivottavasti olen väärässä.

Se Tunne

2011-07-06T12:17:00.002+03:00

En oikein osaa kuvailla Sitä Tunnetta. Se tuntuu siltä, että pitäisi tehdä jotain hienoa. Että luovuus jollain tavalla kutittaa aivoja. Että. Tai että ilo ja innostus kuplii kuin sampanjalasissa. Että ulkoisesti olen ihan tyyni, mutta sisällä tärisee.

Ehkä haluaisin valokuvata? En tiedä.
Maalata jotain? Mahdollisesti.
Kirjoittaa? Sitä juuri tällä hetkellä teenkin.

Jotain.

Tämä tunne tulee ja menee. Ja silloin, kun tätä tunnetta ei ole, on hirmuisen hankalaa luoda yhtään mitään. Toki tämä tunne tulee välillä laimeampana ja silloin piirustelen jotain ilman sen suurempia suunnitelmia. Ja sitten joskus Se Tunne iskee kovempaa. Silloin kirjoitan ehkä runon. Useinkin Sen Tunteen iskiessä kirjoitan runoja. Se on nopea tapa purkaa tämä tunne. Joskus olen kirjoittanut satujakin tämän tunteen iskiessä.

"Ota vuosi vuorotteluvapaata ja luo", sanoi työkaverini joskus. Mutta entä, jos tämä tunne ei iskekään juuri silloin? Ei tämän tunteen tuloa jotenkin voi pakottaa. Olisihan se aika huikea tunne kirjoittaa lastenkirja ja kuvittaa se itse. Tai runokirja. (Ei mitään abstraktia tai syvällistä tai loppusoinnutonta. En pidä sellaisista runoista juurikaan. Pidän hauskoista, ehkä surullisista. Sellaisista joissa jollain tavalla on selkeä väri. Kirkkaan punainen, vaikkapa.)

Kimalainen surisi.
Ja sen maha murisi.
Kun ei ollut simaista,
kukkaa jota imaista.

Lempirunoni. Jotain simppeliä, hassua, oivaltavaa. (En löydä netistä runon kirjoittajan nimeä. Minä se joka tapauksessa en ole.) Tämän runon väri on mielessäni lämpimän keltainen. Ehkä keväisen vihreä.

Kerran tämä tunne iski elokuvateatterissa. Katsoin elokuvaa ja jostain ihan kulman takaa mielessä alkoi hyristä. Muistan, että pääsin aika pitkällekin siili-aiheisessa runossa elokuvan vilistäessä aika vahvasti ohi keskittymiskykyni. Elokuvan ajan koitin painaa rivejä mieleeni. En muista, tuliko runosta koskaan valmista tai kirjasinko sitä koskaan mihinkään.

Miksi kukaan ei juuri nyt tarvitse synttärionnittelurunoa? Miksi kukaan ei juuri nyt ole saanut uutta koiraa, jonka kunniaksi voisin kirjoittaa muutaman rivin? Pitäisikö lähteä koirien kanssa ulos valokuvaamaan?

Sen kun tietäisi.

itkettäisi, ellei vituttaisi.

2011-05-25T17:37:00.003+03:00

Luulin, että lääkärit ymmärtäisivät ihmisen fyysistä olemusta. Luulin, että he olisivat ikään kuin "nähneet kaiken". Siis että mikään erikoisempikaan ei voisi heitä kovin paljon hetkauttaa suuntaan tai toiseen. Luulin, että lääkärit jos ketkä tietävät. Luulin, että he ymmärtäisivät, ettei esimerkiksi kehitysvammaisuus tartu tai ettei ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen tee ihmisestä ihmisenä yhtään sen kummempaa kuin jostakusta toisesta ns. "normaalista". Luulin, että tämä asia opetetaan heille lääkiksessä. Varmaan opetetaankin. Mutta en voinut ennen tätä päivää edes kuvitella, että se jäisi jollekin lääkäriksi opiskelleelle epäselväksi.

Tänään kuitenkin kuulin (hyvin pienen) mutkan kautta lääkäristä, jonka mielestä poikkeavuus on kai ihan jees, mutta vain siinä tapauksessa, ettei hän tai hänen perheensä itse joudu moiseen osalliseksi.

Siis on ihan jees, että on olemassa homoja, tummaihoisia, lihavia, lyhyitä, kehitysvammaisia, änkyttäjiä, pälvikaljuisia, liikuntarajoitteisia, dysfaatikkoja, jne. Mutta ei niiden saatana sentään tarvitse minun elämääni sekoittaa.

Menee aika pikkuisen yli hilseen, että lääkäri voi ajatella noin. Eikö koulutus edes jollain tasolla poista kyseiset ennakkoluulot ja suoranaisen tietämättömyyden? Ei näköjään.

Tässä kuluneen parin vuoden kuluessa olen tullut jotenkin erityisen tietoiseksi siitä, miten ylimielisesti ns. normaalit ihmiset suhtautuvat "poikkeavaan". Aloitetaan ensinnäkin siitä, että poikkeavahan on itse asiassa normaalia. Epänormaalia luonnossa - ja elämässä noin yleensä - on kaikenlainen yhdenmukaisuus ja samanlaisuus. Asiat eivät ole keskenään samanlaisia. Eläimet poikkeavat toisistaan lajin sisällä. Kasvit poikkeavat toisistaan lajin sisällä. Maat poikkeavat toisistaan. Lumihiutaleet poikkeavat toisistaan. Ei ole kahta samanlaista elämää. Ei kahta samanalaista ihmistä. Miksi ihmeessä silloin joku kokee olevansa normaali ja voivansa siksi suhtautua hyvinkin ylimielisesti johonkin toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään?

Inhoan facebookin "kehitysvammaisetkin ovat ihmisiä, mutta 95% ystävistäsi ei lisää tätä statukseensa" -statuksia. Ne henkivät alentuvaa suhtautumista ja korostavat sitä, että "minä normaali ihminen tässä olen kovin ymmärtäväinen". Inhoan ajatusta, että minun pitäisi sääliä kehitysvammaista tai tummaihoista tai lesboa tai lihavaa. Säälillä asettaisin itseni jotenkin ylemmäksi heitä. Ja mitä halvatun sääliä he oikein kaipaavat?

Kuvottaisi kuitenkin väittää, että itse olisin jotenkin jumalaisen hyväksyvä, suvaitse tai edes ymmärtäisin erilaisuutta. En todellakaan. Minä en hyväksy pedofiliaa. En hyväksy sitä, että joku tekee uskontonsa varjolla tekoja, jotka loukkaavat toista ihmistä. En ymmärtäisi saati hyväksyisi, jos muslimi tulisi ja potkaisisi koiraani. Toisaalta en hyväksyisi tai ymmärtäisi samaa käytöstä keneltäkään muultakaan. En hyväksy sitä, että minut kategorisoidaan jonkinlaiseksi vain sillä perusteella, miltä näytän. Kaiken kaikkiaan olen varmasti hyvinkin suvaitsematon ihminen. Mutta silti ajattelen, että lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ovat arvonsa ansainneet ja se on heillä kaikilla siinä vaiheessa, kun kohtaamme tavalla tai toisella. Yksilöt voivat menettää silmissäni ihmisarvonsa ja voin olla yksilöä kohtaan todella suvaitsematon.

Mutta vaatii kyllä melkoista mielen köyhyyttä väittää, että joitakin pitkälle meneviä päätelmiä ihmisestä ja kaikista hänen ominaisuuksistaan voisi tehdä niinkin suurpiirteisen asian kuin ihonvärin, iän, sukupuolen, uskonnon, kehitysvammaisuuden tai vammattomuuden tai painon perusteella.

Mitä ihmettä ihminen silloin vihaa, jos hän vihaa maahanmuuttajia? Hän vihaa lasta, joka käy koulua, opiskelee matematiikkaa, saa hyviä numeroita kokeista. Hän vihaa äitiä, joka ruokkii kymmenhenkisen perheensä joka päivä. Hän vihaa työtöntä miestä. Hän vihaa isoäitejä. Hän vihaa kahvilassa istuvaa isoisää. Hän vihaa poikajoukkoa, joka perjantaiyönä pahoinpitelee taksijonossa seisovan.

Mitä ei hyväksy ihminen, jolle kehitysvammaisten integrointi yhteiskuntaan on kauhistus? Hän ei hyväksy lasta, joka puhuu viittomalla. Hän ei hyväksy nuorta, joka lukee ja kirjoittaa ja puhuu, mutta liikkuu huonosti. Hän ei hyväksy aikuista, joka käy töissä, tapaa ystäviä ja elää kaiken kaikkiaan sitä niin paljon korostettua normaalia elämää.

En ymmärrä, miten yhdellä sanalla voi selittää sen, mitä niin paljon pelkää/vihaa/ei voi hyväksyä. Eihän noissa maahanmuuttaja- ja kehitysvammainen-termien alle lukeutuvissa ihmisissä ole juuri mitään yhteistä?

miehiä ja miehiä.

2011-05-08T14:27:00.003+03:00

Oltiin nuoruuden kaveriporukalla perinteisellä Tallinnan risteilyllä. Ja jälleen tuli todistetuksi, että on olemassa miestyyppi, jota en kerta kaikkiaan voisi kuvitella puolisokseni. Nuoruuden kaveripiirini miehet edustavat juuri tätä miestyyppiä. He ovat ihan mukavia ihmisiä noin periaatteessa, mutta etenkin humalatila nostaa pintaan juttuja, joita en voi (enkä oikeastaan edes halua) ymmärtää.

Ulkoisesti en osaa määrittää miehelle "mittaa". Mutta sisäisesti rajoja ja mittoja onkin ihan yllinkyllin.

Olen varmaan jotenkin pinnallinen tai rajoittunut, mutta en osaa kuvitella rinnalleni autonasentajalinjajamppaa tai muutoinkaan puolisoa, jonka yleissivistys laahaa jossain hyvin matalalla. Joo-o, eihän autonasentajalinja ja yleissivistys välttämättä korreloi keskenään - mutta aika vähässä ovat minun kokemukseni henkilöistä, jotka ovat käyneet ammattikoulun 15-vuotiaana, siirtyneet työelämään 18-vuotiaana JA ovat yleissivistyneitä ja avarakatseisia.

Oikeastaan tuo yleissivistys on lähes ainoa kriteeri. Siis nyt kun asiaa tarkemmin mietin, en keksikään kovin pitkää kriteerilistaa. :) Myös sosiaalisten kykyjen löytyminen on tärkeää.

Nuoruusvuosien kaverini ovat varmaankin Perussuomalaisten kannattajia. Ulkomaalais"viha" on melkein oksettavaa. Somaleista ja "neekereistä" puhutaan kuin ne olisivat maailman kymmenes ihme ja nimenomaan aika negatiivisessa mielessä. Muslimit ovat heidän mielestään varmaankin järjestäen terroristeja ja islam = terrorismi ja naisten alistaminen. Nuoruusvuosien kaverimiehet ovat rockabilly-henkisiä ja yhä kypsässä kolmenkympin iässä jengiasiat ja stiletit ovat osa heidän arkeaan. On tärkeää, mitä lätkäjoukkuettä kannatat tai missä kaupungissa elät. Heinonalaiset vs. lahtelaiset vs. vääksyläiset, jne. Se tuntuu minusta ihan käsittämättömältä. En kerta kaikkiaan ymmärrä. En ymmärrä sitäkään, että naisia puolustetaan nyrkkiraudat käsissä ja "vittuakokatotmunmuijaa"-riidanhaastoheitot ovat ihan tavallisia.

Toki tuo mielikuva on korostettu ja provosoivasti esitetty. Heissä on paljon hyvääkin. He ovat käytännön ihmisiä. Korjaavat auton ihan tuosta vaan. Rakentavat omakotitalon. Perustavat perheen ja ovat hyviä isejä ja äitejä. He pitävät kavereistaan huolta - joskin itse koen, että osaan pitää huolen ihan itse itsestäni, enkä kaipaa ainoaakaan stilettiä tai nyrkkirautaa siihen tueksi.

Mutta meinasi mennä herne henkoseen, kun juttelin kaveriporukkaan avioliiton kautta tulleen armeijassa töissä olevan Äijän kanssa. Nuuska huulessa kyseinen Äijä kauhisteli sitä, että teen töitä itä-Helsingissä. Kuulemma somalit on ihan kauheita ja kun tulevat armeijaan, niin unohtavat, miten suomea puhutaan. Kyseinen Äijä ihmetteli, että puhuvatko nämä somalit minulle ihan oikeasti suomea?! Juu, kyllä puhuvat. Todella kitkerästi huomasin toteavani, että "ne on lapsia siinä missä kuka muukin. Ihan tavallisia ihmisiä." Juttu katkesi kuin veitsellä leikaten siihen. Mainitsin vielä siitä, että ihan takuuvarmasti suomalaisetkin harrastavat sitä, että jos joutuvat ulkomailla pulmiin vaikka viranomaisten kanssa, he "unohtavat", miten kielillä puhutaan. Sehän on varmasti yksi tavallisimmista keinoista välttää nuhteita/sakkoja/jne. Tähän ei kyseinen Äijä osannut sanoa oikein mitään.

Onneksi en sortunut provosoimaan tai ryhtynyt kasvattamaan reissulla mukana olleita. Ei ole minun tehtäväni eikä se oikein sovi muutenkaan, kun ollaan sen verran vähän tekemisissä. Fakta kuitenkin on, että enää nykyään en löydä itseäni tuollaisesta seurasta missään muualla kuin nuoruuden kaveripiireissä. Enkä haluakaan löytää.

aika hurisee

2011-05-02T18:23:00.003+03:00

Ohhoh, onpas siitä aikaa, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut! :O

Tammikuun jälkeen ei suoranaisesti ole tapahtunut paljonkaan. Olen elellyt omaa elämääni omassa kodissa ja puuhannut koirien kanssa kaikenlaista. Agilityä nyt lähinnä.

Töitä on jäljellä ennen kesälomaa enää viisi viikkoa. Vuosi on mennyt todella vauhdilla. Kakkoseni ovat ihan tuota pikaa kolmosia - eivätkä siis enää alkuunkaan pikkulapsia. Ihan karmeaa, että edellisen porukkani kanssa aloitin kolmosluokasta, vedin heidät kutosluokan loppuun ja nyt nuo penteleet ovat syksyllä koulumme ysiluokkalaisia! :O Olen siis seurannut heidän elämäänsä kolmosesta kohta ysiin asti. Se on ihan huikean pitkä aika. Ensimmäinen ikälisäkin rapsahti tilille, joten tosiasia on, että olen ollut alalla viisi täyttä vuotta.

Kesäloman odotus ei tunnu ainakaan vielä niin huikaisevan kovalta urakalta kuin aikaisemmin. Kyllä se loma sieltä tulee. Viikkoja on enää ihan kauhean vähän ja tekemiset tulevat kyllä tehtyä. Ja jos eivät tule, jäävät sitten tekemättä. Tuskin kuitenkaan jäävät. Aina ne on tullut tehtyä, vaikka miten olisi panikoinut tai jättänyt panikoimatta.

Vappu meni mökillä vanhempien kanssa. Ensimmäinen vappu varmaankin kymmeneen vuoteen, kun mitään erikoisen erityistä ei tapahtunut. Toisin sanoen ensimmäinen vappu eron jälkeen. Tähän asti on aina oltu Otaniemessä enemmän tai vähemmän humalassa. Mutta hyvä näin. En ole kaivannut takaisin menneeseen rehellisesti ja liioittelematta vielä kertaakaan. En hetkeäkään. Kai nyt voisi jo sanoa, että ero todellakin oli oikea ratkaisu? M on kylläkin kutsunut itsensä tänne kylään parin kuukauden välein. Itse en koe tarpeelliseksi kutsua häntä kylään tai olla muutenkaan tekemisissä. Mutta saahan tänne tulla, jos siltä tuntuu. Ja oli M kolmikymppisillänikin ihan kutsuttuna vieraana. Että mikäpä siinä. Mutta itse en kaipaa yhteydenottoja pätkääkään, vaikka kuluisikin pari kuukautta, että ei pidetä oikeastaan mitään yhteyttä. Se vaihe elämästä oli ja meni.

Ehkä joskus alkaa joku uusi vaihe tuon parisuhde-elämän osalta. Mutta nyt olen ihan tyytyväinen näin itseksenikin. :)

tyttöjen välisestä ystävyydestä

2011-01-11T18:13:00.002+02:00

Yksi parhaista ystävistäni on L. Entinen kollega, nykyinen "pelkkä" kaveri.

Olen useampaan otteeseen käynyt hänen kanssaan läpi asiaa, jota en pysty ymmärtämään. L:lla on todella läheinen ystävä, jonka kanssa L on asunutkin puolisen vuotta. Tunnen itsekin kyseisen ihmisen, mutten ole koskaan kokenut suurta sielujen sympatiaa hänen kanssaan. En oikein pidä ihmisistä, jotka suuttuvat äärimmäisen helposti. Suoraan sanottuna pelkään sellaisia ihmisiä. Inhoan riitelemistä (paitsi erityisen hyvistä syistä, jolloin riitelen aivan mielelläni), joten tälläisten ruutitynnyrien läheisyys aiheuttaa ahdistusta.

Tämä ihminen todellakin suuttuu omasta mielestäni lähes järjettömistä syistä. L ja kyseinen henkilö eivät ole juurikaan olleet puheväleissä yli pariin kuukauteen, koska L unohti, että tämä henkilö on jäämässä yökylään eikä ollut näin ollen hakenut patjaa äidiltään lainaksi. Mitään vahinkoa ei kuitenkaan aiheutunut, sillä L:n äiti asuu parin kilometrin päässä ja patjan hakeminen kävi alle vartissa. Yöpaikka järjestyi ja mitään haittaa tästä ei koitunut kenellekään. Siitä huolimatta tämä henkilö "rankaisee" L:aa edelleen. Hän on siis paitsi herkkä suuttumaan, hän on myös äärimmäisen pitkävihainen. Hän rankaisee henkilöitä käyttäytymällä täysin kylmästi vaikka miten pitkiä aikoja - eikä suostu edes kertomaan, mistä tässä nyt oikein rangaistaan. Ja kyse siis on kolmenkympin rajapyykin ylittäineistä tytöistä.

Olen monta kertaa kyseenalaistanut, miten hyvä ystävä noin toimiva ihminen oikein voi olla. En kuitenkaan halua nostaa tätä asiaa kovin usein esille, sillä L kuitenkin kokee, että kyseinen henkilö on hänelle erittäin rakas ystävä ja viimeksi asiasta keskustellessa L melkein itki. Eli rangaistus kyllä toimii ja on erittäin tehokas. Mutta minä en voi ymmärtää enkä hyväksyä.

Minun mielestäni tuo toimintatapa on väärä ja kohtuuton. L kyllä selitti, että kyse on tyttöjen välisestä ystävyydestä ja se muistuttaa lähes parisuhdetta. Mutta enpä eläisi tuollaisessa parisuhteessakaan. Minulla ei koskaan ole ollut ystävää, jonka kanssa olisin riidellyt tuolla tavalla. Tai oikeastaan millään tavalla. Yhden ainoan kerran olen totaalisesti hermostunut erääseen ystävääni ja muutamaan kuukauteen emme olleet tekemisissä. Mutta siitäkin on 15 vuotta aikaa. Ehkä siksi en oikein tajua, miten tyttöjen välinen ystävyys voi pitää sisällään noin suurta draamaa. (..tosin olen kyllä huomannut, että useilla muillakin kavereillani on ystäviä, joiden kanssa he ottavat lähes verisesti yhteen.)

Onko tyttöjen välinen ystävyys usein tuollaista? Kuinka kukaan ottaa vastaan ystävältä tuollaista käytöstä? Eikö ystävän kanssa kuulu viihtyä? Eikö ystävään pitäisi voida luottaa? Ei kai ystävyyden kuuluisi olla jatkuvaa (tai ainakin toistuvaa) vääntämistä, suuttumista ja lepyttelyä? Vai enkö minä tiedä oikeasta ystävyydestä sittenkään mitään?

Haluaisin tietää.

Oletan, ettei miesten välinen ystävyys sisällä noin suuria tunteita.

keskustelu nettikiusaajan kanssa

2010-12-18T16:11:00.004+02:00

Keskustelun taustaa:

Olen tuntenut keskustelukumppanini jo vuosia. Ja jo vuosia hän on yhdellä netin keskustelualueella kiusannut systemaattisesti erästä mieskeskustelijaa. Kaikki, mitä kyseinen mies sanoo, on perseestä. Kaikki on idioottia ja miehen persoona on tämän henkilön mielestä erittäin vääränlainen. Tänään hermoni viimein katkesi, ja kutsuin kyseistä keskustelijaa idiootiksi ja tylsäksi persoonaksi, kun hän oli poistunut keskustelusta.

Hetken kuluttua minulle tulee yksityisesti viesti, jonka on lähettänyt tämä nettikiusaaja. Hän on jotakin reittiä saanut selville, että olen hermostunut häneen ja nimitellyt idiootiksi.

Tässä lyhennettynä keskustelu, joka näistä lähtökohdista käytiin.
Nettikiusaaja: NK
Minä: M

NK: "Menisit ittees, haukuit mua selän takana! Ootpa hyvä esikuva oppilailles, tosi aikuismaista!"
M: "Voin sanoa sen ihan suoraankin. Kiusaaminen on erittäin perseestä."
NK: "Ite se mies on asemansa luonut."
M: "Ja sun tehtäväsi on kiusata sitä sen ansiosta niinkö? En muista, että tää mies ois tehnyt sulle mitään pahaa."
NK: "Kyse ei oo tekemisestä. Kyse on persoonasta. Se ite provosoi ihmisiä sorsimaan sitä."
M: "Mua ei provosoi yhtään. Jännä juttu."
NK: "Haluisinpa kuulla miten sun persoona on erityisen mielenkiintoisa."
M: "Mun?"
NK: "Oot kolmikymppinen kukkahattutäti, sekö on mielenkiintoista? Haukut mua tylsäksi persoonaksi mutta ite olet varmasti ihan vitun mielenkiintoinen."
M: "Ikävä kyllä mulle se on suuren mielen tylsyyden merkki, jos aikuinen ihminen kiusaa toista."
NK: "Mä en kiusaa. Mä kerron vaan rehellisen mielipiteeni. Älä nosta ittees jalustalle. Et oo mua parempi ihminen."
M: "Tässä asiassa olen. Mä en kiusaa toisia ihmisiä."
NK: "Ei poista sitä faktaa ettei se mies ole kovin fiksu ihminen. Odotan, että jonain päivänä se viisastuisi, mutta tuskinpa vaan. Ja kuten sanottua, en pidä sitä kiusaamisena."
M: "Mä voin kertoa, että se on kiusaamista ihan puhtaimmillaan. Lue netistä kiusaamisen kuvauksia."
NK: "Mua on kiusattu koulussa, kyllä mä tiedän mitä se on."
M: "Ja silti koet oikeudeksesi kiusata?!!"
NK: "Ihan niin kuin netissä ei ikinä kiusattais ketään."
M: "Mitä sitten? Perusteleeko se jotenkin sun toimintaasi? Oletko sä nyt oikeasti ihan tosissaan?"
NK: "Ihan oikeasti."
M: "Mä luulin, että noi sun perustelut voisi tulla vain lapsen suusta töissä."
NK: "En jaksa tätä keskustelua tällä haavaa enempää."
M: "Niin, onhan se ikävää, kun ei olekaan mitään perustelua toiminnalleen."

Hetken kuluttua:

NK: "Olet oikeassa tavallaan. Mun olisi pitänyt pistää kone sensuroimaan ton miehen kirjoitukset jo vuosia sitten."
M: "Niin olisi."

Suututti niin, että kädet tärisivät. Luulin keskustelun jossain vaiheessa, että nettikiusaajan tarkoitus oli vain provosoida minua. Mutta ilmeisesti näin ei ollut. Hän ihan oikeasti perusteli kiusaamistaan kolmella perustelulla, joita kuulen lähes päivittäin töissä kakkosluokkalaisten suusta.
Eli
1) Muakin on kiusattu, niin siks mulla on oikeus.
2) En mä kiusaa, mä vaan kerron mielipiteeni.
3) Kyllä muuallakin kiusataan, ei tää oo mikään poikkeus.
4) Se ite ärsytti ja siksi mulla on oikeus kiusata.

Jättää lähes sanattomaksi, että aikuinen kolmekymppinen nainen voi kirjoittaa tuollaisia asioita. Hän käyttää perusteluita, jotka itse koen täysin tyhjäksi puheeksi. Nuo perustelut eivät perustele mitään. Eihän noista neljästä kohdasta ainoakaan millään vähäiselläkään tavalla oikeuta kiusaamaan? Ymmärrän kyllä, että hän ei varmasti ollut pohtinut syitä toiminnalleen ennen kuin kyseenalaistin hänen tekemisensä. Mutta siitä huolimatta tuntuu tragikoomiselta, että aikuinen ihminen kirjoittaa julkisesti omina ajatuksinaan tuollaisia perusteluja. Nuo ovat nimittäin ne neljä klassisinta toteamusta. Tuon klassisempia en kykene keksimään. Ja luulisi, että kyseinen nainenkin olisi jossain yhteydessä (esim. koulussa) kuullut, miksi nuo perustelut eivät oikeuta mihinkään.

Huoh. Jokseenkin järjetön keskustelu.

havainto

2010-10-30T10:02:00.002+03:00

Edellisen tekstin kirjoitettuani lähdin koirien kanssa iltapissalle. Siellä kävellessäni tajusin, ettei tämä luokkajärjestely jatku ikuisesti. Menetän tämän jossain vaiheessa. Toki olen ymmärtänyt, että viimeistään viiden vuoden kuluttua oppilaani siirtyvät yläluokille. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, että seuraava luokkani ei pääse oppimaan samoja asioita, mitä oppilaani nyt oppivat. He eivät mitä todennäköisimmin saa mahdollisuutta oppia erilaisuuden hienouksia. He eivät saa luokkaansa neljää aikuista ja joukkoa erityislapsia. He tulevat jäämään paitsi jostain jättiläismäisen merkittävästä. Se surettaa jo nyt.

Todennäköisesti tulevat oppilaani ovat tällä hetkellä vaippaikäisiä taaperoita (, sillä aikomukseni ei todellakaan ole luopua tästä projektista ennen kuin on ihan pakko). Ja jo nyt suren heidän puolestaan. En pysty mitenkään opettamalla opettamaan heille sitä, mitä nykyiset oppilaani joka päivä oppivat. En pysty tuottamaan sellaista oppimisympäristöä, jossa pääsee tuntemaan empatian tunteita, auttamaan, sopeutumaan ja näkemään erilaisuutta siinä laajuudessa, jossa oppilaani nyt pääsevät sitä näkemään ja kokemaan. Se ei mitenkään ole mahdollista, jollei erilaisuus tule osaksi arkea. Mitkään opetustuokiot, teemaviikot tai ystävyysluokat eivät voi opettaa sitä, mitä nykyiset oppilaani saavat oppia.

Se tuntuu jotenkin hurjan surkealta.

oma mahtava luokkani

2010-10-29T23:44:00.005+03:00

Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun luin jälleen kerran uudella ihmisellä facebookissa kiertävän statuspäivityksen:

"Tiesitkö, että kehitysvammaiset lapset eivät ole sairaita? Tai että kehitysvammaiset lapset eivät kaipaa parannusta vaan sitä, että sinä ja minä hyväksymme heidät sellaisina kuin he ovat. 90% ystävistäni ei tule kopioimaan tätä seinälleen vähintään tunniksi. Oletko sinä yksi 10%:stani?"

Siis mitä hittoa. Pitäisi pystyä hyväksymään kaikki kehitysvammaiset sellaisena kuin he ovat? Enhän pysty hyväksymään kaikkia epäkehitysvammaisiakaan sellaisena kuin he ovat. Miten ihmeessä pystyisin siihen sitten kehitysvammaisten kohdalla?

Eikö kenenkään muun korvaan tuo toive/ajatus kuulosta paitsi täysin mahdottomalta, myös erittäin alentuvalta? Ehkä jopa melko loukkaavalta? Kehotan sijoittamaan sanan "kehitysvammainen" tilalle vaikkapa sanan "nainen" tai "lihava" tai sen tämän hetken muotisanan, "homo". Eikö ala kuulostaa lähinnä vitsiltä koko statuspäivitys?

------------------

Työskentelen päivittäin kehitysvammaisten lasten kanssa. Oma luokkani koostuu siis virallisesti kahdesta eri luokasta, mutta oppilaille olemme enemmän tai vähemmän yksi iso luokka, jossa osa oppilaista on eskareita, osa ykkösiä, osa kakkosia, osa kehitysvammaisia, osa poikia, osa tyttöjä, jne.. Olemme siis kirjava sakki.

Olen elämäni varrella huomannut jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä miellyttäviä kuin toiset. Joidenkin kanssa juttu ei vain luista ja toisten kanssa oleminen on erittäin luontevaa ensi hetkestä alkaen. Ja jos joku olisi aiemmin kysynyt, päteekö sama kehitysvammaisiin, olisin ollut erittäin hämilläni. Saako siis sanoa, että en tule juttuun tuon kehitysvammaisen kanssa? Entä, saako sanoa, ettei pidä jostakin kehitysvammaisesta? Saako sanoa, etten pysty hyväksymään tuon kehitysvammaisen toimintaa jossakin yhteydessä? Saako kehitysvammaista torua tai saada hänet vihastumaan? Saako kehitysvammaisesta vitsailla opehuoneessa?

Tuntuuko, että koettelen soveliaisuuden rajoja? Ei minusta. Olen nyt 1,5 vuodessa oppinut, että kehitysvammaisia kohdellaan ihmisinä. Heitä ei kohdella kehitysvammaisina sen enempää kuin minua kohdellaan naisena tai helsinkiläisenä tai koiranomistajana. Toki nämä piirteet tuovat kohteluun jotain ominaispiirteitä, mutta pohjimmiltaan kohtelun tulisi olla ihmisen kohtelua.

Voin rehellisesti myöntää, etten vielä vuosi sitten ymmärtänyt pätkän vertaa siitä, miten kehitysvammaisten kanssa "ollaan". En tiennyt, miten heitä kohdellaan. En osannut suhtautua heidän erityisiin piirteisiinsä. Ja jos ollaan edelleen rehellisiä, en osaa vieläkään suhtautua kaikkiin kehitysvammaisiin heidän ansaitsemallaan tavalla. Yhä edelleen uuden kehitysvammaisen kohdatessani katson ensin hänen vammaansa ennen kuin kykenen näkemään ihmisen. Ikävä kyllä. Mutta uskon, että opin kyllä. Ehkä. Joskus. Toisaalta, kun kohtaan naisihmisen, huomaan ensin että hän on nainen ja tutustun hänen muihin ominaispiirteisiinsä vasta ajan kanssa. Sama pätee varmasti myös kehitysvammaisiin. Näen ensin ne piirteet, jotka kykenee silmin havaitsemaan ja vasta myöhemmin pystyn näkemään syvemmälle.

Oppilaani ovat oppineet suhtautumaan kehitysvammaisiin luokkakavereihinsa paljon nopeammin ja paljon luontevammin kuin minä. Lapset ovat mukautuvaista väkeä, sanoisin. :)

Lisäksi voin ylpeänä todeta, että luokastani on 1,5 vuodessa kasvanut käsittämättömän empaattinen ja auttamishaluinen joukko. Yleisoppilaat tulevat minulle raportoimaan, jos joku erityislapsista on ilman tekemistä. "Ope, Kallella ei oo mitään tekemistä! Mitä se vois tehdä?" Lisäksi he auttavat pyytämättä monissa tilanteissa. "Ope mä neuvoin miten toi apila pitää värittää!" Mahtavaa. Oppilaani ovat kertakaikkisen mahtavia. He suhtautuvat erityisoppilaisiin kuin ihmisiin, jotka vain sattuvat aika ajoin tarvitsemaan apua. Ja apuhan voi olla myös sitä, että luokkakaveria kieltää, ohjaa tai käskee. Oppilaat ohjaavat erityisoppilaita omille paikoilleen, käskevät pois opepöydän luota, suhisevat, että "nyt hiljaa!" tai muistuttavat, että "SÄ ET VIITANNU!" tai kieltävät etuilemasta jonossa ja palauttavat kädestä pitäen omalle jonopaikalle.

Lisäksi oppilaani ovat erittäin innostuneita oppimaan viittomakieltä. He naurattavat viittomakielellä kommunikoivia lapsia matkimalla taksin viittomaa tai ohjaavat viittomakielellä oppilaan ruokajonoon.

Kaiken hyvän lisäksi oppilaani ovat eräällä tavalla sokeutuneet. He eivät enää millään tavalla väheksy erityislapsen antamaa mahdollisesti hyvinkin hassua vastausta. Aluksi omituiset vastaukset aiheuttivat kummastusta ja ehkä pelkoakin. Nyt hassut vastaukset ovat pelkästään hassuja vastauksia. Oikeille vastauksille osataan antaa erityistä painoarvoa ja väärät tai muutoin täysin käsittämättömät vastaukset ohitetaan kuin mikä tahansa pieleen mennyt vastaus. On toki myös niitä hetkiä, kun koko luokka nauraa erittäin hyväntahtoisesti ja ilman mitään ikävää jälkimakua jollekin erityisen hassulle vastaukselle.

Viimeksi taisimme nauraa oikein todella hersyvästi niin aikuiset kuin lapsetkin, kun monivalintatietovisassa piti valita vastausvaihtoehdoista A, B, C tai D. Kyselin vastausta erääseen kysymykseen järjestyksessä kaikilta viittaavilta: "No, mikä vaihtoehto, A, B, C vai D?" "B", vastasivat järjestyksessä kymmenisen oppilasta. Eräs erityisoppilaistakin viittasi ja tuli hänen vuoronsa vastata. Oletin, että koska alla on kymmenen "B"-vastauksen sarja, oikean vastauksen löytäminen onnistuu hyvinkin varmasti. "No, mikäs vastaus valitaan? A, B, C vai D?" "S." "Hm.. Siis valitset vaihtoehdon S?" "Joo. S." Kaikkia alkoi naurattaa ihan hirmuisesti. Se oli sellainen spontaani hassuttelun hetki ja hykerryttää näin jälkikäteenkin.

Samoin oppilaat ovat sokeutuneet sille, että matematiikan tunnilla osa tekee kertolaskutehtäviä, osa laskee yhteen 1+5, osa harjoittelee kirjoittamaan omaa nimeään ja osa värittää liiduilla. Se ei herätä enää mitään ihmettelyä.

Toki välillä oppilaat ärsyyntyvät toisiinsa tai turhautuvat, kun homma ei sujukaan niin kuin on ajateltu, koska ryhmässä on mukana oppilas, joka ei puhu tai joka ei ymmärrä. Mutta se lienee erittäin normaalia ihan missä tahansa luokkayhteisössä.

Tänä syksynä luokka viettää välitunneillakin aikaa yhdessä. Vielä viime vuonna yleisoppilaat juoksivat omiin leikkeihinsä ja erityisoppilaat olivat joko sisällä - jos taidot eivät vielä antaneet myöten olla ulkona koko koulun välitunneilla - tai leikkivät lähinnä keskenään. Emmekä me kokeneet tarpeelliseksi lähteä "väkisin" viemään välitunneille yhteistoimintaa, kunhan kukaan ei joudu olemaan yksin. Tänä syksynä oppilaat ovat ihan omatoimisesti ryhtyneet luomaan yhteisleikkejä, joissa on mukana niin erityis- kuin yleisopetuksenkin lapsia. :)

Hyvä me!

o tempora o mores

2010-10-25T18:08:00.004+03:00

Tänään oli vuorossa palaveri, jota jännitin yöllä sen verran, että heräilin moneen otteeseen ja jossain välissä näin unta, että unohdin mennä palaveriin. Ei pelkoa, että oikeasti olisin palaverin päässyt unohtamaan. Sen verran mietitytti tuleva koitos.

Mailitse oli ennen palaveria ehditty käydä jo vanhemman puolelta kitkerää kommentointia, mutta minä pysyin kannassani. Näitä asioita en suostu käsittelemään mailitse, vaan haluan nähdä kasvotusten.

Palaveriin saapui vanhempi, jonka katse olisi voinut tappaa. Siis jos hän olisi suostunut katsomaan minua tai muita palaverin aikuisia. Tunnelma oli h-y-y-t-ä-v-ä. Nahkarotsi päällään ja kädet ristissä vanhempi nökötti huonoryhtisesti tuolilla kuin rehtorin puhutteluun tullut 14-vuotias.

Yritimme aloittaa hyvin sujuvista asioista, mutta vastaus oli tyly: "Mä en oo tänne mitään hyviä puolia tullut kuulemaan."

No. Tunnin kuluttua edessäni istui ummet ja lammet jutteleva rentoutunut (yhä nahkarotsi päällään istuva) vanhempi, joka kykeni katsomaan minua ja jopa hymyilemäänkin.

Palaverin lopuksi oli ihan pakko hieman avata kyseiselle vanhemmalle sitä, miksi vaadin hänet palaveriin. "Ei tälläistä keskustelua olisi _voinut_ käydä mailitse, ymmärrät varmasti." Vanhemman oli myönnettävä. Kommentoipa jopa, että tulkitsee mailini usein hyökkäyksenä itseään kohtaan ja että oma suu käy nopeammin kuin aivot. Painotin vahvasti sitä, ettei yksikään mailini ole ollut hyökkäys, vaan tapani on ilmoittaa koteihin pienemmistäkin asioista, sillä tuntuisi epäreilulta säilyttää itselläni tietoja, jotka mahdollisesti kiinnostavat myös vanhempaa.

Saa nähdä, miten yhteistyö jatkossa toimii..

Sitä vain jäin pohtimaan, että itsestäni ei löytyisi noin suurta itsetuntoa ja uhoa, että kehtaisin mennä palaveroimaan lapseni opettajaa moisella asenteella ja ennen kaikkea noin selvästi "haista-sinä-vittu" -ilme kasvoillani. Mutta näköjään palaverin voi tuostakin asetelmasta saada sujumaan lopulta ihan mukavasti..

elämä jatkuu.

2010-10-19T20:49:00.002+03:00

Ystävä L kävi kylässä viikonloppuna. Ostettiin lisää IKEA-laatikoita, purettiin niitä ja juotiin viiniä. Oli oikein rentouttavaa.

Käytiin läpi M-minä -tilannetta ja pikkuhiljaa kai L:kin alkaa uskoa, että minä ihan oikeasti selviän yksinkin. Totuushan on, etten osaa kaivata M:a yhtään. En pienintäkään vähää. Minun arjestani ei puutu mitään sellaista, mitä M voisi siihen tuoda. Olen ollut jokseenkin kiireinen ja jatkuvasti menossa, eikä ole ehtinyt tulla ainoaakaan päivää/iltaa, että kokisin oloni yksinäiseksi. En ole edelleenkään itkenyt kertaakaan tapahtunutta. En tiedä, miksi itkisin. Helpotuksesta? Surusta en ainakaan. Pettymyksestä? Mihin? Siihenkö, että tiedän nyt kykeneväni elämään toisen kanssa, pitämään yllä parisuhdetta ja lähtemään, jos en halua enää jatkaa?

En pohdi, mitä M milloinkin tekee. "Näen" häntä päivittäin nettimaailmassa, mutta en koe tarpeelliseksi huomioida häntä tai vaihtoehtoisesti voin häntä huomioida, jos on oikeasti jotain asiaa. Muutoin hän on yksi bittimaailman miljardeista biteistä. Hän on irtautunut elämästäni luonnollisemmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Jos on olemassa niitä It's Meant To Be -rakkaustarinoita, niin väittäisin tämän olevan It's Meant To Be -ero.

kylässä

2010-10-14T01:02:00.003+03:00

M kutsui itse itsensä uuteen kotiini kylään. Ja mikäpä siinä. Saahan täällä vierailla. Ilmoitusta seuraavana yönä näin unta, että M ilmeistyikin paikalle keskellä yötä baari-illan jälkeen. Olin pöyristynyt hänen toiminnastaan. Tarkoitus ei todellakaan ollut, että hän jää yöksi.

No. Eihän hän oikeasti sitten yöksi jäänyt. Auttoi minua tuomaan talvirenkaat ja nosteli sohvaa, että sain sohvan jalkoihin suojapehmustetarrat. Kiersi kämppäni ja minulle jäi mielikuva, että hän kävi läpi, etten ole vienyt mukanani mitään hänen tavaroitaan. Löytyi vasara, mitta ja vitamiineja, jotka M vei mukanaan.

Jälkikäteen ärsytti kevyesti. Pieni piru minussa nosti päätään ja myhäilin sisäisesti sille faktalle, että samana päivänä aiemmin entisessä yhteisessä kodissa käydessäni rahtasin ison kasan jokseenkin käyttökelpoisia tavaroitani roskiin. M yritti kysellä, että "Tosiaanko roskiin meinaat viedä..?" mutta eipä voinut kieltääkään. Tavaroiden roskiin heittäminen kun on hänelle yksi elämän vaikeimmista asioista.

M:lle jäi vielä joitakin tavaroitani, joiden ilmoitin olevan joko M:n omaisuutta tai joutavan roskiin. Sinne ne jäivät. M ei varmastikaan vie kyseisiä tavaroita roskiin, sillä kukapa voisi heittää roskiin esim. täysin ehjän tyttömäisen peilin? Ei M ainakaan. Löin vettä myllyyn ja totesin kaikkien M:n tavaroita koskevan "otatsä tän vai mitä tälle tehdään" -kysymyksen kohdalla, että "jää sulle tai menee roskiin, ihan sama mulle". Naurattaa vielä tässäkin vaiheessa päivää myöhemmin, miten paljon M varmaankin joutui tekemään töitä, ettei hän kieltäisi minua viemästä tavaroitani roskiin. Lopulta M kysyi: "Eikö tolla peilillä ole sulle mitään tunnearvoa?" TUNNEARVOA? Peilillä?? Vastasin, että "no ei" ja asia oli sillä käsitelty. Ehkä peilille ja M:lle kehittyy joku vain heidän välillään oleva tunne ja peili ei ehkä koskaan joudu roskiin vaan saa elää tunnerikkaan elämän.. ;) (Nyt olen tahallaan ilkeä, mutta kai sitä saa tällä tavalla jälkikäteen ja salaa ollakin välillä edes vähän ilkeä..?)

Minä en muodosta esineisiin syvällisiä tunnesiteitä, vaan aika ajoin tavaroista luopuminen on puhdistavaa. Ja koska arviolta 10 vuotta vanhoja rojuja ei kukaan varmastikaan huoli, enkä ole valmis näkemään vaivaa että etsisin romulle uutta kotia, heitin lähes kaiken roskiin. Vain vanhat vaatteet saivat kodin UFF:n keräyspisteestä.

Jos aika ehti jo vähän kultaamaan muistoja M:n suhteen, vierailu täällä palautti nopeasti mieleen sen, miksi en ole itkenyt kertaakaan eroamme. Pystyn helposti juttelemaan M:n kanssa ja olemaan hänen kanssaan samassa huoneessa, mutta se siitä. Sen enempää en voi millään harkita enää tapahtuvaksi.

uni

2010-10-10T17:54:00.002+03:00

Näin ihanaa unta. Uni oli jo unessakin hämmentävä, mutta myös niin ihana, että kun aamulla heräsin, pakotin itseni takaisin uneen.

Näin unta, että olin erittäin ihastunut erääseen työkaveriini ja hän teki söpön ja sydäntä sykähdyttävän aloitteen. Näin unta, että olin ihan hirveän väsynyt ja kävin opettajanhuoneen lattialle nukkumaan. Tämä työkaverini kävi melko lähelle myös makailemaan ja jossain vaiheessa tajusin, että joku pitää kädestäni varovan hellästi kiinni. Hetken kuluttua tajusin, että salaa kaikilta muista kädestäni piti kiinni tämä henkilö, johon olin kovin ihastunut. Se oli .. Se oli sellaista, että nyt illalla monta tuntia unen näkemisestä kaipaan edelleen niin kovasti ihastumista ja sopivan henkilön löytämistä, että rintaani melkein koskee. Kaipaan sitä, että saisin ottaa jotakuta varovasti kädestä kiinni ja todeta, että saan vastineeksi aran hymyn tai varovaisen puristuksen kädestäni.

Kaipaan sitä. Ensimmäinen arka kosketus ja varsinkin se hetki, kun toteaa saavansa varovaista vastakaikua. Kaipaan sitä kovasti.

uusi koti

2010-10-04T20:07:00.002+03:00

Täällä ollaan. Uusi koti alkaa muotoutua ja tämä tuntuu jo nyt ihan omalta paikalta. Koirat viihtyvät. Minä viihdyn.

Kunhan vaan saisi tavarat kaappeihin, niin ei stressaisi niin paljon. Ja kunhan nuorempi koira ei rapsuttelisi niin paljon. Ja kunhan vanhempi koira vähän relaisi eikä olisi niin jumissa.

Äh. Kai stressin määrä on jossain suhteessa vakio, oli elämä mitä tahansa.

Ai niin. M kutsui jo itsensä kylään tänne. Olen miettinyt, että osaanko jossain vaiheessa ajatella itseni jonkun muun ihmisen puolisoksi. Tällä hetkellä en vielä osaa. Tuntuisi tosi oudolta.

Mutta onhan tässä aikaa.

muutto

2010-09-25T08:07:00.002+03:00

Kaikki asiat näyttäisivät sujuneen niin kuin niiden pitikin sujua. Raha on vaihtanut omistajaa. Isännöitsijä on saanut tiedon, että minä olen uusi osakas. Verottaja on kertonut kantansa varainsiirtoveroon.

Avaimet saan maanantaina.
Ja sitten alkaa muuttorumba.

varainsiirtovero

2010-09-20T15:34:00.002+03:00

Olen ilmeisen aikuistunut ja kypsä ja tietoinen raha-asioiden hoidosta.

Ai miksikö?

Tänään osasin soittaa verotoimistoon ja kysyä, että "kummä en yhtään muista tai ees tiiä että oonko mä käyttänyt mun verohelpotuksen varainsiirrosta, ni tota..."

Mikäkö tässä on niin kypsää ja aikuistunutta? (Ei ainakaan kysymyksen asettelu.)
No se, että ylipäätään tiedän sanan "varainsiirtovero" ja tiedän, että voin saada siitä helpotusta ja että tajuan, että olen ehkä käyttänyt sen oikeuden tai toisaalta ymmärrän, etten välttämättä ole sitä käyttänyt. Ja tajuan selvittää tämän asian ennen kuin menen tekemään asuntokauppoja. Tosin selvisi, että asia hoidetaan vasta kauppojen teon jälkeen. Mutta osasinpa kysyä kaiken varalta jo etukäteen.

Parissa kuukaudessa olen oppinut pankkiasioiden hoidosta enemmän kuin 30 vuodessa ennen sitä. Tähän mennessä olen tiennyt, että luottokorttini saldo on nollassa, eli en ole velkaa mihinkään ja että pankkitilini ei ole miinuksella. Nyt tiedän jo paljon enemmän.

stressi.

2010-09-20T07:47:00.000+03:00

Huomenna tehdään kaupat vanhasta asunnosta ja ylihuomenna uudesta.

Stressaa niin että päässä humisee.

Entä, jos jotain menee pieleen? Entä, jos en olekaan osannut hoitaa jotakin byrokratian palasta oikein ja kauppa jää sen takia tekemättä? Entä, jos vanhan asunnon kaupassa tulee jotain ihmeellistä ilmi?

Mitä minä sitten teen?

sitä voi pohtia..

2010-09-18T23:02:00.003+03:00

.. että miten hyväksi johtajaksi itse kukin laskee henkilön, joka vaatimalla vaatii palaverin hetkeen, jonka tietää täysin varmasti olevan huonon kaikille osallistujille.

.. että miten hyvältä palaveriin jo muutenkin ajankohdasta johtuen ärtyneenä saapuvasta tuntuu, kun palaveri perutaan noin 30 minuuttia ilmoitetun alkamisajankohdan jälkeen.

.. että miltä se oikeasti tuntuu ja miten vaikuttaa työskentelymotivaatioon, kun alaisen kokemus on se, että työntekijää pompotetaan joko ihan vain pompottamisen ilosta tai sitten puhtaasta ajattelemattomuudesta johtuen. (Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä.)

..niin..

2010-09-06T22:27:00.001+03:00

Kuinka monen ihmisen ex-kumppani kysyisi yhteisen asunnon myyntihinnasta keskusteltaessa:

"Jos mä ostan tän kämpän sulta tällä hinnalla, niin riittäähän sulla sitten rahat siihen sun uuteen kämppään?"

asiat etenevät

2010-09-01T23:41:00.003+03:00

Maanantaina mennään hoitamaan raha-asiat pankissa kuntoon. Tämäkin etenee sovussa ja yhteisymmärryksessä. Molemmilla oli sama ajatus kodin nykyisestä arvosta. Yllättäen. Olin siis osannut arvioida ihan oikein! Auton lunastan minä. Huonekalut mietitään sitten, kun ehditään. Ja jos minä otan vähemmän tavaraa mukaani, niin se tasataan sitten auton hinnassa.

Mahtavaa.

Raha-asioista ei siis tullut riitaa. Kiitin M:a siitä, että asiat hoituvat niin helposti.

Äiti sanoi, että M olisi kyllä ollut oikein kelvollinen meidän sukuumme. Olen samaa mieltä. Vastasin äitille, että minäkin huolin M:n kyllä sukuun, jos hänet sinne joku muu kuin minä tuo. ;)

hm.

2010-08-26T23:42:00.002+03:00

Oltiin leffassa ja syömässä M:n kanssa.

Pikkuveljen avopuoliso oli jokseenkin hämmentynyt, kun kerroin päivällä ulkoillessamme, että olemme menossa syömään ja elokuviin. "Tää ei taida olla mikään perinteinen ero", totesin. "Ei todellakaan", sain vastaukseksi.

Leffan jälkeen höpöteltiin M:n kanssa niitä näitä ja ennen leffaa syömässä ei ollut vaivaantunutta hiljaisuutta.

Ajattelin autossa kotiin palatessa, että miten missään vaiheessa voi ottaa esille raha-asioita..? Miten ikinä voin puhua niin raadollisesta ja kylmästä asiasta, kun en halua rikkoa välejä? Ajattelin, että M on hyvä ystävä. Ajan viettäminen hänen seurassaan on helppoa eikä minun tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Hän tietää heti, kun olen pahalla tuulella ja kuuntelee, kun kerron vaikka miten vähäpätöisiä asioita. (Ei varmaankaan kyllä paina asioita mieleensä, mutta ei sentään keskeytäkään sillä tyylillä, että "ihan sama ei kiinnosta")

Raha-asiat on silti ihan pakko ottaa esille. Ensi viikolla sen aion tehdä ja pankkiinkin on varattava aika. Odotan kyllä jo omaan kotiin muuttamista ja samalla haluan uskoa, että voimme käydä leffassa ja syömässä vielä muuton jälkeenkin. Toivon niin.

omituista.

2010-08-14T20:59:00.002+03:00

En ole koskaan eronnut näin pitkästä suhteesta.

Oltiin eilen viettämässä iltaa yhteisten tuttujen kanssa. M:lla oli ensin selkeästi vähän hankaluuksia kanssani. Hän ei oikein tiennyt, olisiko huomannut minua lainkaan vai mitä olisi tehnyt. En mitenkään osaa suhtautua häneen jotenkin erikoisesti, joten juttelin ihan normaalisti hänen kuten kaikkien muidenkin kanssa.

Puolenyön aikoihin M ehdotti, että lähdetään kotiin. :O En olisi uskonut, että hän lähtee kanssani kotiin. Olisin luullut, että hän jää juhlimaan aina aamun asti ja minä menen hyvissä ajoin kotiin nukkumaan. Eikä kyse siis ollut mistään "mä en viihdy sun kanssa mennään kotiin" -jutusta. Ainakaan en tulkinnut sitä alkuunkaan niin. Ajettiin taksilla lähipizzeriallemme ja käveltiin siitä kotiin. Juteltiin ihan normaalisti. Olen nyt jotenkin vapautuneempi kuin aikoihin M:n kanssa. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Asiat ovat nyt selvät. Senkö takia? Ovatko ne selvät? Välillä mielessäni kävi ajatus, että M lähti kotiin kanssani, koska halusi miellyttää. Myös joitain muita pieniä juttuja tapahtui, jotka toivat mieleeni, että jollain tasolla toimin tässä nyt tosi ilkeästi. Siis M yrittää miellyttää minua ja toimia kuten ajattelee minun haluavan hänen toimivan. (Ja toki hän kyllä kahdeksan vuoden perusteella osaa arvata hyvinkin tarkasti.) Ja sitä en halua. En siis halua, että M on minuun nähden alisteisessa asemassa. En halua joutua asemaan, jossa minulla on vääränlaista valtaa.

En tiedä, osaanko selittää. Koska M ei luonnostaan ole ihminen, jonka kanssa haluan viettää eläkepäiviä, tuntuu erittäin ehkä jopa pelottavalta, että hän yrittäisi muuttaa itseään minun takiani. Tälläinen itsensä muuttaminen toisen takiahan tarkoittaisi sitä, että minä sanelen mitä haluan ja hän muuttuu. Ei sellainen voi toimia.

Toisaalta tuntui erittäin luontevalta. Koko aikuisikäni olen viettänyt tuon ihmisen kanssa ja hän ihan varmasti tuntee minut erittäin hyvin. Viihdyn hänen kanssaan tai sitten kyse on tavasta ja tottumisesta. Tavallaan tuntuu erittäin kurjalta luopua tästä. Tiedän kyllä, etten pidemmän päälle pysty elämään enää hänen kanssaan. Mutta toisaalta. Hänen kanssaan on erittäin luontevaa olla. En osaa vaivautua omasta itsestäni hänen seurassaan juuri lainkaan. Tämäkin kuulostaa oudota.. Onpa tätä todellakin hankalaa pukea sanoiksi. Voin siis olla oma itseni. Sitä kai tarkoitan. Ja tässähän on varmasti kyse siitä, että olemme eläneet 5 vuotta saman katon alla ja seurustelleet 8 vuotta. En osaa tuntea vaivaannusta myöskään tästä tilanteesta. Siis siitä, että asumme yhä yhdessä, nukumme samassa sängyssä, syömme samoja ruokia, kerromme toisillemme, mitä aiomme päivän aikana tehdä.. En osaa muuttaa suhtautumistani häneen. En osaa olla vihainen tai etsiä huonoja puolia. En osaa puhua hänestä pahaa kavereilleni. Enkä haluakaan. Hän on mikä on enkä kai pelkästään tuolla perusteella voi olla vihainen tai puukottaa selkään.

Mutta teenkö väärin? Ruokinko toivoa hänessä? Tuleeko pulmia siinä vaiheessa, kun todella muutan pois? Luuleeko hän, että ehkä en muutakaan?

Haluaisin oikeasti pysyä kavereina. Haluaisin, että välit pysyvät hyvinä ja nähdään edelleen samassa kaveriporukassa. Ja toisaalta tuntuu, että jos päätän, että pysymme kavereina, ei M:llä ole tarvetta tai kykyä toimia muullakaan tavoin. Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, että ryhtyisi aiheuttamalla aiheuttamaan riitoja tai välirikkoja. Niinpä hän todennäköisesti "tyytyy" tilanteeseen ja kykenee edelleenkin viettämään kanssani aikaa. Mutta onko väärin pistää hänet tyytymään tilanteeseen, johon on päädytty mahdollisesti pelkästä minun päätöksestäni?

Jollain tavalla olisi varmaan helpompaa, jos olisi riitoja. Tai pettämistä. Tai jotain. Mutta nyt ei ole mitään, mihin voisin tarttua. Toki voin nimetä M:n piirteitä, joiden takia en voi jäädä. Mutta .. M esitti minulle hyvän kysymyksen. Miksi juuri nyt? Miksi nyt erotaan, kun ei olla erottu aikaisemminkaan? Mikä on muuttunut? En osannut vastata. Mittani tuli täyteen? Mutta miksi juuri nyt? Miksi ei vuosi sitten tai vasta vuoden päästä? En osaa vastata itsellenikään noihin kysymyksiin. Ja siksi tämä on jollain tasolla outoa. Ei ole mitään konkreettista syytä, miksi eroan juuri nyt. Ehkä siksi, etten oikeasti pysty kuvittelemaan M:a kanssani eläkkeellä. En osaa nähdä häntä lasteni isänä. Ehkä siksi.

aikuisia

2010-08-10T23:58:00.002+03:00

Ystävä L sanoi, että olemme lähes pelottavan aikuismaisia. Ei riitaa. Ei kyyneliä. Ei epäreiluuksia. Syömme yhteisiä ruokia. Nukumme samassa sängyssä. Juttelemme. Nauramme. Ilmoitamme menoistamme toiselle.

En osaa ryhtyä muuttamaan suhtautumistani M:iin. Tämä on se kliseistäkin kliseisempi "kasvoimme erillemme" -tarina. Ainakin minun osaltani. Siksi en osaa surra, koska mikään ei ole muuttunut. Toki nyt - kun asiat on puhuttu selviksi - tuntuu siltä, että pois muuttaminen jättää taakse ison osan elämääni: M:n. Hän tuntee minut toiseksi parhaiten vanhempieni jälkeen. Hän tunnistaa pienestäkin, mitä ajattelen. Sanoin hänelle, etten halua ryhtyä riitelemään. Ei ole mitään riitaa. En halua myöskään ryhtyä levittämään ikäviä juttuja, koska ei ole mitään ikäviä juttuja. On vain ihminen, jonka kanssa minä en pysty elämään. Toivottavasti joku muu pystyy.

Tämän kaiken olen kertonut suoraan myös M:lle.

Enää jännittää oikeastaan se, voiko raha-asioista sopiminen jotenkin muuttaa tilannetta. En haluaisi rikkoa välejäni M:n kanssa, koska en koe siihen mitään tarvetta.

Nyt tuntuu siltä, että pystyisin elämään "kämppiselämää" M:n kanssa pidempäänkin. Ei ole enää velvoitteita, jotka pakottavat minut ajattelemaan, että minun on loputtomiin kestettävä piirteitä ja ominaisuuksia, joita en kestä. Niinpä eläminen tuntuu varsin luontevalta ja helpolta. Toivottavasti uusi koti kuitenkin löytyy, sillä M sanoi: "Jos sä oisit mulle pelkkä kämppis, niin mä oisin vaihtanut kämppistä jo kauan sitten." Ja nyt kun olen "pelkkä" kämppis, on vaarana, että sotkuisuuteni ja suurpiirteisyyteni - nuo M:a eniten raivostuttavat piirteeni - tekevät yhteiselämästä hankalaa.

uuden alussa.

2010-08-07T14:50:00.000+03:00

On aika etsiä uusi asunto. On aika kokeilla omia siipiään. :)

uuden alku?

2010-08-06T19:20:00.002+03:00

Kolmenkympin kriisi?

Kahdenkympin kriisi oli aika vahva. Muistan sen, mutta en enää muista, miten kriisi ilmeni.

Haluan aloittaa kaiken alusta. On samanlainen tunne kuin silloin, kun odotin tietoa siitä, pääsenkö opiskelemaan opettajaksi. Ja kun se tieto tuli, että sinne pääsin, niin se oli jännittävää. Muutin kotoa ihan uuteen kaupunkiin ihan vieraiden ihmisten kanssa samaan asuntoon. Solukämppään.

Enää en solukämppään muuttaisi.

Tajusin viikko sitten L:n kanssa jutellessa jotenkin hirveän selvästi, että tämä on minun elämäni ja saan tehdä sillä mitä itse haluan. Nyt pitäisi vain löytää uskallus oikeasti tehdä elämällään mitä haluaa.

Pirkkala

2010-08-01T19:07:00.003+03:00

Tuli käytyä Pirkkalassa katsomassa ystävä L:n uutta asuntoa. Hän vaihtaa takaisin kotipaikkakunnalleen ja olenhan minä hänen puolestaan onnellinen. Oikeasti tämän tajuaa varmaan vasta elokuun 14. päivä, kun minä pysäköin autoni koulun pihaan ja kävelen opehuoneeseen jättimäisen, hymyileväisen ja äänekkään puhehässäkän keskelle. L ei ole siellä silloin. Hän on silloin ihan muualla. Kaukana.

Opeuraa on takana 4,5 vuotta ja se kokonaisuudessaan on mennyt tiiviissä yhteistyössä ystävä L:n kanssa. Kaikki on suunniteltu yhdessä. Kokeet on valmistettu yhdessä. Todistusten numerot on käyty läpi kerta toisensa jälkeen yhdessä. "Mitäs sanot, voisko tälle antaa ysin..?" "Hm.. No jos se saa ysin, niin mitäs tää mun oppilas sitten saa..?"

Vuodet on tähän asti suunniteltu yhdessä. Joka kerta. Onneksi L saattohoiti minut uuden työparin kanssa yhteistyöhön, joten sikäli en jää parin viikon päästä ihan tyhjän päälle. Mutta kyllä se tulee olemaan silti erilaista. Koko työyhteisö tulee saamaan hirmuisen lauman uusia jäseniä ja uusien käytäntöjen ja tapojen muodostaminen vaatii aikaa ja jaksamista. Minä alan näillä työvuosillani olla meidän talossa ns. vanhaa kalustoa ihan epäilemättä.

Odotan silti jo kovasti töiden alkamista. Voitteko uskoa? Ajattelin, että jos kehtaan, niin menen ensi viikolla sinne jo käymään ja hakemaan opeoppaita, että voin sitten suunnitella ensimmäistä kertaa ihan yksin tulevan vuoden pääpiirteet.

---

Tuli käytyä myös mökillä yhdessä L:n kanssa. Todennäköisesti viimeistä kertaa tälle kesälle. Todennäköisesti viimeistä kertaa myös tälle vuodelle. Jotenkin surullista. Mökillä on tänä kesänä tullut vietettyä paljon aikaa ja olen nauttinut näistä helteistä siellä. On uitu. Olen maalannut. Olen nukkunut päiväunia.

---

Huoh.

kesä 2010

2010-07-26T11:18:00.004+03:00

Kuitenkin joku (viimeistään töihin paluun yhteydessä) kysyy, että "No mitä sä teit kesälomalla?" Niinpä ajattelin kirjata tähän sen, mistä kesä 2010 on koostunut. Ja onhan sitä mukava sitten ehkä ensi kesän kynnyksellä katsella edellisen kesän saavutuksia..

Kesä 2010

* Kesä alkoi Seitsemisen kolmen päivän vaelluksella. Ensimmäistä kertaa elämässäni yövyin laavussa. Koirat nauttivat helteisestä vaelluksesta täysin rinnoin ja minut vaellus sai siirtymään kesäloma-asetukselle kertarysäyksellä.
* Hellettä, hellettä, hellettä. Olen ruskettunut enemmän kuin ikinä arvelin voivani punapigmenttisenä ruskettua. Hartioissa on rajat ja Crocsit ovat jättäneet omat rajansa kinttuihin.
* Helteestä johtuen on uitu enemmän kuin kertaakaan sitten lapsuuden kesien.
* Uimiseen liittyen on löydetty Espoostakin metsä, jossa on syrjäinen metsäjärvi ja vain satunnaisia muita kulkijoita oman seurueen lisäksi.
* Tänä kesänä olen mökkeillyt kai enemmän kuin koskaan aiemmin. Mökkityömaalla on tullut lähinnä lötköteltyä ja pötköteltyä, nukuttua päiväunia, uitua ja maalattua kivoja juttuja huussin seiniin. Tämän kesän tuotoksina vessan seinää koristavat auringonkukat, kesäneito ja muotokuvat molemmista koirista.
* Vanhemman koiran kuriinpisto-operaatio on vienyt kesästä yli kuukauden. Homma on ollut ajatustyötä ja konkreettista toimintaa vaativaa.
* Nuoremman koiran omituinen kutina on hallinnut ajatuksia äitienpäivästä asti ja se on ollut osa myös tätä kesää.
* Olen ostanut kolme äänikirjaa ja kuunnellut niitä lähes aina kun istun autossa. Tällä hetkellä kuunneltuna on Henning Mankellin Valkoinen naarasleijona, katulapsista kertova nuortenkirja ja kuuntelun alla on Agatha Christien Aikataulun arvoitus.

En siis ole tehnyt oikeastaan mitään järisyttävää, konkreettista tai suurta. Olen elänyt lötköä ja merkityksetöntä aikaa. Olisin ollut valmis palaamaan töihin jo viikko sitten - lomailtuani viitisen viikkoa. Ikävä kyllä opettajan ei ole mahdollista siirtää lomia itse valitsemaansa (/tarpeelliseksi kokemaansa) ajankohtaan. Olisin oikein hyvin voinut jättää nelisen viikkoa lomia syksyyn ja kevääseen. Itselleni tämä kertoo siitä, että olen levännyt tarpeeksi, ladannut akkuja ja valmis uudeen lukuvuoteen.

Jollain tasolla tunnen olevani epäonnistuva lomailija. Kaikki muut tuntuvat tekevän vaikka mitä. Matkustavat. Kyläilevät. Kokevat. Tekevät. Sinkoilevat sinne ja tänne. Niinpä minulle on aina hieman hankalaa vastata kysymykseen: "Mitä teit loman aikana?" sillä tuntuu siltä, että tuohon kysymykseen pitäisi yhdeksän lomaviikon jälkeen olla huikeita laajaakin laajempia vastauksia. Kysyjä odottaa pitkää listaa asioista, tapahtumista ja kokemuksista. Ja minun vastaukseni on jo neljän opekesän jälkeen aina ollut: "No mä lötköilin ja lomailin.. En mä kai mitään erityistä tehnyt.."

paha mieli

2010-07-19T01:22:00.000+03:00

On paha mieli. Monen asian summana.

loma

2010-06-06T17:56:00.002+03:00

Ei tunnu vielä siltä, mutta totta se silti on. Loma on alkanut. Todistukset jaettiin eilen ja kotiin tuli kannettua suklaata, ruusuja, hilloa, tarjoiluastia, kahvikuppi, jne.. :) Jääkaapin oveen pääsi erään pojan omin käsin askartelema pakettikortti, jossa luki: "Olet maailman paras opettaja. Hyvää kessää!"

Illalla riennettiin juhlimaan alkavaa lomaa opettajaporukalla. Tanssittiin, hihiteltiin, juotiin ja tanssittiin vähän lisää. Ikävä kyllä puoliltaöin iski pahuksenmoinen päänsärky, joten oli ihan pakko lähteä kotiin. No. Tänään arvostan aikaista kotiin palaamista, sillä huonoa oloa ei juhlimisesta seurannut, ainoastaan hillitön väsymys. Eilen olisin kyllä takuuvarmasti viihtynyt baaritiskillä vielä tunnin jos toisenkin.

Huomenna suuntaan aamupäivästä agiliitämään koirien kanssa ja sitten on tarkoitus käydä ostamassa pieni rinkka ja makuupussi, sillä keskiviikkona suuntaamme ystävä L:n kanssa kohti kansallispuistoa ja parin päivän kestoista vaeltelua luonnossa. Ajatuksena on yöpyä laavulla ja tehdä päiväretkiä ympäristöön. Koirat pääsevät kokeilemaan ensimmäistä kertaa elämässään ulkona yöpymistä. Nähtäväksi jää, miten käy..

11 päivää

2010-05-20T17:01:00.002+03:00

Eipä ole enää paljoa tätä lukuvuotta jäljellä. Tekemistä riittää kyllä - ja osa jää varmaan tekemättäkin. Mutta ehtiihän sitä tehdä äidinkieltä ja matematiikkaa ensi vuonna. Ja sitä seuraavana. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Ja...

Ilon aiheita:
1) Äiti. Saadaan viettää ilon kesä. Suunnitelmissa on ottaa tatuointi, joka tallentaa ihooni pysyvästi jotain tästä kaikesta.
2) Nuorempi koira. Se ei rapsuttele enää. (Taikauskoisena pelkään, että manaaan tuolla lauseella rapsuttelun takaisin..) Olen siirtänyt sen äitienpäivää seuraavana aamuna raakaruokintaan ja pudottanut pikkuhiljaa kortisoniannosta. Nyt se syö enää joka toinen päivä puolikkaan tabletin aamuisin. Saa nähdä, onko tämä rapsuttelupulma nyt selvitetty vai onko kyseessä vain parempi kausi.
3) Sää. Käyn lähes päivittäin pötköttelemässä läheisellä niityllä koirien kanssa. On ihanaa röhnöttää maassa ja nauttia elämästä.

Oma jaksaminen on näistä asioista johtuen jollain tasolla parantunut, mutta kevään tulon huomaa silti. En enää jaksa suhtautua oppilaiden nahisteluihin ja tiettyihin liioiteltuihin reaktioihin rehellisen empaattisesti. Toki teen työni ammattitaidolla enkä todellakaan anna loman läheisyyden näkyä käytöksessäni. Mutta itse tiedän, että tällä hetkellä teen työtä vain sen vuoksi, että se pitää tehdä. En sen vuoksi, että haluaisin olla töissä. Haluaisin olla jo lomalla. Haluaisin ajaa mökille ja nauttia päiväunista. Haluaisin uittaa koiria ja todeta illalla, että "kappas tämäkin päivä suhahti ohi ihan vain lepäillessä".

"Ooksä meiän ope kakkosellaki?!" ihastui tänään yksi muksuista. Miten minulla ei käynyt pienessä mielessänikään ensimmäisinä kouluvuosinani kyseenalaistaa millään tavalla opettajan pysymistä kanssamme myös kesäloman jälkeen? Neljännen luokan jälkeen alkanut kesäloma olikin sitten melkoinen tunteiden myrsky ja pettymyksen ja luottamuksen pettämisen aikaa, kun siihen asti kanssamme elämän jakanut opettaja perusti perheen ja muutti toiselle puolelle Suomea. Se tuntui kauhean epäreilulta ja suoranaiselta petokselta. Lähes ikuisesti elämääni kuulunut aikuinen vain lähti.

Sellaistahan se elämä on. Mutta onneksi minun ei tarvitse vielä hylätä oppilaitani. :) Ja viime vuoden kutoset - nykyiset seiskat, matematiikanoppilaani - saan saattaa ensi vuonna kohti ysiä ja sen jälkeen toivottavasti kohti elämän aallokoita.

no..?

2010-05-12T07:55:00.001+03:00

Äitin ääni värisee. Sitä itkettää, sen kuulee äänestä.

"No tuli hyviä uutisia. Ei löytynyt eläviä syöpäsoluja. Syksyllä on seuraava kontrolli."

En tiedä, mitä "ei eläviä syöpäsoluja" käytännössä tarkoittaa, mutta ei sen nyt väliä. Äiti on niin helpottunut, että melkein itkee.

"Mua jännitti aamulla aivan hirveesti. Siellä sytoklinikalla hoitaja tuli halaamaan ja sanomaan että sua näyttää jännittävän. Kävin tulosten saamisen jälkeen kertomassa sille niistä hyvistä uutisista. Se halasi vielä varmaan kymmenen kertaa."

Kesä saadaan siis nyt viettää ihan rauhassa.

Ihanaa.

pelkuri

2010-05-11T12:28:00.004+03:00

En uskaltanut eilen soittaa äitille ja kysyä laajan tutkimussarjan tuloksia. En vain uskaltanut. Ajattelin, että äiti soittaa, jos tämä maanantai tosiaan oli se päivä, kun tulokset tulevat.

Äiti ei soittanut.

Ajattelin, että tulosten on ehkä pakko olla hyviä, koska tosi huonot äiti olisi kyllä kertonut.

Sitten ajattelin, että tulokset voivat olla myös huonoja ja äiti kertoo ne vasta, kun keskiviikkona nähdään mökillä.

Joten en soittanut.

Tänään pikkuveljeltä tuli viesti:
"Mahtavaa, että äitin tulokset olivat parhaita mahdollisia!"

Alkoi itkettää, mutta koska olen töissä, en alkanut itkeä. En kuitenkaan soita. Vieläkään. Vaikka en tiedäkään, mitä ne parhaat mahdolliset uutiset ovat. Soitan sitten, kun on hieman aikaa hengähtää ja olla rauhassa.

22 päivää

2010-05-04T22:01:00.002+03:00

...joista kaksi koulutuksessa eli varsinaisia työpäiviä jäljellä 20.

Väsyttää aivan julmetusti. Pinna on erittäin lyhyt ja joudun välillä todella taistelemaan, että jaksan hymyillä ihan oikean aidosti sille "OPE ARVAAAAAAAA MMMITÄ!" -kysymykselle, kun se esitetään saman oppilaan toimesta viidettä kertaa yhden oppitunnin aikana. Lisäksi pinna ei meinaa millään riittää työtovereiden väsymykselle. Mutta onneksi en ole niin tämän ääliömäisen väsymyksen vietävänä, että antaisin sen vaikuttaa siihen, miten kohtelen työtovereitani. Lapset varmasti kokevat nahoissaan lyhentyneen pinnani jollain tavalla, mutta aikuisten kanssa yritän olla menettämättä hermojani vähäisintäkään määrää. En pidä riitelystä enkä etenkään riitelystä ystävieni/työtovereideni/tuttujeni kanssa. Niinpä vedän kasvoille hymyn, vaikka oikeasti ärsyttää todella kovasti istua opetustuntien jälkeen palaverissa, jonka tärkein anti on kikattaa hysteerisesti jollekin, jota en kykene edes palauttamaan mieleeni ja joka ei tuolla hetkelläkään naurattanut minua pienintäkään vähää.

Ehdin kyllä tekemään kaiken, eikä oikeastaan mitään kovin olennaista ole enää tekemättäkään. Matematiikka on hallussa. Äidinkieli on niin hallussa kuin voi olla. Yllin asiat on jo käyty. Kevätpörriäisrahat on tänään kiikutettu sen opettajan käsiin, joka ne tänä vuonna laskee. Kevätjuhlaesitys on perinteikäs juttu, jota ei tarvitse suunnitella etukäteen, ainoastaan harjoitella ja toteuttaa.

Miksi silti suoraan sanottuna vituttaa? En tiedä. Ystävä L on jo muutamaan otteeseen ihmetellyt, miten rakastamani vuodenaika on alkanut vaikuttaa minuun näin. Miksi heräilen aamuyöstä hikisenä ja adrenaliini verisuonissa jyskyttäen? En tiedä.

Yksi stressin aiheuttaja on äiti. Tietenkin. Ensi maanantaina tulee ison tutkimussarjan tuloksia. En osaa tuntea aktiivista hermostusta, mutta kai se painaa jossain taustalla.

Toinen stressin aiheuttaja on sotku. En osaa pitää kotia siistinä. Se ahdistaa.

Kolmas asia on nuorempi koirani. Sillä tuli kuonoon suuri haavauma, josta sittemmin otettiin koepala. Nyt koira on kortisonikuurilla, joka toivottavasti saadaan lopettaa perjantaina, kun koepalan tulokset saapuvat. Jos kuuria ei saa lopettaa ja siitä tulee osa elämää, tiedän elämän lyhenevän koirani osalta radikaalisti.

Neljäs asia on vanhempi koirani. Sen käytös on aika ajoin erittäin hankalaa. Se inhoaa läheisyyttä. Se inhoaa fyysistä ohjaamista, siirtelemistä ja nostamista. Se pomottaa M:a, joka ei osaa yhtään kohdella koiraa niin kuin koiraa pitää kohdella. M anelee, pyytelee, kosiskelee, mielistelee. Ja vanhempi koirani ottaa asian juuri niin kuin koira sen pahimmassa tapauksessa ottaa. Otus kuvittelee, että sillä on alamainen. Se ei kunnioita M:a juuri lainkaan. Eilen hermostuin totaalisesti ensin koiralle ja heti sen jälkeen M:lle. Eikö se jumankauta voi komentaa koiraa? Pitääkö anella? Eikö voi karjaista, että nyt jumalauta riitti? Että ala laputtaa siitä, mitätön rakki? Että sinä et minulle rähjää? Siitä kun ei ole juuri mitään apua, että minä sen koiralle karjaisen.

Jos saisin elää koirani kanssa autiolla saarella, elämä olisi helppoa ja auvoisaa. Mutta kun muu elämä sotkee koirani ja minun elämäni, niin siitä aiheutuu suunnaton määrä stressiä.

---------

Kaikesta kitinästä huolimatta töissä sujuu erittäin hyvin. Oppilaat ovat kyllä keväästä johtuen myös erittäin väsyneitä, levottomia ja räjähdysalttiita. Mutta silti he osaavat jo olla koulussa. Tänään muksut tekivät tunnin ihan hiljaista hommaa, mitä nyt välillä hakivat lisää tekemistä itselleen ja kyselivät minulta aika ajoin apua tehtäviin. Iltapäivällä rakennettiin koko luokan yhteistä taideteosta, kukkaketoa, johon revittiin ruohoa, leikattiin pahvista kukkia ja maalattiin teloilla jättimäistä pintaa. Lopputunnista kaiken sähläämisen ja opettajan hikoilemisen jälkeen luokassa vallitsi yhteinen puuhan henki. Kolme tyttöä tiskasi vapaaehtoisesti. Koko tunnin laiskotellut poika pesi lattiaa rätillä liimatahroista puhtaaksi. Viisi oppilasta istui hipihiljaa paikoillaan ja luki kirjaa. Poikalauma pelasi luokan nurkassa pulpettien alla lautapeliä. Käytävän vessasta kuului myös puuhakas lorina, kun liima-astioita puhdistettiin oppilaiden voimin. Jokaisella oppilaalla oli jotain juuri hänelle sopivaa puuhaa ja ilmapiiri oli erittäin tyytyväinen.

Sellaista se on meidän luokassa. Yhteishenki on erittäin hyvä ja sellaista "en mä haluu/jaksa siivota, ei toi oo mun sotku" tai "en tahdo auttaa" -jurputusta ilmenee äärimmäisen vähän. Oppilaat auttavat toisiaan enemmän kuin mielellään (joskus jopa liiallisuuksiin asti) ja usein saankin astua syrjään ja sulkea suuni, kun apua pyytäneen vieressä istuva tokaisee minulle, että "MÄ VOIN NEUVOA!" No hitto. Totta kai sitten neuvoo, jos osaa neuvoa. Minä astun suosiolla syrjään.

seitsemän viikkoa

2010-04-19T21:11:00.003+03:00

Ensimmäistä kertaa työurani aikana kevät ei tule todennäköisesti olemaan juuri lainkaan kiireinen. Kaiken ehtii kyllä tehdä. Kevätjuhlissa vastuullamme on kukkien jakaminen, joten mitään esitystäkään ei ole pakko kehittää ja harjoitella. Todistukset saan kirjoittaa vaikka vasta viimeisenä iltana, koska numeroita ei anneta.

Kuulostaa helpolta ja mukavalta.

Miksi minua silti ahdistaa ja heräilen neljän aikaan toteamaan, etten taaskaan nukkunut aamuun asti kunnolla? Miksi olen ihan varma, että jotakin tärkeää on unohtunut?

"Toi on outoo, kun sähän rakastat kevättä ja silti se vaikuttaa suhun noin", sanoi ystävä L.

Kai se on sitten kevään syy. Tai sitten kyse on siitä että deadlinet ja kaiken maailman eräpäivät ahdistavat ylipäätään. Ne eivät kertakaikkiaan sovi luonteelleni.

hiljaisuus

2010-04-12T21:12:00.006+03:00

Ahdistuksen määrä elämässäni on syystä tai toisesta taas lisääntynyt "hyvän" kauden jälkeen. Tylsä selitys olisi, että kevät aiheuttaa mielialaan muutoksia. Mutta ärsyttää ajatuskin, että olisin jonkun typerän (oikeasti rakastan kevättä) vuodenajan vietävissä. Se kuulostaa kliseiseltä ja jotenkin ihan liian naiselliselta kotkotukselta ollakseen minua.

Kuitenkin ahdistaa.

Vanhempi koirani on mikä on ja aiheuttaa piirteineen päänvaivaa. Välillä mietin, riittävätkö omat taitoni sen pitämiseen. Ja jos ne eivät riittäisi, pitäisi tehdä lopullinen päätös viedä koira piikille, sillä minun luotani se ei tule koskaan muuttamaan mihinkään. Minä olen sen ensimmäinen, viimeinen ja ainoa koti ja omistaja. En voisi kuvitellakaan eläväni tietäen, että koirani on jossain muualla. Kukaan muu ei osaa sitä hoitaa, tätä mieltä olen ihan rehellisesti. Kukaan muu ei tunne sen omituisuuksia eikä osaa kohdella sitä niin kuin sitä pitää kohdella.

Nuorempi koiranikin aiheuttaa päänvaivaa rapsutteluineen. Salaa olen ihan varma, että taustalla on joku hengenvaarallinen syy. Joku sellainen, että joudun luopumaan koirastani ennen kolmen vuoden ikää. Ja se olisi kauheaa. Se olisi kauheaa siitä itsekkäästä syystä, että olisin saanut koiran kasvatettua juuri aikuiseksi ja sitten siitä pitäisi luopua.

Äiti aiheuttaa ahdistusta. Olen vasta vähä vähältä suostunut tajuamaan, mitä uusiutunut syöpä tarkoittaa. Se tarkoittaa kai sitä, että kyse on kroonisesta taudista. Se ei tule paranemaan. En ajattele asiaa joka päivä (tai ehkä kuitenkin joka päivä, en ole ihan varma), mutta taustalla ahdistus on edelleen.

Olen lukenut Leenan blogia siitä asti kun Leen@ ensimmäisen kerran kommentoi blogissani. Ja jokseenkin järkyttyneenä olen viime päivinä käynyt vierailemassa blogissa useita kertoja päivässä. En mahda mitään sille ajatukselle, että kirjoittaja voisi olla oma äitini. Jollain tavalla kirjoitukset ovat erittäin lohdullisia ja täynnä voimaa - niin absurdilta kuin se kuulostaakin - mutta silti tekstien lukeminen ahdistaa ja aktivoi sellaisia ajatuksia, joita olen ihan tietoisestikin pyrkinyt painamaan jonnekin syvälle pois mielestä.

Olen yrittänyt kirjoittaa Leenalle kommenttia, mutta en pysty siihen. En tiedä, mitä voisi kirjoittaa. En ole uskonnollinen ihminen tippaakaan, joten en millään pysty toivottamaan siunausta tai jotain muuta taivaisiin ja jumaliin liittyvää. Pitäisi kai kirjoittaa silti. Ehkä ajatukset riittävät. En tiedä. Ainakin olen hänen tekstiensä kautta saanut "harjoitella" elämää. Jotenkin ironista ja kauheaa, että elämää oppii toisen kuoleman kautta.

Ahdistuksen määrää lisää takuulla myös se, että työviikkoja on jäljellä kahdeksan ennen kesälomaa. Tuntuu siltä, että tekemistä olisi enemmän kuin aikaa sen tekemiseen. Vaikka oikeasti tänä vuonna ei kai tule olemaan mikään kiire ja eihän oppikirjoja olekaan tarkoitus tehdä tekemisen vuoksi kannesta kanteen. Silti ahdistaa.

Työmatkat kotia kohti ovat niitä hetkiä päivästä, kun ahdistus tuntuu pahimmin. Tuolloin olen kai työpäivän jäljiltä väsynyt ja ajatuksille on aikaa. On aikaa ajatella, että kotona on ne koirat, Lahdessa on äiti, blogissa on Leen@, työviikkoja on liian vähän tai toisaalta liian paljon.

Onneksi työmatka kestää vain 25 minuuttia ja onneksi kotona odottavat NE koirat. Niiden kanssa ulkoillessa unohtaa sen, että ahdistaa. Onneksi.

oudot piirteeni

2010-04-10T23:19:00.002+03:00

Facebookin - tuon tieteellisesti luotettavan nettipalvelumme - testi antoi tuloksen, josta en yhtään tunnista itseäni.

"tyyniä, hyväksyviä ja tasapainoisia eikä heillä ole suurta tarvetta korostaa eriäviä mielipiteitään"
* Ulkoisesti näytän varmaankin hyvin tyyneltä. Sisäisesti riitelen usein asiat läpi riitelemättä oikeasti. Käyn läpi riidan ilman toista osapuolta. Miksi ryhtyisin riitaan oikeasti, kun tiedän kuitenkin, miten riita tulee etenemään?
* En mielestäni ole kovinkaan hyväksyvä. Suoraan sanottuna on monia piirteitä, joita en yhtään voi sietää enkä aina halua edes yrittää sietää.
* Mielestäni korostan eriäviä mielipiteitäni välillä liikaakin. Olen varmaankin monen mielestä ärsyttävä besserwisser.

Tämä testi johti pohtimaan omia omituisuuksiani.

Olen sosiaalinen mutta viihdyn erittäin hyvin yksin.
Pidän ihmisten kanssa toimimisesta. Osaan mielestäni toimia ihmisten kanssa hyvin ja olen tunneälykäs. Tunnistan helposti muiden ihmisten tunteita ja pystyn ainakin tietoisella tasolla pohtimaan heidän näkökulmiaan erilaisiin tilanteisiin liittyen. Uskallan esiintyä ja suoraan sanottuna pidän esillä olemisesta. (Minusta on hämmentävää, että on olemassa myös niitä opettajia, jotka inhoavat esiintymistä. Mitä hittoa he tekevät tässä ammatissa?! Tai siis, kuka hakeutuu tieten tahtoen ammattiin, joka on pelkkää esillä olemista, jos ei pidä esiintymisestä..?)

Puran työpäivän ja -viikon aikana kaiken sosiaalisuuden tarpeeni oppilaisiin ja työtovereihini. Työpäivän jälkeen jaksan olla sosiaalinen vain koiraharrastusten puitteissa. Muuten viihdyn erittäin mielelläni vain koirat seuranani. En siis käy kylässä. En kutsu ihmisiä kylään. En käy kahvilla tai pelailemassa lautapelejä. Ahdistaa ajatuskin, että päivä menisi sellaiseen. Outoa, kuvittelisin. Mutta minä en halua käyttää lauantai-iltaa kavereiden kanssa - tai en ainakaan joka lauantai (tai edes joka toinen). Haluan olla itsekseni ja... Ja vain olla?

Haluan herätä aikaisin.
Arvelen tämän olevan äitini peruja. Lapsena meille opetettiin, että myöhään nukkuminen on jotenkin huono juttu. Viikonloppuisin ihan vihoviimeistään kymmeneltä huudeltiin hereille ja silloin kello olikin jo vanhempieni mielestä ihan hirveän paljon. Nykyään voin viikonloppuisinkin herätä oleilemaan ja nauttimaan yksinäisyydestä jo vaikka puoli seitsemältä. Toki voin torkkua koirien kanssa sohvalla vaikka yhdeksään, mutta enpä muista, koska olisin viimeksi nukkunut yli yhdeksään heräämättä nousemaan välillä ylös.

Syyllistän itseäni koirieni vuoksi.
Koirani elävät kai oikeasti erittäin aktiivista elämää. Ne käyvät harrastuksissa pari-kolme kertaa viikossa, ulkoilevat joka päivä vapaana metsässä ja ovat yksin arkipäivisin maksimissaan kuutisen tuntia. Ne pääsevät ulos päivittäin 4-5 kertaa. Silti tunnen makuuttavani niitä ihan liikaa. Inhimillistän niitä tässä suhteessa aivan järjettömän paljon. Tiedän, että oikeasti ne viettävät aktiivista elämää ja ovat kai tyytyväisiä. Tunteen tasolla ajattelen, että koirani varmaan viiltäisivät ranteet auki tylsyyksissään, jos niillä olisi peukalo ja ne saisivat veitsestä hyvän otteen. Ne makaavat työpäiväni ajan kotona, joten tuntuu pahalta, että niiden pitäisi maata vielä työpäiväni jälkeenkin.

Ahdistun päivämääristä.
Rakastan piirtämistä, maalaamista, askartelemista, kirjoittamista... Ja jos joku kehtaa toivoa, että johonkin tiettyyn tarkoitukseen maalaisin/piirtäisin/kirjoittaisin jotain, ahdistun. Melkein heti ahdistuksen jälkeen inspiraatio iskee ja saatan istua koko loppupäivän maalauksen edessä hykertelemässä. Silti joka ikinen kerta, kun joku ahdistaa minua maalaustoiveillaan, joihin on liitetty joku päivämäärä ("voitko maalata mun äidin synttärilahjaksi taulun? Ei kiirettä, synttärit on vasta kuukauden päästä!" argh.), ahdistun hetkellisesti hirmuisesti. Myös laskujen eräpäivät ahdistavat. Mikseivät laskut voi vain mennä suoraan velotukseen ilman suoravelotuksen tekemistä? Maksan lähes kaikki laskuni myöhässä tai monien muistutuslaskujen jälkeen. Inhoan tätä piirrettä, mutta en ole silti edes yrittänyt aktiivisesti muuttua.

vahvuuteni ja heikkouteni

2010-03-28T22:07:00.003+03:00

Heikkouteni

Kengät ovat aika ehdoton heikkouteni. Tykkään ostaa itselleni mieluisia kenkiä. Ne kengät ovat vain hyvin harvoin - jos koskaan? - yleisiä muoti-ihanteita noudattavia, sillä karsastan naismaisia aikuisia (korko)kenkiä yli kaiken. Ne eivät vain ole tyyliäni. Sen sijaan pidän punaisista pienistä kengistä, hassuista kengistä, söpöistä kengistä ja erikoisista kengistä. Ja ennen kaikkea kengistä, joilla on mukava tallustella, olivat ne minkä näköiset tahansa.

Eteisemme pursuilee kenkiäni. Niitä on ihan hirveän monta paria. Eikä asiaa auta yhtään, vaikka puoliso yrittää rajoittaa (hyvässä hengessä kuitenkin) ostoskeluani. Eilisen ja tämän päivän aikana olen ihan suunnittelematta ja epähuomiossa ostanut kolmet kengät. Kaikki ne ovat tulleet lopulta kuitenkin tarpeeseen, vaikka tarve onkin tullut vasta siinä kenkiä ostaessa mieleen. ;) Lenkkarit: agilitykentälle. Saappaat: koirametsälle. Icebug-kengät: ensi talven liukkaille. Kaikki kengät on ostettu reiluun alennushintaan, joten ainoa harmi kengistä on se, etteivät ne oikein mahdu mihinkään..

Vahvuuteni
Vahvuuteni liittyy erityisen vahvasti toiseen heikkouteeni. Nimittäin lähes täydelliseen suuntavaistottomuuteeni. Eksyn aina ja jatkuvasti enkä muista reittejä paikasta toiseen, vaikka olisin ajanut samaa tietä kymmeniä kertoja. Tai no. Kyllä minä reitit jossain vaiheessa opin - mutta ihan vain niin, että risteyksissä menen sinne, mikä näyttää tutulta. Välillä unohdan, mikä näyttää tutulta ja joudun arpomaan. Näin tapahtuu joka viikko agilityyn mennessä ja tullessa. Edestakaisia matkoja on tullut tehtyä (ensin navigaattorin avulla ja sitten jopa ilman apuvälinettä!) montakymmentä. Silti en meinaa muistaa, mihin pitäisi mennä.

Ja siinä kohtaa tullaan vahvuuteeni. En hermostu oikeastaan koskaan, vaikka olenkin jatkuvasti ihan eksyksissä. Kai siihen on sitten vaan niin tottunut, etten osaa ollenkaan hermoilla, vaikka kadottaisin melkein itsenikin. Jos autossa on bensaa ja ajasta ei ole pulaa, voin ihan huoletta kurvailla ylimääräisiä mutkia. Kerran löysin itseni ihan väärästä kaupungista lopulta. Ja siinä kohtaa meinasin ihan oikeasti hermostuakin, sillä olin auttamattomasti myöhässä eläinlääkärille sovitusta tapaamisesta.

Viimeisin eksyminen tapahtui viikko sitten ystäväni asunnossa. Tuo huikea lukaali rakentuu kahdesta huoneesta, keittiöstä ja vessasta. Olin tekemässä lähtöä illanvietosta kotiin. (Ja tämä kaikki ihan selvin päin, sitä täytyy vielä korostaa, ettei tule vääriä mielikuvia.) Puin eteisessä kengät jalkaani ja pistin takin päälle. Nostin laukun teatraalisella heilautuksella olalleni ja kurkistin olohuoneeseen. "Moikka, mä lähden nyt kotiin!" Kymmenpäinen sekalainen seurakunta vastasi moikkaukseeni. Käännähdin ympäri ja tartuin ovenkahvaan. Olin varmasti aika pikkuisen hämmästyneen näköinen. Edessäni ei ollutkaan rappukäytävä. Tuijotin vessaan. Vessan ja rappukäytävän ovet ovat siis vastapäätä toisiaan. En olisi osannut valita oikeaa ovea, vaikka olisin istunut miettimään.

Pitkästä aikaa tunsin itseni todella typeräksi. Yleensä minua itseänikin heti kättelyssä vain hihityttää eksymiseni, mutta teatraalinen lähtemiseni ja moikkaamalla saatu kaikkien huomio veti olon ihan hetkeksi melko noloksi. Ei voi olla totta, että eksyin 50 neliön asunnossa. Tai oikeastaanhan minä eksyin 4 neliön eteisessä.

Ja kyse ei siis ollut mistään epähuomiossa tehdystä väärän oven avaamisesta. Mielestäni tartuin ulko-oven kahvaan. Kehitysvammainen suuntavaistoni väitti ulko-oven sijaitsevan juuri siinä

Autoon istuessa sentään jo nauratti.

Voi jestas.

koiraharrastuksen kääntöpuoli

2010-02-26T20:27:00.003+02:00

Ilmeisesti ei ole olemassakaan sellaista harrastusta, joka olisi pelkkää iloa ja auringonpaistetta. Vai onko?

Koiraharrastus sellainen ei ainakaan ole. Ensinnäkin kyse on elävästä olennosta, joka sairastelee ja kulkee elämän päätökseensä useimmiten ennen omistajaansa. Toisekseen: yhdistystoiminta. Tarvitseeko asiaa sen enempää selittää? Kyyninen minä väittää, että sellaista yhdistystä, puoluetta, järjestöä, "yhteisen edun" puolesta työtä tekevää järjestöä ei olekaan, joka toimisi täysin puhtaat jauhot pussissa.

Ärsyttää suunnattomasti, että "vallan kahvaan" päässyt ihminen sekoaa täysin. En olisi uskonut, että tämä poliitikkoja kohtaan tuntemani syvä epäluuloisuus voidaan siirtää suoraan yhdistysaktiiveihin. Yhdistyksen hallitukseen päässeiltä karkaa mopo hanskasta välittömästi ja alkaa kähmintä, selän takana puhuminen, saunaosastolla tehtyjen päätösten läpi murjominen jne. Tai sitten jos hallituksen jäsenet ovatkin mielestään hyvällä asialla, niin sitten vähintään edellisten hallitusten jäsenet kirkuvat karmeita solvauksia eikä samalle hiekkalaatikolle mahdu millään. Tai sitten jos edellisten hallitusten jäsenet eivät lähde rimanalituksiin, niin sitten siihen toimintaan ryhtyy ainakin joku, jonka naapurin koiran kasvattajan serkun kaimaa Se Yksi toinen on haukkunut ja siksi tämä joku on oikeutettu puukottamaan selkään sitä kolmatta joka hymyili joskus Sille Yhdelle sellaisella tavalla että pakosti on jotain kähmintää siellä! Tai sitten muistellaan jotain Jatkosodan aikaisia riitoja, joiden perusteella riidoista tietämättömätkin jaetaan leireihin, vaikkei mihinkään leiriin haluaisi kuuluakaan.

Aivan hulvatonta, siis!

Mikä siinä on, ettei täysin yhteisen asian (=koirarodun tulevaisuus) puolesta pystytä tekemään yhteistä työtä? Miksi lupaillaan vaikka mitä, ja sitten tehdäänkin ihan jotain muuta? Miten täysipäisestä ihmisestä kuoriutuu kähmijä? Mikä saa toimimaan yhteisen edun nimissä aivan päin h*lvettiä?

Minä en ikinä ikinä ikinä halua lähteä yhdistystoimintaan mukaan sen enempää, mitä siinä jo nyt pakon sanelemana olen. Hallituksen toimintaan en aio osallistua pitkällä tikullakaan ja muutenkin yritän pysyä kaikesta mahdollisesta päätöksentekoa ja suurempaa vastuuta vaativista toimista erittäin etäällä. En halua ikimaailmassa joutua tilanteeseen, jossa minusta kuoriutuu se kähmijä ja kaikin puolin mätä yhdistyshirviö.

ihmisiä

2010-02-16T20:25:00.005+02:00

Eläessäni olen tavannut muutaman ihmisen, jotka ovat jollain tavalla vedonneet minuun hirmu vahvasti, vaikken heitä juurikaan tunne. Kaikki nämä ihmiset ovat olleet naisia.

Ihan ensimmäinen minuun vahvasti vedonnut ihminen on ollut opettajani. Ekasta luokasta neljänteen minua opettanut nainen oli varmaankin ihan tavallinen ihminen, mutta pieneen hemuliin hän iski kuin salama. Niin kai usein ekaluokanopettaja tekee. (Hän on syy, miksi itse olen samalla alalla.) Ei siis mitään erityisen ihmeellistä tässä ihastuksessa - enkä nyt tarkoita oikeastaan sellaista ihastusta, mitä tunnetaan, kun haluaisi vaikkapa ryhtyä seurustelemaan. Tarkoitan sellaista syvää ihastelun ja sielunkumppanuuden tunnetta. Sellaista oloa, että tuo ihminen on sellainen, jota voisin ihastella vaikka miten pitkään.

Toinen ihastuksen kohteeni on ollut jostain syystä viittomakielen opettajani. Nyt jälkikäteen viittomaharrastuksen lopahdettua olen tavannut kyseisen ihmisen useaan kertaan. Enää en näe sitä, mikä minuun tuolloin lukioikäisenä vetosi.

Ja nyt olen löytänyt taas ihmisen, joka vetoaa minuun ihan hirmuisen kovasti. Katson tämän ihmisen ilmeitä ja eleitä ja voisin vain jatkaa katsomista. Hänen puheensa kuulostaa siltä, etten oikein osaa kyseenalaistaa hänen sanomisiaan. Kaikki kuulostaa niin mietityltä ja syvästi pohditulta. Perustelut kuulostavat uskomattoman viisailta. Hän suhtautuu lapsiinsa kadehdittavalla tavalla. Hän kohtelee koiraani uskomattomalla ymmärryksellä. Hän suhtautuu elämään niin kadehdittavan suorasti ja rehellisesti, etten voi kuin ihailla. Tuttuni, joka tuntee tämän minua ihastuttavan naisen jo pidemmältä ajalta, kertoi naisen jakavan mielipiteitä. Toiset vihaavat häntä heti. Toiset rakastavat.

Istuin tunnin tänään kuuntelemassa tämän naisen puheita. Hän kertoi aivoinfarktin saaneesta ystävästään. Puhuimme paljon koirista. Juttelimme terveydestä ja sairaudesta. Kotiin ajaessa tunsin oloni kevyeksi. Ikään kuin stressi olisi poistunut, vaikken puhunutkaan mistään minua stressaavasta. Ainoastaan kuuntelin tämän henkilön mielipiteitä.

Minuun vetoavat kai jossain määrin sellaiset vahvat naiset, jotka tuntuvat turvallisilta ja käyttäytyvät niin, että luovat tunteen siitä, että he tietävät mitä tekevät. Täysin todellisuudesta irrotettuna tuntuu siltä, että haluaisin käpertyä tälläisten naisten jalkoihin, ottaa vastaan silityksen ja kuulla tälläisen henkilön kertovan minulle, että elämä tulee sujumaan hyvin. Että minun ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan. Että kaikki tulee olemaan kunnossa.

Tiedän, etten tule enää koskaan saamaan tälläistä kohtelua keneltäkään - olenhan aikuinen. Tiedän myös, etteivät nämä ihailemani ihmiset ole täydellisiä. Heillä on varmasti ärsyttäviä piirteitä ja osa heidän hyvin perustelluista mielipiteistään on vääriä. Oikeastaan on onni, etten tunne heistä ketään niin hyvin, että mielikuvani kadehdittavan täydellisestä ihmisestä särkyisi. On erittäin virkistävää, että maailmassa on niitä ihmisiä, joita voi vain ihaillen katsella ja kuunnella.

suuria päätöksiä BY kassatäti

2010-02-13T17:28:00.006+02:00

Lähi-Siwaan astellessani en edes muistanut, että tänään on tullut sipaistua silmiin vain ohut kerros ripsiväriä ja kaikki muu on unohtunut. Nappasin hyllystä neljä siideriä ja kävelin jonoon. Olen saanut ostaa siideriä laillisesti nyt 11 vuotta. Ja silti kassajonossa tuntuu vähän syylliseltä. Tai sellaiselta, että kysyyköhän ne paperit vai ei. Pituuteni ei päätä huimaa ja mitä ilmeisemmin ikä korreloi kassatätien mielestä ikään. 151 cm = 15 vuotta. Niinpä olen tavallaan tottunut siihen, että ilman henkkareita on turha mennä saunasiideriä ostamaan.

Jonossa minun edelläni seisova asiakas maksoi ostoksensa ja laskin siiderini kassahihnalle. Olen itsekin tehnyt kai vuoden tai kaksi (miten en muista kuinka pitkään?) kassatädin hommia, joten huomasin kyllä sen kassatädin tekemän pikaisen silmäkulmavilkaisun, jolla kassatäti yritti jo ennen vuoroani tehdä päätöksen kysyäkö papereita vai eikö kysyä.

Vuoroni tuli. Kassatäti ryhtyi lyömään siidereitä kassaan ja teki Sen Vilkaisun ("Katson nyt ihan kunnolla, että onko tuo 18 vai ei.") ... ja jatkoi siiderien kassaan lyömistä. Ojensin Visa-korttini tädille. Yhä edelleen kassatädin ilmeestä näki, että hänen tekisi mieli kysyä paperit, mutta toisaalta tarjoan maksuvälineeksi Visaa. Ja jos hän olettaa minun olevan alle 18, se tarkoittaa sitä, että myös Visa on luvatta käytössäni. Näytin kai niin lainkuuliaiselta, etten joutunut kaivamaan ajokorttia lompakostani. Keräsin siiderit syliini ja astuin ulos Siwasta.

Hississä huomasin, että kasvoni ovat kalpeat, kiitos talven ja laiskuudesta tai mukavuudenhalusta johtuvasta meikittömyydestäni. Sekin vielä. En joutunut vastaamaan kysymykseen "saanks mä nähdä sun henkkarit?", vaikka näytin karvalakissani ja nuhjaantuneessa ulkoilutakissani erittäin naturellilta..

Ja kotiin marssiessani mielessä pyöri kiivaasti seuraava ajatus:
Otanko tämän positiivisesti vai negatiivisesti? Ajattelenko, että "Jee, vihdoinkin saan siideriä ilman papereiden esiin kaivamista!" vai "Voi paska. Nyt ne ei enää kysy papereita."

En osaa päättää vieläkään, kumpaan ajattelutapaan kallistuisin.

väliaikatietoja

2010-02-13T11:51:00.003+02:00

Äitin sytostaattihoitojakso jatkuu. Lääkäri tiesi kertoa kasvainten pienentyneen tähän mennessä annettujen hoitojen ansiosta. Hoito jatkuu kolmella sytostaattihoidolla, jotka annetaan kolmen viikon välein. Sitten katsotaan tilannetta taas uudestaan. Eli maalis-huhtikuun vaihteessa on odotettavissa seuraava katsaus.

Sairaudesta on jotenkin tullut osa arkea. Se ei paina mieltäni enää niin akuutisti ja hirveällä voimalla. Kai näin väistämättäkin käy, kun tilanne jatkuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Pahin terä tylsyy ainakin niinä hetkinä, kun mitään "tavallisesta sairastamisesta ja hoidoista" poikkeavaa ei tapahdu.

hymynaamapäivä

2010-02-02T20:07:00.008+02:00

Aamu alkoi seiskaluokkalaisten matematiikalla. Aamutunnit ovat aina kohmeisia ja oppilaat ovat hiljaisia ja hitaita. Tänään jostain syystä oppilaat saivat itsensä käyntiin, joten laaja-alainen erkkaopettaja ja minä saimme sinkoilla pulpetin luota toiselle avaamassa geometrian saloja oppilaille. Tunti sujuu aina paljon leppoisemmin ja mukavammin, kun oppilaat pyytävät apua.

Seuraavalle tunnille sinkosin hengästyneenä muutaman minuutin myöhässä. Rakennuksesta toiseen siirtyminen vie aina oman aikansa, mutta onneksi luokan muut aikuiset olivat jo aloittaneet päivän, joten mitään häiriötä jokatiistaisesta myöhästymisestäni ei aiheudu. Hengästyneenä käynnistelin tietokonetta, jotta saisin kiinni aamun tapahtumista. Koneen uumenista pitäisi löytää viikkosuunnitelma, jotta voisin noudattaa sitä. (Välillä en jaksa odottaa koneen käynnistymistä, vaan vetäisen hatusta tunnin puuhat. Toisinaan satun silti noudattamaan viikkosuunnitelmaani, mutta yleensä en.) Pohdiskelin siinä ääneen, että mitähän sitä pitikään tehdä. Yksi oppilas avasi suunsa ja kertoi, että tarkoitus olisi pitää lukutunti. Niinhän se tosiaan oli. (Mistä ihmeestä tämä oppilas sen tiesi? Kai minä olen asiasta viime viikolla puhunut..) Myönsin, että lukutuntihan se tosiaan pitäisi olla ja ohjeistin jengin hakemaan kirjat lokeroista.

Viiden minuutin kuluttua luokassa vallitsi hipihiljainen työntouhu. Suurin osa oppilaista luki kirjastosta valitsemaansa kirjaa ja osa askarteli täysin omatoimisesti lukupuuhun lehtiä. Niihin jokainen oppilas kirjoittaa arvion lukemastaan kirjasta. Puussamme on jo kymmenisen lehteä, vaikka projekti alkoi vasta pari viikkoa sitten! :)

Yli puoli tuntia myöhemmin avasin suuni ja kerroin, että olisi aika siirtyä välkälle. Siis ykkösluokkalaiseni puursivat oikeastaan täysin omatoimisesti noin 35 minuuttia. Uskomaton suoritus, sillä kutosluokkalaisilleni tuo aika oli viime vuonna lukutunneilla - tai millään muullakaan tunnilla - lähes mahdoton saavuttaa.

Iltapäivällä tehtiin Kevätpörriäisiin viidakkokuvia. Pistin Juno-elokuvan soundtrackin soimaan. Letkeän country-henkisen musiikin soidessa oppilaat piirsivät kuka mitäkin. Palmuja. Leijonia. Marsuja. Koiria. Perhosia. Ja tietenkin vesiputouksia. Vallitsi jälleen hyväntahtoinen ja erittäin omatoiminen henki. Lopputunnista vaihdoin musiikiksi TOHTORI ORFF & HERRA DALCROZEn lastenlauluja. Rokkihenki kohosi huippuunsa. Luokkamme Vili Vilpertti - tuo ikuinen esiintyjä ja tauoton puheripulinen - ryhtyi soittamaan villisti viivotinta. Minä aloitin hirmuisen joraamisen. Mukaan tuli myös työparini. Hetken kuluttua pari oppilastakin alkoi hihittäen jorata. Lopulta kaikki luokan aikuiset ja lähes kaikki luokan lapset rokkasivat luokan keskellä hillittömästi hihittäen. Sydäntä lämmitti katsella myös istumaan jääneitä: ihan ei uskalla tulla tanssimaan, mutta silti naurattaa ihan sydämen pohjasta luokan hurmostila.

Rokkikappale päättyi ja kehotin oppilaita rokkaamaan itsensä välitunnille. Virnuilevat naamat poistuivat pukemaan toppavaatteita päälle.

Viimeisellä tunnilla jatkoimme viidakkojen valmistamista. Koska olemme jääneet Aapisen kertomuksissa pahasti jälkeen, pistin tarinat pyörimään yhteen pötköön. Rokkaava porukka oli välitunnin aikana rauhoittunut ja oppilaat jaksoivat kuunnella puoli tuntia Matin ja Liisan seikkailuita. Eli viimeinenkin tunti sujui omaehtoisen työskentelyn parissa.

Jotenkin tuo porukka on puolessa vuodessa oppinut ottamaan tosi paljon vastuuta omasta työskentelemisestään. Ja he näyttävät nauttivan siitä, että saavat vastuuta. Nähtäväksi jää, tuleeko jossain vaiheessa takapakkeja ja unohtuuko tämä huikea työskentelymotivaatio ajan myötä.

Ryhmissä istuvat oppilaat arvioivat iltapäivällä työrauhanantotaitojaan. Ryhmä antaa itselleen hymynaaman ja minä annan viereen oman arvioni. Ryhmät ovat osoittautuneet todella itsearviointitaitoisiksi ja täydellisiä hymynaamoja on jaettu vain harvoin. ( :) :I ja :( eivät enää ole ainoita vaihtoehtoja, vaan on myös puolihymynaamoja ja puolisuruioita.) Ensimmäistä kertaa itsearviointitoiminnan aloitettuani neljä ryhmää viidestä antoi itselleen hymynaaman ja yksi ryhmä antoi itselleen puolihymynaaman. Minä olin ryhmien kanssa samaa mieltä arvioissani. Hihkuva ja hurraava oppilasmassa järjestäytyi jonoksi eikä meinannut millään pystyä hiljenemään. "Ekaa kertaa me saatiin NOIN monta hymynaamaa!" "Hihiii!"

talvi

2010-01-29T17:44:00.005+02:00

Vaikka inhoankin auton ratissa talvea, niin onhan se pakko myöntää, että luonnossa kamera kädessä kävellessä tämä aika vuodesta on parhaimmillaan erittäin parasta.

hallitsematon pelko

2010-01-28T21:45:00.007+02:00

Oletko katsonut niitä hassun hauskoja dokumentteja, joissa joku typerä nainen pelkää kanoja _kuollakseen_ tai joku silmälasipäinen ja hikoileva kalju mies pelkää kaloja niin että itkee kalan kuvan nähdessään? Oletko ihan ääneen naureskellut ja katsellut epäuskoisena moista höpöhöpöä? Ajatellut, että "on tuokin idiootti, kun pelkää kanoja. Mitä ne muka tekevät? Ottaisi itseään niskasta kiinni ja lopettaisi mokoman hölmöilyn."

Minä olen.

Oletko koskaan pelännyt mitään niin paljon, että oikeastaan et luule kuolevasi? Tiedät kuolevasi. Se on täysin varmaa.

Minä olen.

Enää ei tunnu niin mahdottomalta asettua kanoja/höyheniä/kaloja/mitä ikinä älytöntä pelkäävän pöksyihin.

Minä pelkään autossa. Kuiva talvi- tai kesäsää on se osa vuodesta, kun voin istua autossa rentona. En siis pelkää autoja sellaisenaan (koska sehän olisi juuri sitä täysin idioottimaista ja höpölöpöä). Kun alkaa sataa vettä tai tie on luminen, alan pelätä. Varsinkin silloin pelottaa, kun kuskina on joku muu kuin minä. En pysty hallitsemaan vauhtia enkä ratin liikkeitä. Pelko saa varpaat kipristymään ja rystyset puristumaan valkoisiksi. Rintaa puristaa. Tuijotan tietä, enkä pysty rentoutumaan. Ulkopuolinen saattaa huomata jännityksen siitä, että lopetan radion musiikin tahdissa laulamisen. En voi jakaa keskittymistäni sekä musiikille että hengissä pysymiselle.

Sillä olen ihan varma, että kuolen kolarissa. Tai ei pelko oikeastaan ole noin suoraviivainen. En oikeastaan tiedä, mitä pelkään kolarissa tapahtuvan. Jotain sellaista, että pelkään kuollakseni. Pelkoni alkoi 12.12.2005, joten tämän kanssa on nyt eletty neljä vuotta.

Tänään ulkona oli sellainen sää, että auton pyörät sutivat kiihdytyksissä ja ABS-jarrut rutisivat pienimmissäkin jarrutuksissa. Aamulla työmatka sujui niin kauan suhteellisen kivuttomasti, kunnes ensimmäisen kerran totesin, ettei auton nopeus kiihdy, koska pyörät vain sutivat, vaikka vaihde on jo kolmosella. Kotimatkalla köröttelin alle seitsemääkymppiä kehällä - koska muutkin tekivät niin. (Ja koska pelkäsin.)

Illalla koiran kanssa treeneihin mennessä pelkäsin jo tosissaan. Ja treeneistä kotiin ajaessa olin niin kauhuissani, että tärisin. Lunta tuprusi. Näkyvyys oli lähes olematon. Autot ohittelivat - tietenkin, koska ajoin hillitöntä alinopeutta - ja jokainen ohittanut auto sai aikaan sellaisen lumipilven, etten nähnyt edes ihan puskurini eteen tullutta ohittajaa. Kaulassa sellaiset lihakset, joiden olemassa olosta en edes tiennyt, kramppasivat. Kun tulin kotiliittymään, alkoi itkettää. Selvisin sittenkin elossa. Hallitsematon pelko purkautui. Ajattelin, että jos joku nyt tulee valittamaan ajonopeudestani, alan itkea ja karjua. Huudan, että pidä sinä vittu se turpasi kiinni ja jos minä haluan pysyä elossa niin älä sinä jumalauta tule sitä minulta kieltämään.

Nyt päätä särkee.

Huomenna olisi ollut tarkoitus lähteä Tahkolle viikonlopuksi laskettelemaan. Onneksi nuorempi koira sairastui vatsatautiin, joten minulla on "oikea" syy jäädä pois matkalta. Oikeasti pelkäsin Tahkon reissua jo viikko sitten. Suunnittelin, että juon itseni humalaan, jotta uskallan autoon kuudeksi tunniksi. Tai jos ottaisi kolme Sirdaludia? Treeneihin illalla ajaessa totesin, ettei viikonloppureissu Tahkoon ole missään määrin tarpeeksi suuri korvaus yhteensä kahdestatoista kuolemanpelon tunnista autossa. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos koira ei olisi sairastunut. Olisinko saanut itseni pakotettua autoon? Todennäköisesti sosiaalinen paine olisi pakottanut lähtemään matkaan. Ja todennäköisesti olisin itkenyt autossa, vihannut koko reissua, huokaillut kauhusta ja tuijottanut hiljaa paniikissa ikkunasta edessä aukeavaa kuolemaa. Olisinkohan saanut pakotettua itseni vielä paluumatkaksikin autoon? Voiko pelko mennä jotenkin yli? Olisinko saanut paniikkikohtauksen? Tai ehkä olisin vain kieltäytynyt autoon astumisesta ja etsinyt jostain reitin junalle. Junakin pelottaa, mutta ei yhtä paljon kuin auto.

Tulisi jo kevät. Ihan oikeasti. Ihan oikeasti tulisi jo kevät. Tämä täysin typerä jättimäinen stressinaiheuttaja tuntuu ihan kohtuuttomalta. Ihan kohtuutonta, että joudun kantamaan tätä paniikkia sisälläni typerästä PASKASTA säästä johtuen. Tulisi jo kevät.

uni

2010-01-18T17:22:00.004+02:00

Näin unta, että äiti kertoi, ettei sairaudelle voi enää mitään. Itkin sydämeni pohjasta. Olin aivan pohjattoman surullinen. Ja ahdistunut.

Helmikuussa pitäisi tulla uutta tietoa hoitojen etenemisen suhteen. En haluaisi tietää. Oikeastaan uni herätti siihen ajatukseen, että.. Se oli niin ahdistava ja erityisesti surullinen uni. Tiesin, etten voi tehdä mitään. Olen ehkä tietoisestikin ollut ajattelematta sairautta. Olen edelleen kykenemätön tiedostamaan, mihin tämä kaikki voi johtaa. Uni nosti tuota piilotettua ajatusta lähemmäs tietoisuutta.

Olisinpa unohtanut, mistä näin unta.

väsyttää.

2010-01-15T18:48:00.004+02:00

Joululomalla alkoi flunssa, joka jatkuu edelleen. Nenä ei enää vuoda eikä ole kipeä olokaan. Mutta yskä on ihan kauhea. Tai no ei se päivällä ole paha. Välillä yskittää niin, että verisuonten liitokset päässä natisevat ja nitisevät. Mutta sitten se menee ohi.

Yöllä on toisin. Parin tunnin välein herään yskimään. Kutina kurkussa on ihan hillitön eikä mene muutamalla yskäisyllä mihinkään. Viime yö oli neljäs erittäin huonosti nukuttu yö. Ja tänä aamuna tuntui ensimmäisen kerran siltä, että jos kovin syvällisesti alan tästä asiasta töissä puhumaan, ratkean kyyneliin.

Olen aina ollut hyvä nukkuja. Ei ongelmia nukahtamisessa, ei ongelmia heräämisessä. Ehkä siitä syystä tämä tuntuu todella kurjalta. Toiveikkaana käyn nukkumaan ja nukahdankin miltei heti - kiitos univelkojen. Kahden tunnin kuluttua herään ja hyvin nopeasti tunnistan kutinan kurkussa. Ei unta tänäkään yönä.

Kaiken valvomisen lisäksi tämä viikko on koulussamme kuusipäiväinen. Teemme sisään helatorstaita seuraavan perjantain. Onneksi ystävä L diilasi minulle tänään reseptillistä yskänlääkettä, jossa komeilee kyljessä punainen kolmio. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivon, että ensi yönä saan nukkua. Kello on seitsemän illalla ja jo nyt tuntuu siltä, että voisin käydä yöunille..

Väsyttää.

tyhmää

2010-01-04T20:48:00.005+02:00

Joo. Se on tyhmää. Se on lapsellista. Se on kukkahattuilua. Se on naisten typerää höttöilyä. Ja mitähän vielä.

Ja silti minua itketti Prismassa. Tiedän, että sanomalla tämän ääneen saisin omakseni monilta ihmisiltä silmien pyörittelyä ja kaksinaamaiseksi kukkahatuksi nimittelyä. "Et sä niitä oikeesti sure." "Ihan idioottia, päivittäin kuolee satoja ja taas satoja. Sureksä niitäkin, HÄH?" "No ihan sama jotku kuus kuoli. So not." Näitä kommentteja kuulin ihan riittämiin tsunamin iskettyä.

Pelotti nousta liukuportaita. Oikeasti pelotti. Ajattelin, että alan parkua jo heti siinä portaissa tai muutun jotenkin hysteeriseksi. Tai jotain. No, eihän näin oikeasti tapahtunut, mutta muuten oleminen tuntui erittäin oudolta. Tuntui siltä, että olisin elokuvan sisällä. Hahmoni kulkee pitkin lavastemaailmaa. Salaa vilkaisin sitä kohtaa vihannesosastolla, jossa yksi kuoli. Mieleen nousi kuva miehestä asekäsi suorana. Pam.

Ei minun maailmassani tapahdu tälläistä. Ei minun elämässäni.

Katselin Prisman työntekijöitä ja pystyn vain hämärästi kuvittelemaan, miten särkyvältä heidän olonsa tänään tuntui. Jos minua itkettää, miten ihmeessä he kykenevät tulemaan töihin ja olemaan tyynen näköisiä? Tuijottivatko muutkin heitä tänään eri tavalla kuin ennen? Tunsivatko he tuijotukseni? Arvasivatko? Kassa ei nostanut katsettaan kertaakaan minuun, kun asioin hänen kanssaan. Ehkä onneksi. Tuntui siltä, että pitäisi sanoa jotain. Sanoa, että ihan kauheaa ja olen teidän puolestanne aivan äärettömän pahoillani ja surullinen. Mutta eihän sellaista voi sanoa. Julkisuudessa työntekijät esittivät toiveen, ettei heitä erityishuomioida asian puitteissa. Että he saavat palata arkeen ja tehdä työtään rauhassa. Toivottavasti asiakkaat ovat tänään kunnioittaneet tuota toivetta.

Yläkertaan kiivetessäni alkoi taas kuristaa kurkkua. Pöydällä paloi viisi kynttilää. En uskaltanut mennä pöydän lähelle. En mennyt myöskään kirjoittamaan nimeäni muistokirjaan. Olisin alkanut parkua.

Typerä draamanhakuinen kukkahattupäinen lapsellinen minä.

ajatelmia ja muistelmia

2010-01-01T17:54:00.006+02:00

Prismassa ammuttiin neljä. Uskomatonta. Siellä, missä minä käyn viikottain ruokaostoksilla. Ja sinne olisi tarkoitus huomennakin mennä. Juuri sille paikalle, missä joku ammuttiin kuoliaaksi juuri eilen. Se on jotenkin ihan käsittämätön ajatus. Ei sellaista tapahdu kuin televisiossa - tai jossain muualla. Ei minun elämässäni.

Tuntui hurjalta kuunnella uutislähetyksiä ja lukea kirjoituksia. "Seisoin lihatiskin ja hedelmäosaston välissä, kun näin Shkupollin ampuvan työntekijän," kertoi joku silminnäkijä. Siinä minäkin olen seissyt satoja kertoja. En minä oikeasti olisi ollut tuolloin Sellossa, vaikka olisinkin ollut pääkaupunkiseudulla vuotta vaihtamassa. En koskaan pääse noin aikaisin ruokakauppoihin asioimaan. Mutta silti se tuntuu hurjalta. Melkein pelottaa huomenna mennä tuohon kyseiseen Prismaan ruokaostoksille. Tyhmäähän sitä on pelätä, mutta silti. Sisäistä turvallisuudentunnettani on saatu heilautettua.

--------

Ajelin äsken paluuliikenteen seassa koirien kanssa kohti pääkaupunkiseutua. Koska ei ollut muutakaan ajankulua, ryhdyin muistelemaan menneitä. Pikkuruiset asiat toivat mieleen muistikuvia. Tuntui oudolta ajatella, ettei kukaan muu voi missään eikä milloinkaan muistella näitä samoja asioita. Mieleen tuli paljon ahdistavia muistoja. Mieleen palautui myös sellaisia hetkiä, joiden olemassaoloa en enää tiennyt olevankaan. Jotkut muistot olivat sellaisia, etten niihin halunnut nyt sukeltaa, koska niitä olen muistellut moneen kertaan eivätkä ne ole viihdyttäviä tai tuo hymyä huulille. Ne ovat rasittavia tai nolottavia typeriä muistoja - joista en silti tietenkään halua koskaan luopua. En vain aktiivisesti halua muistella niitä juuri nyt.

Ajattelin ryhtyä kirjaamaan näitä muistoja itselleni ylös, koska tuntuu siltä, että haluan mahdollisesti palata näihin ajatuksiin joskus, mutta en ehkä enää löydä oikeaa polkua näiden ajatusten ja muistojen pariin.

Ihan ensimmäinen muistikuvani
Istun Datsun100A:n takapenkillä. Kurotan päätäni etupenkkien väliin. Ajamme syntymäkotini edessä kulkevaa tietä. Iskä opettaa äitiä ajamaan autolla. Olen tuolloin ollut varmaankin todella nuori, ehkä kolme-neljä -vuotias. Tätä muistoa olen muistellut usein ja se on muuttanut muisteluiden myötä varmasti muotoaan alkuperäisestä ja oikeasta hetkestä. Nykyään lähinnä vain tiedän, että tuo on ensimmäinen muistikuvani nuoruudesta. En varmaankaan enää oikeasti muista tuota hetkeä.

Muistikuva nuoruudesta
Soitin viulua yli kymmenen vuotta. Eli käytännössä koko nuoruuteni kului konservatorion käytävillä ja luokissa. Konservatorion seinät pitävät sisällään hurjan määrän ahdistavia muistoja. Ehkä osittain murkkuiän kuohut ovat tallessa tuossa rakennuksessa. Toisaalta unkarilainen viulunsoitonopettajani oli näin jälkikäteen (ja myös jo tuolloin sen tajusin) ajateltuna kohtuuton eikä osannut käsitellä lapsia. Vieläkin näen joskus painajaisia tuosta rakennuksesta ja soittotunneista. En jaksanut harjoitella soittoläksyjä kunnolla, koska soittaminen ei ikinä ollut minulle intohimo missään määrin - toisin kuin veljelleni, joka yhä edelleen jatkaa soittamista. Ahdistuksen määrä oli aina pahimmillaan ennen soittotunteja, kun istuin oven ulkopuolella odottamassa tuntini alkua. Tiesin, etten osannut soittoläksyä kunnolla. Tiesin saavani nuhteita. Tiesin epäonnistuvani.

Näin ei tietenkään aina ollut, mutta etenkin harrastukseni loppupistettä kohden ahdistuksen määrä kasvoi kerta kerralta. Lopulta tuli se hetki, jota kohden vääjäämättä ahdistuksen kanssa mentiin. Ratkesin illalla itkemään kieltäydyin täysin enää palaamasta soittotunneille. Olin tuolloin jo kai kahdeksantoista, joten kyse ei ollut mistään lapsellisesta kiukuttelusta. Olin totaalisen väsynyt ahdistumaan. Seuraavana päivänä kävelin kauhusta jäykkänä kukkakauppaan, ostin jonkin valmiskimpun, marssin vielä enemmän kauhuissani konservatoriolle ja astuin soitto-opettajani luokkaan. Annoin kimpun, sanoin että tämä oli tässä ja poistuin. Olin haaveillut tuosta hetkestä vuosia. Haaveilin joka kevät, että saisin pistää rastin "en jatka ensi vuonna"-kohtaan, kun täytettiin lappuja seuraavaa lukuvuotta silmällä pitäen. Sitä en kuitenkaan koskaan uskaltanut tehdä, sillä pelkäsin liikaa sitä hetkeä, kun soitonopettajani kääntää tulevalle lukuvuodelle ilmoittautumispaperin ja huomaa rastin paikan.

Tähän aiheeseen liittyen muistoja olisi paljon. Ja todennäköisesti monet niistä ovat hyvin samankaltaisia.

Täytyy kuitenkin sanoa, että orkesterisoittamisesta nautin. Siellä me kaikki lapset saimme olla suhteellisen rauhassa opettajaltamme, (joka siis johti puolisoineen orkesteriamme) koska huomiota vaativia kohteita oli niin paljon.

------

Palaan muistoihini taas jossain vaiheessa ja toivon, että löydän mielenkiintoisia kadonneita muistoja lisää.

työmoraalin jatko-osa

2009-12-09T22:41:00.002+02:00

Siirrän tämän keskustelun uuden otsikon alle, sillä kommenttilaatikossa pohditaan mielenkiintoisia. :)

Piano kirjoittaa:
Esitän vielä erään ajatuksen aiheeseen liittyen.

Opettajan ammatti on tunnetusti hyvin yksilöön kiinnittynyt ja työtä tehdään vahvasti omalla persoonalla (enemmän kuin monia muita töitä, joissa on selvemmin "virkaminä").

Opettajaprofessioon voi myös liittää yksin suorittamisen kulttuurin.

Kun em. ottaa huomioon, opettajalle oma työ saattaa olla hyvinkin vaikeasti erotettavista - niin yksilön kuin muidenkin erotettavissa - omasta persoonastaan, omasta itsestään.

Tällöin mikä tahansa työstä annettu kommentti, oli se sitten positiivnen tai negatiivinen, on yksilön helppo yhdistää Häneen itseensä kohdistuvana, ei niinkään hänen työhönsä liittyvänä (hän ja työ kun ovat pitkälti sama asia).

Siinä missä monissa ammateissa asiat pystytään pitämään asioina, onko se opettajaprofessiossa niin helppoa vai liittyvätkö ne herkemmin yksilöön itseensä (yksilön ajatuksissa)?

-----

Piano, hyvä kysymys. Väittäisin, että mitä ammattimaisemmin työtään oppii tekemään, sitä enemmän oppii ymmärtämään, että opettajaminää koskevat kommentit eivät suoranaisesti kosketa minua itseäni. Tämä on yksi suurimmista oppimisen kohteistani, joita olen onnistunut kehittämään vuosien aikana. Tätä suhtautumista ei voi opettaa opettajankoulutuslaitoksissa, vaan se on opittava kokemuksen myötä - ja ehkä juuri siitä syystä ensimmäiset pari työvuotta taitavat olla erityisen raskaita opettajan uralla. Minäkin suhtauduin työhöni tuolloin liian kiihkeästi ja otin oppilaiden murheet ja omat epäonnistumiseni kotiin mukaan. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, olen oppinut pitämään oman itseni erossa työni ahdistavista jutuista. Oppilaiden/perheiden murheet eivät mitenkään voi olla minun omia murheitani. Hoidan työni ja työn puitteissa tuen ja kannan oppilasta parhaiden taitojeni mukaan vaikeissa tilanteissa. Mutta kotiin en mitenkään voi tuoda kaikkien maailman - tai edes oman kouluni - lasten murheita.

Työtä tehdään persoonalla varmasti enemmän kuin monia muita töitä, mutta kyllä ainakin minulla on silti töissä suojakuorenani rooli. Se muistuttaa pitkälti omaa itseäni, mutta en silti ole kaiken aikaa opettajaroolissa. (Onneksi. Avopuoliso antaisi varmaan kenkää, jos olisin.. ;)

Tästä opettajan roolista ja palautteenkestokyvystä olen keskustellut paljon lähikollegani/erittäin hyvän ystäväni kanssa. Molemmat koemme, että nykyään pystymme ottamaan erityisesti muksuilta ja heidän vanhemmiltaan tiukkaakin tekstiä vastaan ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Toki etenkin vanhemmat osaavat halutessaan lyödä vyön alle, ja tälläiset jäävät sitten vaivaamaan jossain määrin - mutta samoin voinee käydä muissakin ammateissa. Nauramme tämän työystäväni kanssa usein sitä, että oppilaat saavat aivan vapaasti vihata meitä niin paljon kuin sydämestään haluavat. Minä kestän sen. Minua saa vihata. Minua saa inhota. Minua saa pitää ärsyttävänä. Se ei haittaa. Myös vanhemmat saavat tuntea opettajaminua kohtaan negatiivisia tunteita.

Tämä ei ole pelkkää tyhjää puhetta. Ihan rehellisesti oppilaat saavat vihata minua. He osoittavat kommenttinsa opettajaminälle, sille tyypille, joka kuitenkaan kaikesta huolimatta ei ole se minä, joka olen työni ulkopuolella. Mielestäni opettajan ammattimaisuuteen kuuluu se, että tiettyihin asioihin täytyy oppia suhtautumaan ilman suurta tunnelatausta. Jos tätä ei opi, työstä tulee varmaankin helposti todella rankkaa.

Toki ensimmäisinä työvuosina olisin varmaankin murehtinut kovastikin kotona työpäivän jälkeen, jos joku oppilas olisi kertonut minulle päin naamaa negatiivisia mielipiteitään minusta. Näin ei tainnut koskaan ensimmäisinä työvuosina käydä, tai sitten ne kommentit eivät ole kovin syvästi osuneet, sillä mieleen ei tule ainoatakaan kertaa. Myöhemmin teiniangsikutosluokkalaiset kyllä inhosivat minua joinain hetkinä kovastikin. Mutta silloin olin jo oppinut ottamaan kommentit "oikealla tavalla".

Olen eri mieltä kanssasi Piano siitä, että opettajan ammatti olisi yksin suorittamista. Ehkä oma näkökulmani asiaan on korostuneen vääristynyt, sillä työparini on neljä vuotta ollut opiskeluajan hyvä ystäväni ja sittemmin aloin tehdä inkluusiohenkistä työtä toisen opettajan kanssa yhtäaikaisopetuksena. Olen siis koko urani aikana tehnyt enemmän yhteistyötä kuin suorittanut yksin. Toki opetustyö tuli ensimmäisten kolmen vuoden ajan vedettyä yksin omassa luokassa, mutta yhteistyö rinnakkaisluokan ystäväopettajani kanssa oli niin tiivistä (ja ovi luokkien välillä lähes joka tunti auki), etten mitenkään voi pitää työtäni yksin suorittamisena. Onneksi koulussamme on mahdollisuus tälläiseen työskentelytapaan ja siihen johdon toimesta myös kannustetaan.

työmoraalia vai ei

2009-12-02T15:21:00.008+02:00

Opettajan oletetaan tekevän paljon sellaisia asioita, joita ei mitenkään voi tehdä oppituntien (eli käytännössä työajan) puitteissa. Tokihan minullekin on virkasopimukseen kirjattu kolme oppituntien ulkopuolista työtuntia, mutta pari niistä menee viikossa kaiken maailman kokouksiin ja yhteistöihin. Tunnissa ei tee mitään muuta kuin suunnittelee todella suurpiirteisesti tulevan viikon tapahtumat.

Niinpä olen vähän epämääräisen ja omituisen pulman edessä.

Ymmärrän, ettei kukaan (tai ainakaan kovin moni) halua tehdä ilmaista työtä. Opettajan ammatin sanotaan olevan kutsumustyötä, mutta siitä huolimatta työstä pitäisi maksaa sen verran kuin työtunteja kertyy.

Toisaalta. Opettajan työtä ei mitenkään voi tehdä pelkän palkallisen työajan puitteissa. Ei mitenkään.

Siitä seuraa se selkeä ristiriita, että kutsumusammatissa oleva haluaisi tehdä työnsä hyvin, mutta silti ei haluaisi syödä maata omien jalkojen alta tekemällä ilmaista työtä ja viestimällä näin ylemmille tahoille, että "nämä palkkaa kerryttävät työtunnit riittävät työni hyvin hoitamiseen".

Sekavaa.

No. Tässä syksyn aikana olen törmännyt opettajiin, jotka näyttäisivät todellakin pyrkivän puhtaasti maksettujen tuntien puitteissa tehtyyn työmäärään. Ei mitään ylimääräistä. Ja sekös pistää kiehumaan. Tietoisella puolella pystyn perustelemaan tuon työskentelytyylin itselleni, mutta tunnepuolella neljän vuoden työuran kautta työtäni jo jonkin verran tuntevana minua suututtaa. Näiden opettajien oppilaat jäävät todella yksin, eivätkä he pääse kokemaan niitä mukavia juttuja, joita edes jonkin sortin erityispanoksesta oppilaille opettajan toimesta seuraa.

Lisäksi tälläinen "en halua osallistua/tehdä/auttaa, koska se tarkoittaa lisätyötä" -tyyppi aiheuttaa kollegoilleen harmaita hiuksia ja hirmuiset määrät lisätyötä.

Ja kaiken lisätyön päälle suututtaa se, että minä joudun tilanteeseen, jossa olen lähes pakotettu toimimaan "pomona" näille talomme uusille opettajan uraansa aloittaville opettajille. Joudun sanomaan, että "sinä et voi tehdä noin" tai "sinun pitää tehdä näin" tai "tämä asia sinun on nyt vain hoidettava eikä siitä voi luistaa". Eikä minulla ole noiden lauseiden vaatimaa asemaa. Minä olen vain tasavertainen kollega.

Mutta on se nyt hemmetti, jos oppilailta jää juhlia, retkiä ja yhteishenkeä nostattavia juttuja väliin sen takia, että opettaja toteaa, että "emmä viitti".

Oman ärsytyksen läpi kuultaa myös seuraava ajatus: Kyllä näillä uraansa aloittavilla tulee olemaan raskas tie edessään. Surettaa, miten ikävän kuvan he tästä työstä saavat ja miten itselleni vieraalla tavalla he työstämme ajattelevat, kun he jatkuvasti laskevat työtunteja ja ottavat kaiken iltapäiväpuuhailun ylimääräisenä ällöttävänä pakkopullana. He joutuvat mitä ilmeisemmin oppimaan kantapään kautta vielä ihan hirveän paljon. Toivottavasti he jaksavat alkuaikojen läpi ja suostuvat myös oppimaan tämän työn syvempää olemusta.

röh röh

2009-11-13T17:18:00.003+02:00

Töissä sairastetaan. Opettajia ropisee kuin mitäkin ja oppilaita on paikalla parhaimmillaan/pahimmillaan oppitunnilla kolme kappaletta. Koulumme on pienoisen hässäkän vallassa, kun tilanteet vaihtuvat päivittäin ja poissaolijoiden määrä vaihtelee päivänkin sisällä runsaasti. Opettajanhuone vaikuttaa täysin vieraalta paikalta, koska suuren osan ajasta enemmistö sohvilla istuvista on sijaisia.

Olen itsekin tehnyt kaksi päivää sijaisopettajan hommia, kun omassa luokassani työskentelee tällä hetkellä viisi aikuista ja tuntuu koomiselta olla siirtämättä ainakin jompaakumpaa opettajista sijaisen tehtäviin. Niinpä minä matematiikanopettajan pätevyydellä varustettuna olin luontainen valinta, kun yläkoulun matematiikanopettaja jäi kotiin sairastamaan.

Lähin esimieheni on ollut aivan otettu siitä, miten mukautuvaisia ja joustavia terveenä pysyneet opettajat ovat olleet. Monet vetävät paria luokkaa yhtä aikaa ja ovat valmiita tekemään ylitöitä. Minusta tuo on ihan itsestäänselvää. Eihän tämä sairastelu ole kenenkään syy ja jos terveet eivät olisi valmiita joustamaan, koko koulu olisi varmaankin kaaoksen vallassa. Ja se vaikeuttaisi ennen kaikkea terveenä pysyneiden työtä. Helpompaa - ja tietysti inhimillisempää - on joustaa ja venyä.

Tänään ja eilen kiitoksia on sadellut molemmilta lähiesimiehiltäni niin paljon, että itseäni melkein nolottaa. Olen tehnyt sitä työtä, joka virkasopimuksessani lukeekin - tosin oppilaat ovat vaihtuneet vanhempiin. Ekaluokkalaisilla on opettaja ja kolme avustajaa ja minä teen opettajan työtä niin kuin pitääkin. Miksi ihmeessä siis nyt perjantai-iltana kello viisi puhelimeni piippaa ja lähiesimieheni vielä lähettää sydämillä varustellun kiitostekstiviestin..? Minut oltaisiin voitu kylmästi vain määrätä tekemään se työ, mitä nyt olen kaksi päivää tehnyt. Mutta minua ei määrätty. Minua pyydettiin erittäin suuresti pahoitellen ja suostumisen jälkeen minua on joka käänteessä kiitelty ja ylistetty.

Tunnen oloni vaivaantuneeksi.

Mutta onhan se tietenkin erittäin hyvää johtamista, että työpanokseni huomioidaan.

tyhjiö

2009-10-29T17:38:00.003+02:00

Tuntuu, ettei elämässäni enää tapahdu mitään niin olennaista, että sitä voisi kirjoittaa tänne. Äitin sairaus on niin iso asia, että sen rinnalla kaikki muu tuntuu epäolennaiselta.

Jos oikein yritän, saatan keksiä jotain, mitä elämässäni nyt tapahtuu..

1. Koirien kanssa elämä etenee omaa kumpuilevaa polkuaan. Vanhempi saa seuraa nuoremmasta ja nuorempi oppii vanhemmalta kaikkia pöllöilyjä. Treenaaminen vanhemman kanssa on nyt jäänyt, sillä tuo kirppunen vie aikaa ja huomiota.

2. Töissä sujuu ihan mallikkaasti. Olen aika väsynyt, mutta en kuitenkaan liian väsynyt. Työkaverit ovat mukavia ja työparini kanssa hommat luistavat. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että lähden töistä kotiin käytännössä tuntia-kahta aikaisemmin kuin työparini. Toisaalta tulen joka aamu tuntia häntä ennen töihin, joten syyllisyyden tunteminen on jotenkin tyhmää. Tekisi vain mieleni jotenkin avata myös työparilleni se, että oikeasti teen töitäkin enkä vain lusmuile. Että kyllä minäkin olen töissä pidempään kuin pelkkien opetustuntien ajan. Mutta miten tuollaista kenellekään sanoo etenkin, kun työparini ei koskaan kritisoi kotiinlähtöaikojani saati edes eleillä, ilmeillä tai muilla biorytmeillä anna ymmärtää, että tekisin väärin lähtiessäni kotiin. Se on vain sellaista omaa sisäsyntyistä syyllisyyden taakkaani, josta en oikein osaa irrottautua.

3. Minusta tuntuu, että odotan koko ajan jotain. Odotan, että tulisi aika, jolloin saan nukkua niin paljon, ettei enää väsytä. Odotan, että ehtisin treenaamaan karvaturpien kanssa niin paljon kuin haluan. Se on sellaista hyvää odotusta. Mutta tuo lepohetken odottaminen tuntuu raskaalta. Tuntuu siltä, että joululoma ei riitä lepäämiseen.

Odotan jo ensi kesää.

väliaikatietoja.

2009-10-15T20:55:00.002+03:00

Etäispesäkkeitä vastaan hyökätään sytostaateilla. Tukka lähtee. Taas. Tällä kertaa tästä tiedosta puuttui suuri tunnelataus, joka siihen viime kerralla sisältyi. Oikeastaan kaikesta tästä puuttuu edelleenkin se tunnelataus, jota jollain tasolla kaipaan. Haluaisin tuntea jotain tähän asiaan liittyen. En vaan tunne. "Mitä väliä jollain tukalla", taisin tokaista äitille tänään puhelimessa.

Etäispesäkkeet ovat pieniä eikä tulevista ajoista kai osaa sanoa vielä kukaan mitään. Luukuva on joka tapauksessa puhdas ja se tuntuu tässä tilanteessa hyvältä uutiselta. Myös imusolmukkeiden ohutneulanäyte on puhdas. Jossain vaiheessa sytokuurin jälkeen ryhdytään tutkimaan, miten kuuri on vaikuttanut keuhkojen mörköihin. On mahdollista, että katoavat tai sitten eivät.

Olen oppinut paljon tässä sairauden seurailun myötä. Olen oppinut sen, että kuolemiseen voi suhtautua myös ilman pakokauhua. En tiedä, suhtaudunko tähän asiaan oikeasti itse ilman pakokauhua vai onko lankakerä sisälläni vain edelleen ihan solmussa. Oikeastaan suhtaudun tällä hetkellä kuolemaan niin yhdentekevästi, että se tuntuu erittäin itsekkäältä ja ehkä pahaltakin. "Mitä väliä?" -ajattelu ei tunnu omaltani vaan pakokeinolta.

hyvää syntymäpäivää, äiti!

2009-10-05T17:27:00.002+03:00

55-vuotias. Ei juuri minkään ikäinen. Edessä vielä vaikka mitä.

Käytiin eilen juhlistamassa äitin synttäreitä kotikotona. En oikein osannut olla. Tai olin kyllä kai ihan suhteellisen normaalisti, mutta en osannut katsoa äitiä. Höpötin paljon, mutten sanonut mitään.

En vieläkään ole suostunut katsomaan, miltä suruni näyttää. En tiedä kuinka vahvan kuoren olen sen päälle ehtinyt jo kasvattaa. Mahdollisesti niin vahvan, että surun kohtaaminen jää jonnekin tulevaisuuteen. Juttelin tänään ystävä L:n kanssa äidistä. L sanoi, että "tietenkin on mahdollista, että paranee." Vastasin myöntävästi, mutta en tiedä, voiko L:n tietämykseen luottaa. Haluaisin luottaa siihen. Haluaisin, että jossain kelluisi pelastusrengas, jonka avulla tästä tilanteesta voi selvitä. Että olisi joku toivon hippunen, josta voi pitää kiinni, kun koski ympärilläni kuohuu. Mutta en ole yhtään varma, uskallanko takertua tuohon toivoon paranemisesta.

Huomaan odottavani syyslomaa. Väsyttää melkein koko ajan ja minusta tuntuu, että päivät, joina minulla on ohjattua toimintaa, ovat raskaita ja vievät aikaa tärkeämmältä: hiljentymiseltä ja lepäämiseltä.

Viikko vielä. Sitten saan levätä viisi päivää. Tai ainakin saan levätä töistä, muutenhan elämä jatkaa rasittavaa etenemistään..

lisää vertauskuvia

2009-09-30T22:42:00.002+03:00

Tuntuu siltä, että en uskalla etsiä lankakerän päätä. Töistä kotiin ajellessani ehdin pohtia asioita 20 minuuttia. Tänään ajattelin, että sisälläni on ovi, joka on lukossa. Minulla on kyllä oveen avain, mutta en halua avata. Tiedän, että oven takana on elämäni suurin suru. Sellainen suru, jota en halua näyttää edes M:lle. En kenellekään. Haluaisin kaksi päivää yksin ilman häiriöitä. Sitten saattaisin uskaltaa katsoa oven takana odottavaa. Tiedän, että hajoan täysin sen surun edessä. Ja siksi en halua katsoa oven taakse. En halua etsiä lankakerän päätä. Ja koska en avaa ovea, en hahmota tilannetta yhtään. Osaan ajatella, että ehkä äitiä ei joskus ole. Mutta tämä ajatus ei millään yhdisty todellisuuteen. En pysty yhdistämään ajatusta ja todellisuutta. En vain pysty siihen. En tiedä, mikä päässäni on vialla. Yleensä pystyn oikein hyvin pohtimaan tulevaisuutta. Nyt en. On ihan uskomaton tunne, kun ei osaa ajatella. Ihan kuin päässäni olisi jotain rikki tai vialla.

Viime päivinä on mielessä pyörinyt monia muistikuvia.

Olin ehkä seitsemänvuotias. Piirsin paperille omasta mielestäni aivan erikoisen onnistuneen kilpikonnan. Sen kilpikonnan, joka on Maailman Vahvin Nalle -sarjakuvassa. Sen, jolla on hassu hattu. Piirrustuksessani ei kylläkään tainnut olla hattua. Istuin kotimme yläkerrassa. Jostain (ehkä Poliisi-TV -ohjelmasta, joka aiheutti monta muutakin pelkotilaa) mieleeni oli tullut pelko, että äiti kuolee. Että nuoriso hakkaa hänet kuoliaaksi. Kilpikonnaa piirtäessäni uskaltauduin kysymään asiaa äitiltä. "Voisko sulle käydä niin että joku hakkaisi sut?" Tiesin, että näin voi käydä, mutta olin ihan varma että jollain kaikkivoipaisuudellaan äiti pystyy silti vastaamaan "ei, se ei ole mahdollista". Mutta äiti ei valehdellut minulle. "Kyllä niin voisi käydä." En muista, selittikö äiti asiaa yhtään sen pidemmälle. Luulisin, että ei. Sen jälkeen kilpikonnani näytti typerältä ja ahdistavalta eikä enää yhtään niin hienolta. Pelotti.

Uni ehkä 20 vuoden takaa. Näin unta, että olemme autossa. Ajoimme halki alueen, jossa oli ihmisiä joiden kädet olivat imukuppimaiset ja venyneet ohuiksi lähes katkeamispisteeseen. Minun piti jatkaa autossa matkaani, kun äiti ja iskä jäivät sinne pelloille jalat ja kädet venyneinä. Tiesin, että he kuolevat. Se oli kauhea uni. 20 vuotta myöhemmin muistan sen pellon. Muistan käsien ja jalkojen muodon. Muistan sen auton. Miksi juuri tämä uni jäi niin vahvasti mieleeni?

Muistan vähän yli viiden vuoden takaa sen hetken, kun mummi teki kuolemaa. Olimme siellä sairaalassa kaikki. Äitin siskot ja meidän perhe. Äiti kumartui halaamaan mummia ja purskahti itkuun. Siihen asti kaikki olivat pystyneet pysymään tyynenä. Muutaman hetken kuluttua äitikin rauhoittui. Mummi kuoli pian sen jälkeen.

Tänään autossa tuli mieleen, että voisiko olla mahdollista, että äiti voisi vielä parantua. En ole edes ajatellut tuota mahdollisuutta. Tänään se tuli ensimmäistä kertaa mieleeni. En tiedä vastausta, enkä tiedä sitäkään, haluanko tietää vastauksen. Siis vastauksen siihen, mitä tulevaisuudessa odottaa. Voiko parantua? Tuntui siltä, että oven alta pilkistikin valoa. Jospa oven taakse sittenkin kurkistaisi? Mutta se vaatisi sen, että saisin olla ihan yksin.

Sisälläni on lankakerä.

2009-09-28T21:38:00.005+03:00

Siltä minusta tuntuu. Suuri lankakerä, jonka langan alkupäätä en pysty enää löytämään. Lankakerään on kerittynä pelko, ahdistus ja tilanteen hahmottaminen. En tunne pelkoa enkä hahmota alkuunkaan tätä tilannetta enää. Pelon tunne meni täydellisesti pois, kun pakotin sen pois silloin torstaina. Perjantaiaamuna se kävi vielä pinnassa, kun L tuli töissä näköpiiriini. Mutta sen jälkeen en enää ole kyennyt löytämään surun, pelon ja ymmärryksen alkua. En löydä kohtaa, josta voisin lähteä tätä tilannetta pohtimaan ja ymmärtämään.

Tiedostan jotenkin, että elän kieltämisen sisällä. En tunnista ollenkaan, että jotakin ikävää voisi seurata tästä, vaikka tietenkin järjellä ajateltuna voin jollakin tasolla ymmärtää näin käyvän. En pysty ymmärtämään, mitä tämä tilanne käytännössä ihan oikeasti tarkoittaa. Mieleni vain jotenkin kieltäytyy ajattelemasta asiaa. En tunne nytkään surua tai pelkoa, kun tätä kirjoitan. En millään pysty mielikuvituksellani tuomaan minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mitä seuraavaksi mahtaa seurata. Pystyn tuottamaan irrallisia mielikuvia mahdollisista tilanteista, joita tästä mahdollisesti seuraa, mutta irrallisista kuvista ei muodostu minkäänlaista kokonaiskuvaa eivätkä kuvat tavoita minua tunnetasolla. En tunne mitään, vaikka ajatukset ovat irrallisuudestaan huolimatta todella raskassisältöisiä.

Mitä ihmettä on tapahtunut?

Jotenkin tuntuu pahalta, että lankakerä on sisälläni. Haluaisin siitä eroon. Mutta kuten sanottua, en ollenkaan tiedä mistä löytäisin työstämisen alkupisteen. En tiedä mistä aloittaisin tai mitä minun pitäisi ehkä tehdä, että lankakerän saisi purettua. Ei oikeastaan tunnu pahalta. Nauran paljon. Vitsailen. Pallutan pentuamme. Käyn treeneissä ja kerron ihan tyynesti ihmisille tästä tilanteesta. Silti on jotenkin sellainen pieni omituinen tunne, että lankakerästä pitäisi päästä eroon. Että kaikki ei sittenkään ole ihan kunnossa.

Pitäisikö vaan pitää lankakerä kasassa vai ei? Ja jos ei, niin sitten pitäisi keksiä joku keino purkaa se.

---

Minulla ei riitä rohkeutta ainakaan vielä lukea edellistä kirjoitustani. Sen avulla ehkä löytäisin lankakerän pään, mutta en ole siihen tällä(kään) hetkellä valmis.

2009-09-24T20:00:00.002+03:00

"Mä oon tosi pahoillani, mutta tuon huonoja uutisia."

Halaan. Halataan. Itkettää. Itken. Äiti ja iskä itkevät. Kyllähän mä sen tiesin. Halusin vain uskoa pikkuveljen tyhmään "hyvään aavistukseen".

Odotan seuraavaan hyvään hetkeen ja sitten itken. Nyt en halua. Äiti ja iskä ovat parin kilsan päässä pikkuveljellä. Käveltiin sinne. En olisi halunnut. Olisin halunnut jäädä kotiin hajoamaan. Mutta pakottivat pysymään kasassa. "Kävelläänkö yhdessä pikkuveljelle?"

Äiti kielsi hautajaistunnelmat. "Ei tässä kuolemassa olla. Elämä jatkuu." Heh. Puhuttiin sitten niitä näitä ihan mitä tahansa ettei oltaisi hiljaa.

Melkein mitä tahansa ajattelee, niin siitä tulee paha mieli. En kuitenkaan itke nyt. Äiti on tulossa tänne vielä tänään ja töihin en huomenna mene naama turvonneena. Sen olen kerran tehnyt ja se oli hirveää. Aikuinen ihminen voi siirtää tätä johonkin tulevaan parempaan hetkeen. Kerroin tekstarilla jo L:lle. Sanoin, että puhutaan huomenna illalla. Kyllähän L siitä tajuaa, etten halua asiasta huomenna töissä puhua. Mutta tiedän myös sen, että myötätuntoinen katsekin riittää hajottamaan. Ehkä välttelen L:aa huomenna. No, en minä sellaiseen oikeasti pysty.

Ärsytti, kun äiti kysyi että jaksanko. Miten töissä menee? Sulla on niin raskas työkin. KUKA TÄSSÄ SAIRASTAA, MINÄKÖ? Sanoin, että kyllähän minä PERKELE jaksan, en minä perkele tässä se kipeä ole. Että eniten huolestuttaa äitin jaksaminen. "No välillä vähän vaikea nukkua." Joo. Vähän.

Kävelin pikkuveljeltä kotiin. Hetken tuntui, että olen pieni roska jättimäisen aallon sisällä. Että nyt se aalto lyö yli. Mutta sain painettua aallon takaisin sinne jonnekin. Ajattelin siinä kävellessäni paria kilsaa, että voisin sanoa tuolle naiselle, että sillä on todella rumat saappaat. Tai huutaa minua katsovalle pojalle, että tulepa vittu ärsyttämään. Tule, niin alan karjua, kirkua, sylkeä. Katsoin muslimia, joka huusi jotain jollain kielellä johonkin. Ajattelin, että tulepa vittu sanomaan koirastani jotain että se on likainen eläin. Sanopa. Katsotaan, mikä reaktio siitä irtoaa. Ryhdyn huutamaan niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Ihan kuka tahansa saa nyt tulla sanomaan mitä tahansa. Syljen päin näköä. Lyön. Ihan mitä tahansa.

Tulin kotiin. "Se on levinnyt." M ei tiennyt mitä sanoisi. Kävelin eteiseen ja otin imurin. Keräsin matot pois ja aloin imuroida. "Mä syön ekana nää leivät, niin autan sitten?" En jaksanut vastata. Ihan miten tahansa. Aivan sama. AIVAN SAMA. Hiki valuu kasvoille. Imuroin ja siirtelen tavaroita. Koira tulee huomenna ja on vielä paljon tehtävää.

Koskakohan on se sopiva hetki, että voin kokeilla miltä minusta oikeasti tuntuu? Ei huomenna, huomenna tulee koira, L tulee kylään ja sitä rataa. Lauantaina on teatteri. Ei sillon. M:kin on kotona. En jaksa nyt mitään henkistä tukea tai halailua. Sunnuntaina olen yksin, kun M on töissä. Mutta lupasin kutsua kaverin kylään ja maanantaina on töitä. Ei naama turvonneena töihin.

"Lähetkö Alpeille", M kysyy kesken tämän tekstin kirjoittamisen. Ravistan päätäni. En voi sanoa mitään. En halua sanoa mitään. Voiko tässä tilanteessa olla tyhmempää kysymystä? Ihan vitun sama jotkut vitun Alpit. Maaliskuussa Alpeille! Nauraisin, ellei itkettäisi.

"me ollaan 9 minsan päästä siellä."

2009-09-24T16:26:00.000+03:00

ilmoitti iskä ja tässä minä nyt istun ja odotan. Ei helvetti voi tarkoittaa kovin hyvää, jos ennalta ilmoittamatta ajaa Lahdesta Espooseen eikä edes varmista olenko kotona.

voi vittu

torstaina

2009-09-18T22:12:00.004+03:00

Viikon päästä äiti saa tulokset. Nyt voin elää rauhassa tämän viikon ja ryhtyä pelkäämään oikein urakalla torstai-iltapäivänä.

En tiedä olisinko tyytyväinen vai en.

"kehotan olemaan murehtimatta. Ilmoitan kyllä heti kun tiedän enemmän", kirjoitti äiti mesessä.

Eh. Joo. Murehtimattapa tietenkin.

ei vieläkään mitään

2009-09-18T20:21:00.004+03:00

Odotus jatkuu. Eilen tuli hetkellinen kauhun tunne. Sellainen olo, että jotain ihan karmeaa tapahtuu. Ei tapahtunut - ainakaan vielä. En kuitenkaan millään pysty löytämään itsestäni optimistia. Sellaista ei vain kertakaikkiaan ole olemassakaan. Olen pessimismiin taipuvainen realisti. Tai realismiin taipuvainen pessimisti.

Huomaan, etten halua soittaa äidille. En uskalla. Olen pelkuri.

Muutama tunti sitten puhelin soi. "Äiti" vilkkuu kännykän näytöllä. Olen treenaamassa kaverin kanssa tokoa. Poimin kännykän taskusta ja hiljennän sen. Tavallisesti olisin ehdottomasti vastannut. Nyt en uskaltanut. En uskaltanut edes siitä huolimatta, että tiedän ettei äiti kertoisi mitään huonoja uutisia, jos saisi kuulla minun olevan treeneissä. Mutta enhän minä tyhmä ole. Jos äiti aloittaisi puhelun sillä kauhistuttavalla kysymyssarjalla "missä olet? oletko yksin?", niin murtuisin.

Soitin äitille treenien jälkeen. Siinä puhelimen tuutatessa ehdin miettiä, miten selviän huomisesta. Huomenna siis on lauantaityöpäivä. Ensimmäinen ajatus oli, etten mene töihin. Toinen ajatus oli, että en voi olla menemättäkään, ellen soita pomolle. Kolmas ajatus oli, että en jaksa ryhtyä soittelemaan pomolle ja ilman lupaakaan en voi pois olla. Eli menen töihin, mutta vietän koko päivän pukuhuoneessa. Kyllä luokkani muut kolme aikuista selviävät oppilaiden kanssa yhdestä päivästä, vaikka minä istun pukuhuoneessa piilossa. Noin. Suunnitelma oli tehty.

Äiti ei vastaa, joten katkaisen puhelun.

Ajattelin tietysti heti pahinta. Se ei vastaa, kun on niin rikki ettei voi vastata.

Sitten puhelin soi. Äiti soittaa. Vastaan niin pirteästi kuin voin. Äiti ei aloita kysymyksillä. "Me ollaan mökillä. Soitin vaan että tiedätte. Mikäs sää siellä?" En tunne helpotusta. En tunne mitään. Kuulen oman ääneni, joka on edelleen pirteä. "Ai siellä on pimeää! Niin täälläkin! Oltiin koiran kanssa just treeneissä! Huomenna on töitä!" Luontevuus on kaukana tuosta puhelusta. Kuten se on ollut kaukana jo monen viikon ajan äidin kanssa puhuessa. Ajatukset pyörivät ihan muualla kuin siinä, mistä puhutaan. Tuntuu typerältä puhua säästä. Tuntuu typerältä kertoa treeneistä.

Voisinpa sitten joskus vuosien päästä näyttää nämä tekstit äitille. Voitaisiin itkeä ja nauraa näille typerille ajatuksille.

---

Viikon päästä meidän perheestä tulee nelijäseninen. Toinen koira saapuu talouteemme perjantaina ja siitä eteenpäin kaikki vaikuttaa epämääräiseltä. En osaa yhtään ennakoida, miten elämä tulee sujumaan. Äidin tilanteen ohella tämäkin seikka ahdistaa. Tosin luulen, että asia ei ahdistaisi läheskään näin paljon, jos taustalla ei olisi tätä suurta äiti-möykkyä heikentämässä psyykkistä jaksamistani. Kuitenkin olen tyytyväinen tästä koirakäänteestä. Eihän elämä mitenkään voi pysähtyä. En voi jäädä kirjaimellisesti tuleen makaamaan, vaan jollain keinolla elämän etenemistä on pakko pitää yllä. Koira tulee ja se on sellaista tervettä elämän etenemistä.

Pessimismi minussa karjuu: "Se tulee menemään perseelleen. Ei siitä tule missään nimessä mitään. Koirat eivät tule milloinkaan oppimaan sietämään toisiaan."

Realisti yrittää varovasti huudella taustalta: "Kyllä se siitä. Työtähän se teettää, mutta siitähän sinä juuri pidät. Koirat kyllä tottuvat."

Pessimismin ääni vain on voimakkaampi, ja se saa ahdistuksen aikaiseksi.

odotusta.

2009-09-08T18:48:00.002+03:00

En tahdo edes ajatella, että odotan. Mutta silti se pamahtaa mieleen aina siinä vaiheessa, kun kiire loppuu ja jää aikaa ajatella.

Pelkään jo etukäteen äidiltä tulevia puheluita. Ajattelin, että jos itse kuolisi niin ei tarvitsisi koskaan tietää. En toki tosissani, mutta ajatuksen tasolla.

Sitten on niitä ajatuksia, että "tulee mitä tulee ihan sama". Olen kai jossain määrin väsynyt pelkäämään. Tulee hetkiä, kun olen ihan turta ja tulee mieleen pahoja ajatuksia, että ihan mitä tahansa kunhan tämä pelkääminen ja odottaminen päättyisi.

jännää.

2009-08-29T11:35:00.002+03:00

Puhelin soi.

"Sulle ois kuukauden päästä täällä pentu."
"En mä millään voi näin nopeasti ottaa toista koiraa. Puolen vuoden päästä sitten..."
"Joo, mut mieti asiaa. Ilmotat sitten."
"Mutta kun.. En mä millään näin nopeesti voi. Sori.."
"Ok. No mut tehdään niin, että ilmotat kun oot miettinyt asiaa."
"Hehehhe.. Joo, mut en mä näin nopeella aikataululla.."
"No mut soitellaan! Ilmottele, moi!"

Pistän kännykän taskuuni. Istun nurmikolle. Varmaan keppiä suussaan raahaava seuralaisenikin kuulee aivojen raksutuksen.

Kaivan kännykän taskustani. "Kirjoita uusi viesti."

"Voihan perkele, sait mut harkitsemaan asiaa."

Päivää myöhemmin olen sopinut kasvattajan kanssa, että maanantaina soitellaan ja sovitaan vierailusta. Menen siis vain katsomaan. Ihan vaan katsomaan. Jos emä ei ole sellainen, jonka voisin itsekin ottaa, jää koko asia siihen.

Silti.. Aamulenkillä katselin karvanaamaani ja ajattelin, että eipä se tiedä että kohta niitä on kaksi. Ehkä. Toivottavasti. Jaiks.

muistoksi itselle

2009-08-20T22:30:00.004+03:00

Haluan pistää muistiin ensimmäisen työviikkoni tunnelman.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen työhöni. On ihan järkyttävän mielenkiintoista ja jännittävää ja hassua ja hihityttävää seurata sekalaisen seurakuntamme puuhaa ja olla osana aivan hirmuisen värikästä sakkia. Yksi ei puhu lainkaan. Yksi puhuu vain venäjää. Toinenkaan ei puhu mutta kirkuu senkin edestä. Yksi viheltää. Yksi haluaa auttaa aina kuin mahdollista. Yksi haiskahtaa epäilyttävästi. Yksi karkaa ja on hetkessä tietokoneeni kimpussa. Puhelin soi. Joku kannetaan ulos. Joku kannetaan sisään. Kirjoja jaetaan. Lauletaan aakkoslaulua. Yksi viittoo minua luokse. Kerron, etten ikäväkseni osaa venäjää. Joku on taas tietokoneeni kimpussa. Tehdään tehtäviä. Opitaan pikkuruisia uusia asioita. Taputetaan rytmikkäästi ja ollaan sitä mieltä, että "KOULUSSA ON TOSI KIVAA!"

Enhän minä takuulla tule läpi vuoden iloitsemaan siitä, että välitunneilla minulla on aina tekemistä. Silmät saavat olla selässäkin kaikilla ja kaiken aikaa.

Mutta tästä huolimatta rakastan tätä työskentelytapaa. Rakastan sitä, etten ole lapsista vastuussa yksin, vaan minulla on työpari. Ja muitakin aikuisia auttamassa ja tukemassa missä tahansa tilanteessa, mitä eteen sattuu. Ja eteenhän sattuu kaikkea laidasta laitaan.

Näiden kolmen päivän ajan olen seurannut luokkamme toimintaa (ja omaa toimintaanikin) ajoittain ulkopuolisen silmin ja minua on hihityttänyt hulvattomasti.Eihän tälläistä voi ollakaan. Tämä kaikki on täysin absurdia. Suunnitelmat heittävät häränpyllyä alta aikayksikön eikä mikään mene niin kuin on ajateltu. Ja silti kukaan ei hermostu. Lapset eivät suunnitelmien muuttumista edes huomaa, sillä suunnitelma muuttuu käden käänteessä tilanteeseen sopivaksi ja kukaan ei edes hämmenny. "No. Niiiiiiiiin." Ja näiden kahden sanan aikana on tehty tilannekatsaus, todettu suunnitelma täysin mahdottomaksi toteuttaa ja luotu uusi tilanteeseen mainiosti sopiva toimintatapa.

hihihihihihihi hulvatonta

Ja mistä minulle sekin tuli mieleen, että rytmikäs puuduttavan yksinkertainen taputtaminen voi rauhoittaa?

kirppusirkus

2009-08-18T20:39:00.002+03:00

Tänään se alkoi virallisesti ja oikein kunnolla. Jättimäinen lauma ekaluokkalaisia ja kameroineen heiluneita vanhempia valtasi koulun. Vähä vähältä vanhemmat löysivät lapsineen oikeat paikat ja lopulta vanhemmatkin saatiin ohjattua pois luokkatiloista ensimmäistä koulupäivää "häiritsemästä". ;) Aika suoraan sai vanhemmille sanoa, että "nyt olisi teidän aikanne jättää meidät tänne opiskelemaan". Lopulta olimme luokassa sen porukan kesken, jonka seurassa vietämme tulevat vuodet.

Aikamoisia kirppuja olivat. Viittaaminen oli tuttua ja osasipa joku perustella senkin, miksi pitää viitata. Tehtiin nimilappuja, valmistettiin reissuvihkot ja selattiin Aapisia. Niin ja koottiin palapelejä. Ja palapelien kokoamisperiaate tuli suoraan lapsilta. "Tässä on neljä palapeliä mennyt muuttolaatikoissa ihan sekaisin. Miten ihmeessä me voitais ne saada taas kuntoon?" Ja sieltä oppilailta ne ideat tulivat. Ja niitä lähdettiin toteuttamaan. Lopulta nurkissa kökötti innokkaasti pulputtavia palapelijoukkueita, jotka muodostuivat ihan itsekseen. Kaikille löytyi jotain tekemistä. Osa lajitteli paloja, osa kokosi jo lajiteltuja paloja. Osa palapeleistä valmistuikin jo. Ja palapelit olivat siis ihan oikeasti menneet vahingossa sekaisin, tämä ei ollut lavastettu tilanne. :)

Kyllähän siitä 22 oppilaan porukasta nousi heti oppilaita, joiden nimi jäi nopeammin mieleen kuin jonkun toisen nimi. Ja tulipa huomattua sekin, että kirpuilta tosiaan satelee halauksia ja sellaista glooriaa helisevää ihailuääntä opettajalle ihan heti. Olin hyvin otettu, miten monimutkaisia ohjeita oppilaat pystyivät ottamaan vastaan. Ehdittiin liimata ja leikata vaikka mitä ja päällystää reissuvihkot. Oppilaat malttoivat - vieraskoreuttaan tai ihan muutenkin - odotella vuoroaan, kun aikuiset kiersivät luokassa auttamassa ja neuvomassa. Kestivätpä myös tosi hienosti mitä erilaisempia häiriötekijöitä ja luokassa oli hyvä tekemisen meininki.

Kai minusta sitten vaan on myös alkuopetustyöhön. En olisi uskonut, että se käy näin luontevasti. Annoin lyhyitä ohjeita. Toistin monesti ohjeet ja pistin vielä oppilaatkin toistamaan kuulemansa ohjeet.

Päivän aikana tulin halatuksi.
Istuin pöydän alla rakentamassa palapeliä.
Vaihdoin paikkaa villiintyneen pojan kanssa.
Kannoin erään tapauksen opepöydältä omalle paikalle.
Kurtistin kulmiani ja sanoin, että "ei kai minun ensimmäisenä päivänä tarvitse pojat teille hermostua :O" Ei tarvinnut. ;) Pelkkä vinkkaus riitti. (Tällä kertaa. :D )

Alkuopettajan arki puski päälle välittömästi. And I like it. ;)

työt alkavat

2009-08-13T22:52:00.003+03:00

Kahtena päivänä olen jo käynyt työpaikalla laskeutumassa arkeen. On aivan älyttömän kiva nähdä työkavereita, vaihtaa kuulumisia ja puuhastella kaikkea pientä ja terapoivaa. Ei ehdi ajatella mitään ikävää, koska tuleva vuosi on ihan kulman takana ja töissä riittää ajateltavaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Minusta tulee ekaluokan ope.
Erittäin erilaista. Kutosiin verrattuna oppilaat ovat pieniä piiperöitä. Mutta kai siihen joku syy on, etten ole nähnyt yhden ainoaa painajaista enää heinä-elokuussa ekaluokkalaisistani. Ylipäätään kaikki työunet ovat liittyneet kutosiini. On todella mukavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Toki olisi aivan älyttömän kiva myös jatkaa kutosten kanssa, koska he ovat tuttuja ja turvallisia ja tiedän heidän kaikki puolensa. Mutta toisaalta. Aika aikaansa kutakin. On vahvasti sellainen tunne, että minä annoin heille luokanopettajan kaiken sen, mihin pystyin ja nyt on muiden vuoro. Minusta tulee heille hiljainen tukija. Osalle käytävätuttu, osalle matskunope. Enemmän jostain syystä jännittää seiskojen tuntien aloittaminen kuin ekaluokkalaisten tapaaminen. Seiskojen ryhmä on osaksi vanhoja oppilaitani, osaksi L:n oppilaita ja osaksi täysin uusia muualta tulleita oppilaita. Miten osaan suhtautua kaikkiin tasapuolisesti, kun osa ryhmästä on tuttuakin tutumpi? Pystynkö siihen ainakaan alussa? Toivottavasti.

Tänään törmäsin ensimmäisen kerran tuleviin oppilaisiini. Kolmen neitokaisen porukka huusi tirskuen perääni "MOI!" Minä käännyin katsomaan ja sain kuulla, että "Sä oot meijjän ope!" Itse en tätä tosiaankaan olisi tiennyt. Puheliain neito esitteli kaksi kaveriaan ja kertoi heidänkin olevan minun oppilaitani. Hymyilimme toinen toisillemme ja tuijottelimme positiivisen arvioivasti toinen toisiamme. Nojasimme käsiimme aitaa vasten ja olimme tosi lähellä kasvoikkain. Jututin puheliainta ja kaksi muuta seisoivat hiljaisina taustalla. Puheliain tiesi nimeni ja käyttäytyi kuin olisi jo tuntenut minut. Hassua. Mistään mitään tietämättä arvioisin, että tämän neitokaisen kanssa tulemme vielä vääntämään käpälää erilaisista asioista ja pohtimaan, että missä kaappi seisoo ja kuka sen paikan määrää. Kutosissakin oli näitä. Ja se on oikeastaan ihan parasta, kun tämän tyyppisen oppilaan kanssa löytää yhteisen sävelen. Silloin homma luistaa, työskentely sujuu ja elämä hymyilee. Mutta tämä tapahtuu vain siinä tapauksessa, että roolit ovat selvät. Toivotaan, että näin tulee käymään tämänkin tytön kohdalla.

Oli helpottavaa nähdä, että oppilaani ovat ihan tavallisia pieniä ihmisiä. Eivät mitään pelottavia uusia otuksia, vaan niitä, joiden kanssa olen jo lähes neljä vuotta työskennellyt. Niitä, joiden kanssa osaan toimia mieleiselläni ja minulle sopivalla tavalla.

----

Pikkuveli on sitä mieltä, että minun pitäisi jollain tasolla terapoida äitiä - ja siinä sivussa koko perhettä. En koe tuota tehtävää lainkaan omakseni. Minusta ihmisen on saatava valita, kenelle hän mistäkin asioista haluaa puhua. En koe, että minun tehtäväni olisi pakottaa äiti puhumaan syvimmistä tunteistaan lapsilleen - niille, joita äiti ilmiselvästi haluaa suojella ja varjella kaikelta sairauteen liittyvältä. Eihän se reilua ole, siinä olen veljeni kanssa samaa mieltä. Mutta elämä on. Ei kaikki aina ole niin reilua. Minusta tässä epäreilussa tilanteessa me lapset voimme kuitenkin olla reiluja ja antaa äidin pitää mielikuvansa varjelusta.

Olisiko tässä jotain sellaista, että pikkuveli ei näe tilannetta yhtään sairastajan näkökulmasta? Jos minä sairastaisin, haluaisin aivan täysin varmasti itse päättää, kenelle omasta kehostani puhun. Ja jos en jollekulle haluaisi asiaa syystä tai toisesta avata, se olisi minun oikeuteni. Minua ällöttää ajatus, että joku pakottaisi minut kertomaan asioista, joista en halua kertoa. Pikkuveli painotti, että minun pitää pistää äiti puhumaan. Miten ihmeessä aikuisen ihmisen pakottaa puhumaan? Äitillä on kavereita, joille hän minun tietääkseni kertoo asioistaan ja joilta hän saa sellaista tukea, jota pikkuveli kai haluaisi äidille tarjota. Minun käsitykseni meidän lasten tilanteesta on se, että me tuemme äitiä parhaiten käyttäytymällä täysin normaalisti. Elämä jatkuu - kaikesta huolimatta. Tätä ajatusta äiti aivan varmasti kaipaa, ja sitä hän ainakin minulta tulee jatkossakin saamaan - sattui se minuun itseeni miten paljon tahansa. En aio lisätä äidin taakkaa. Se on varmaakin varmempi.

Toisaalta voi kai jossain määrin ymmärtää pikkuveljen kokemuksen siitä, että perheessämme salaillaan asioita. Pikkuveljen elämä on ollut melkoista ylä- ja alamäkien sarjaa psyykkiseltä puolelta ihan pikkukakarasta asti. On ahdistanut. On pelottanut. On surettanut köyhien maiden lasten puolesta niin, ettei itse voi oikein elääkään normaalia elämää. Niinpä vanhemmat ovat tietoisesti säästelleet häntä muilta elämän kolhuilta. Koiran kuolemasta ei kerrottu heti. Naapurin itsemurha jäi vuosien pituiseksi salaisuudeksi. Mummin psyykkiset pulmat eivät olleet pikkuveljeni tiedossa. Ja sitä rataa. Näiden asioiden eräänlainen pimittäminen on johtanut siihen, että pikkuveli kokee tässäkin jäävänsä pimentoon. Minä en koe niin. Olen saanut tietää noista pikkuveljeltäni salatuista asioista heti tuoreeltaan, enkä ole kasvanut siihen käsitykseen, että minua varjellaan liikaa pahoilta asioilta.

Vanhempani ovat varmaankin jollain tasolla tehneet veljelleni karhunpalveluksen. Ei elämältä voi suojella. Ei edes ahdistunutta ja jollain tasolla liian herkkää ihmistä. Mutta sitä vanhempani ovat yrittäneet tehdä. "Älä sitten puhu tästä veljellesi." En ole tiedostanut yhtään, miten paljon asioita on pidetty pikkuveljeltäni piilossa.

Kaikkea sitä tuleekin pohdittua.

Töiden aloittaminen on helpottanut oloa, sillä kuten sanottua, en ehdi pohtia asioita. Olen myös tietoisesti tai tiedostamatta yrittänyt olla kuin elämä olisi ihan tavallista ja mitään poikkeavaa ei olisikaan. Se tuntuu aika uhkarohkealta kohtalon ärsyttämiseltä, jos annan tunteisiin pohjautuvalle ja taikauskoiselle ajattelulle vallan. Realistisesti tiedän, etteivät ajatukseni suuntaan tai toiseen vaikuta asian etenemiseen millään tavalla.

Eilen ja tänään on ollut parempi päivä.

pikkuveljen vahva usko.

2009-08-09T20:46:00.002+03:00

Selvisi, että pikkuveli uskoo vahvasti siihen, että äitillä on kaikki ok.

Minä en meinannut keksiä siihen mitään sanottavaa. En voi sanoa, että "minun uskoni ei tuohon riitä." En voi sanoa, että käyn lähellä ratkeamispistettä joka ikinen päivä. En voi sanoa, että pelkään myös isäni puolesta. Kävin kotikotona tässä pari päivää sitten, kun vanhemmat olivat itse mökillä. Seisoin vessassa ja kävin taas lähellä ratkeamispistettä. Tämä vessa. Nämä huoneet. Täällä ei voi asua yksin. Ei täällä voi herätä yksin. Ei isäni pärjää yksin. Ei isää ole yksin.

Autossa istun lähes aina yksin ajaessani kyynelet kurkkua kuristaen. Melkein kaikki laulut sisältävät jotain sellaista, mikä tuo mieleen jotain, joka itkettää. PMMP:n uusin levy on täynnä surua ja murhetta. Riittää, että laulussa mainitaan vaikkapa sana "viulu". Ajatuskulku etenee. Viulusta tulee mieleeni selloa soittava pikkuveli. Veli soitti mummin hautajaisissa selloa. Hautajaiset, sello ja pikkuveljeni on jotain sellaista, mitä en kestä ajatella. En voisi käsitellä sellaista tuskaa. En olisi työkykyinen. En voisi nukkua, mutta valvominenkin olisi mahdottomuus.

Välillä unohdan asian, ja nauran sydämeni pohjasta. Juttelen ja olen onnellinen. Ja sitten se iskee ihan kulman takaa. Mikä tahansa voi tuoda tunteet pintaan. Koiran katse. Kirjan lause. Sana. Tuoksu. Tunnelma. Mikä tahansa.

On ihana aloittaa työt ja kaipaan jo kovasti työtovereitani, mutta. On aivan mielettömän raskasta pitää sitä mustaa möykkyä piilossa, kun ympäristö tulvii asioita, jotka saavat pohtimaan sitä mustaa möykkyä, joka sisälläni valtaa alaa.

Miten oikeassa olinkaan heti tämän alkaessa. Miten hyvin tiesinkään juuri tämän nimenomaisen tunteen. Mistä ihmeestä osasinkin sen jo silloin niin hyvin aavistaa? Tämä ei lopu. Tälle ei ole mitään loppua. Vaikka tällä kertaa pikkuveljeni aavistus ja usko olisikin oikeassa, ei tämä siihen pääty. Aina tulee kontrollikäyntejä, nuha, kuume, vatsakipu, päänsärky, huono päivä. Joku sellainen, josta äiti voi huolettomasti tokaista: "onpas ollut vatsa hassusti kipeä monta päivää". Ja se herättää sen pienen nakertavan tunteen. Se pieni musta möykky kasvaa heti hivenen ja alkaa kalvaa minua sisältä. Se möykky ei tule katoamaan. Ikinä.

hymy

2009-08-07T09:32:00.003+03:00

Olen varmasti kirjoittanut tästä samasta joskus aiemminkin.

Eilisen jälkeen tuntuu taas siltä, että kasvoillani on naamio. Tai ikään kuin kasvojen lihakset olisivat halvaantuneet. On hirmuisen työn takana nostaa kasvoille hymy. Tai ylipäätään mikään muukaan ilme. Lihasmuistista on kadonnut sellainen automaattinen ja ajatustyötä vaatimaton iloinen ilme. Joudun tekemään ajatustyötä, että saisin hymyn kasvoilleni. "Tässä tilanteessa kuuluu hymyillä." Ja sitten minä väännän hymyn kasvoilleni.

Eilisestä asti on tuntunut, kuin.. Kuin olisin joutunut jonkun kylmän ja harmaan massan sisälle. Rintakehää painaa ja herätessäkin ennen kuin yksikään ajatus ehti muodostua, tuntui siltä ettei tunnu miltään.

On tullut käytyä taas monenlaisia fiiliksiä läpi. Tärkein niistä on se, että haluaisin paeta.

Jätän kaiken taakseni. Ihan kaiken. Otan kenellekään kertomatta lennon ihan mihin tahansa kauas, enkä koskaan palaa. Se olisi jollain tapaa helpointa. Ja vastuuttominta. Lähtisin pois ja kieltäytyisin ajattelemasta koko asiaa. Tuli hyvää tai tuli pahaa, minun ei tarvitsisi siitä enää koskaan kantaa huolta.

Toinen ajatus on se, että eihän tämä ole mahdollista.

Yritin tunnustella myös sitä, miltä minusta tuntuisi, jos sairaus olisi minulla ja olisin kuullut tuon uutisen juuri lääkäriltäni. Olisin paniikissa. Pakokauhuinen. Oksettaisi. En kykenisi käsittelemään sitä tosiasiaa, etten pääsekään heti leikkauspöydälle ja tuota Pahaa ei heti poistettaisi minusta vaan joutuisin jakamaan sen kanssa elämäni ja kehoni. Aivan kauhea pakokauhuinen olo. "OTTAKAA SE POIS MINUSTA."

Aamulla sängyssä katselin käsiäni. Ne jatkaisivat toimintaansa, vaikka läheisilleni sattuisi miten pahoja asioita. Peukalon nivelet liikkuisivat ja sormet kipristyisivät nyrkkiin. En tiedä miksi, mutta jotenkin se oli kai lohduttava ajatus.

Kerroin äidistä eilen M:lle. Sillä hetkellä helpotti kovasti. Ikään kuin olisin antanut taakasta osan pois. Mutta se on niin kovin valheellinen tunne. En minä taakasta antanut pois mitään muuta kuin sen, että nyt M tietää, miksi minä jälleen kerran näytän siltä, että kasvoni ovat halvaantuneet.

Jälleen tuntuu siltä, että ymmärrän niitä ihmisiä, jotka viiltelevät itseään.

"Jotain poikkeavaa keuhkoissa..

2009-08-06T18:35:00.002+03:00

..Varmaan polyyppi, sama kuin veljelläsi."

Ensin oli ihan, että okei. Sitten ei ollut niin okei.

"Mammografia ja vatsa ihan ok."

Miten mä voisin.. En jaksa, jos tästä syksystä tulee vaikea. En halua palata siihen tunteeseen. Voin tehdä ihan mitä tahansa, että kyseessä tosiaan on polyyppi. Ihan mitä tahansa. Vaikka kirveellä sormi poikki. Ihan mitä tahansa. Kuka kertoo, mitä voin uhrata?

Kuvottaa.

MÄ EN OIKEASTI JAKSA TÄTÄ ENKÄ HALUA MENNÄ TÖIHIN IHAN PASKANA enkä halua olla menemättäkään en ole valmis luovuttamaan

kiireinen päivä

2009-07-30T22:32:00.001+03:00

Aamulla koiran kanssa ulos.
Aamupalaksi melonia ja kaksi kuppia kahvia.
Pari tuntia istuskelua koneella.
Koiran kanssa sienestyskurssille.
Koiran hieronta.
Todella pikainen ruuan laitto.
Ruoka jää uuniin, koska taas pitää kiitää.
Tokotreenit.
Kiireellä 30 kilometrin päähän koiranpentuja katsomaan.

Kello on kymmenen ja päivän aikana olen syönyt ehkä kilon vesimelonia. En mitään muuta. Tervehenkistä. Eikä ollut edes nälkä _missään_ vaiheessa. Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla.

Odotan sitä hetkeä, että olo on taas yhtä hyvä kuin sillon pari vuotta sitten.

Eihän tämä syömisen hoitaminen tällä tavalla tule menemään, mutta tuntuu hyvältä, että en ole vetänyt itseäni (todellakaan) ähkyyn koko päivänä. Vesimelonistakaan ei tullut ähkyä, koska oli niin kova jano, kun sitä popsin.

pisteitä.

2009-07-22T19:26:00.002+03:00

Aloitin parin vuoden tauon jälkeen Painonvartijoiden pisteillä pelaamisen. Oma olo on ollut lähes oksettava jo puolisen vuotta. Ällöttää, kun on lihavampi kuin koskaan. Ja silti en saa itseäni niskasta kiinni. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt. Mutta ilmeisesti olo ei ole ollut tarpeeksi kehno. Ja osansa tähän soppaan tuo tietysti myös se, etten ole lainkaan sairaanloisen lihava tai erityisen läski. Ja kun kadulla näkee itseään paljon paljon lihavampia, tulee aina kuitanneeksi sen syömisen säätelemisen sillä, että "enhän mä ees oo niin kamalan läski".

Mutta kun olo on ällöttävä. Onneksi seinä tuli vastaan. Jotenkin se vaan naksahti, että nyt riittää. Avasin koneelta sivun, johon ryhdyin ihan tuosta noin vaan kirjaamaan summittaisesti pisteitä. En jaksa ryhtyä kaivamaan Painonvartijoiden vihkoja mistään, enkä myöskään halua lähteä ryhmään itseäni punnituttamaan. Enpä myöskään aio itse punnita itseäni. Menen puntarille sitten, kun olo on edes suhteellisen sopiva. Kuvottaa ajatuskin siitä luvusta, minkä puntari minulle antaisi. Tulisi vaan paha mieli ja ällötys. Sen verran haluan itseäni säästää ja huijata..

Jotenkin tämä syöminen on sikäli pois hallinnasta, että kun en ollut pisteillä, söin todellakin ihan mitä sattuu ja miten paljon tahansa. En vaan osaa sanoa ei, jos joku ehdottaa ulkona syömistä. Enkä osaa sanoa ei, kun tulee mielihalu syödä karkkia. Ja toisaalta sitten, kun olen pisteillä, on hallinta lähes liian tiukkaa. En riudu nälässä. Minulla ei edes ole nälkä. :O Illalla "joudun" syömään vielä jotain, sillä onneksi olen sen verran järjissäni, että tiedän pisterajani ja tiedän myös sen, että pisteet "pitää" syödä täyteen. Mutta jos en olisi näin järjissäni, voisin ihan hyvin syödä vain jonkun verran yli puolet päivittäisestä energiatarpeestani. Eikä siinä pidemmän päälle olisi järjen hiventäkään.

Huomaan, että pisteet palautuvat mieleen todella helposti. Tämän lisäksi palautuu mieleen todella nopeasti se, että ryhdyn raakkaamaan pois syötävien listalta ruokia. Ja varmasti tunnen myös syyllisyyttä, jos joku päivä lipsahtaa pluspisteiden puolelle. Edellisellä - ja ensimmäisellä - pisteilläelokerralla en pystynyt ostamaan edes suklaata, koska jo ajatus tuntui pahalta.

Kuten sanottua, ei tämä suhtautuminen ruokaan kai ihan älykästä ole. Mutta nyt on hyvä mieli, sillä syöminen on taas hallussa. Hyvä minä.

ahdistuksen paluu

2009-07-05T19:33:00.003+03:00

Se tulee ja menee. Yli vuosi meni niin, että se pysyi poissa. Vain jotain hyvin satunnaisia inhottavia ajatuksia. Nyt viikon sisällä olo on ollut ajoittain hyvinkin ahdistunut. Tai oikeastaan olen ajatellut ihan sairaita. En edes halua kirjoittaa ajatuksiani, sillä pelkään että ne tulevat todeksi, jos niitä ryhdyn enemmän ajattelemaan tai kirjoittamaan nähtäväksi. Kauheaa, miten vaikeaa onkaan kirjoittaa edes yhtä "helpoimmista" ajatusleikeistä. Aloitan lauseen ja pyyhin sen pois. Aloitan ja pyyhin.. Vanhemmat ostivat mökin. Mitä ihmettä iskä tekisi yksin mökillä? Ei mitään. Tai. Uusi naisystävä. Onhan se hienoa, jos se sattuu jollekin ulkopuoliselle. Siis tarkoitan, että hienoa, jos jonkun muun isä löytäisi itselleen vielä uuden elämänkumppanin. Mutta omalle kohdalleni en sellaista kykene ajattelemaan ilman, että kurkkua kuristaa ja melkein oksettaa.

Eiväthän ajatukset niin pahoja kai ole (tosin tässä eivät ole ne kaikista pahimmat), mutta itseäni nämä ajatukset ahdistavat kovasti. En siis ajattele mitään silpomisia tai itsemurhia tai rääkkäämisiä tai muuta kirjaimellisesti kauheaa.

Kaiken tämän kuvottavan ajatusleikin synnytti lappu jääkaapin ovessa. "Mammografia, tiistai 7.7." Ja tietysti se verenpaine-epäselvyys.

Olen nähnyt unia, joissa minua ahdistaa. Painajaisia myös. Yhden aamuyön tunteina makasin hikisenä ja yritin olla ajattelematta sitä mitä ajattelin.

Oikeastaan itkettää se, että olin oikeassa heti silloin tämän alkaessa. Tiesin, ettei tämä pääty vuoteen. Ei tämä pääty kahteen vuoteen. Eikä edes viiteen vuoteen, vaikka tuossa vaiheessa onkin mahdollista saada terveen paperit. Tämä on elinkautinen.

ärsyttävää teatraalisuutta

hm.

2009-06-22T21:06:00.002+03:00

Äitillä on verenpainetta. On ollut jo pitkään ja nyt etsitään syytä.

"Ristiriitaisia tuloksia", sanoi äiti ja naurahti. "En minä niistä mitään tajunnut. Hormoneja ne epäilee. Tehdään lisätutkimuksia."

Miksi mua huolettaa?

näin unta..

2009-06-08T09:01:00.002+03:00

..että oli syksy ja olin töissä. Kutoseni olivat seiskoja. Taisi olla ensimmäinen työpäivä, sillä en ollut nähnyt vielä ekaluokkalaisiani. Kävin jututtamassa seiskoja ja kerroin, että olen heidän matematiikanopensa. Yksi kertoi, että hänestä on tehty lastensuojeluilmoitus ja että hän tulee kertaamaan kutosluokan. Olin ihan ihmeissäni. Kaikesta huolimatta unessa olin erittäin levollinen ja erittäin iloinen nähdessäni taas kutosiani. Eikä ykköstenkään kohtaaminen tuntunut unessa stressaavalta.

Olen nähnyt muutamasta oppilaastani unta nyt jo monta kertaa. Joka kerta olen iloinen, että saan nähdä heidät. Ja hekin vaikuttavat seesteisiltä.

Ei sitä kai vieläkään ole tajunnut, että 3,5 vuotta elämässäni pyörineet muksut ovat nyt pitkältä taakse jäänyttä elämää. Toki törmään heihin käytävällä ja moikataan, mutta minä en ole enää se, jolle asioista kerrotaan tai se, joka asioita selvittelee. On jännää nähdä ja kokea, miltä tuntuu päästää irti ja antaa jonkun muun huolehtia heidän asioistaan. Se on varmaankin vaikeaa, sillä olenhan minä kuitenkin vielä tällä hetkellä se, joka heidän asioistaan koululla eniten tietää. Onneksi saan pitää heistä edes osan kolmena tuntina viikossa.

ensimmäisen lomaviikon saldoa

2009-06-04T13:33:00.001+03:00

1. Tein sen, mistä olen unelmoinut koko kevään. (Ja talvenkin.) Menin maanantain helleaamuna läheiselle nurmialueelle koiran kanssa heti aamutuimaan kahdeksan jälkeen. Ostin mukaan viinirypäleitä, päivän Iltasanomat ja koiralle pallon. Siellä me istuimme - minä, koira ja nurmikonleikkaajapojat. Voi jestas, sitä voisi tehdä vaikka joka aamu. Seuraavana helleaamuna keitän mukaan myös kahvia ja otan koiran aamupalankin nurmikolle.

2. Kävin töissä siivoamassa ja olemassa muuttoapuna. Lisäksi lähinnä hengasin ja imin itseeni sellaista "kyllä ensi syksynä asiat on ihan hallussa" -fiilistä. Otin kotiin lukemiseksi Aapisen opeoppaan.

3. Kävin lääkärissä.

4. Koira kävi lääkärissä tutkituttamassa korvansa, kun ravistelee niitä kovasti. Sisäkorva oli ärtynyt ja nyt ollaan korvatippakuurilla 10 päivää.

5. Olen nukkunut paljon päiväunia. Etenkin ensimmäisinä päivinä unta olisi riittänyt ihan mielettömän paljon. Unirytmi on jo kääntynyt sellaiseksi, että koira antaa aamuisin nukkua noin puoli yhdeksään asti. Ja se onkin ihan sopiva heräämisaika. En tykkää nukkua koko päivää. (Paitsi tietysti päiväunia saa ja pitääkin nukkua.)

6. Olen käynyt eläinkaupassa suunnittelemassa luokkalemmikin hankkimista. Akaattikotilo? How about that?

Kesä lomalla.

2009-06-01T16:39:00.007+03:00

Niin se tulee kesä taas vietettyä - lomalla.

Miten loma alkoi?
No. Ensinnäkin kevätjuhlapäivä alkoi lievällä hysterialla. Jo edellisenä iltana olin ommellut, silittänyt, harsinut, parsinut, kirjoittanut kortteja, pölpöttänyt ja tuntenut itseni kiinni hirttäneeksi moottoriksi. Aamulla sama tunne jatkui. L:n luokan kevätjuhlat olivat ensimmäisessä vuorossa - joita kaiken kaikkiaan koulullamme pidettiin 3 kappaletta. L:n pari tyttöä veti oikein kunnon hysteriaitkut ja L hajoili tyttöjä katsellessaan. Perinteinen opettajien oppilaille suuntaama hyvästely-yhteislaulu meinasi muuttua parkumiseksi, kun satuin vilkaisemaan L:n oppilaita. Mutta sitten hysteriaolo meni itseltä ohi.

Toista juhlaa en jaksanut seurata, sillä kolmannessa juhlassa piti joka tapauksessa istua alusta loppuun omien oppilaiden kanssa.

Oppilaat saapuivat ja toivat ruusuja enemmän kuin koskaan aiemmin. Tältä näytti tämän hemulin kevätjuhlalahjonta.

En murtunut. En kyynelehtinyt. En hysterioinut. Olin ennen kaikkea iloinen oma itseni kevätjuhlapuheessani. Kirjoitin puheen ensimmäistä kertaa jo etukäteen. Yleensä olen puhunut vain sitä mitä sylki suuhun sattuu tuomaan. Tällä kertaa ajattelin varmistaa, ettei tilanne muodostu liian vaikeaksi. Muistelin menneitä - niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Kävin läpi tätä vuotta. Yksi äideistä kyynelehti ja toi minulle todistustenjaon jälkeen kirjeen. Tämä äiti on ollut Se Haastava Tapaus, joka takuulla jää mieleeni. En avannut kirjettä siinä tilanteessa, vaan pistin kirjeen pöydälleni. Hetken kuluttua Äiti tuli uudelleen luokseni, ja sanoi kirjeen olevan kiitoskirje, joten voin avata sen huoletta. Mielessäni siis ei todellakaan käynyt mikään muu vaihtoehto kuin kiitoskirje ennen kuin Äiti tuli kertomaan asiasta. Ei kai KUKAAN tuo kevätjuhliin haukkumakirjeitä. Eihän?

Oppilaat kävivät halaamassa kuka yhden, kuka useamman kerran. Sanottiin moimoit ja sinne ne häipyivät. Tiedän opettavani ensi vuonna useita luokkani oppilaita - ja kaikki jatkavat oman koulun yläluokilla - joten ehkä tästä syystä en tuntenut niin murskaavan suuria tunteita kuin L. Vanhemmatkin kävivät kättelemässä ja halaamassa ja kaikkien kasvoilla karehti hymy.

Illalla suuntasimme opettajaporukan kanssa piknikille meren rantaan. Osa oli paikalle saapuessamme jo niin tuiterissa, että heikompia hirvitti. Loppujen lopuksi ilta oli kuitenkin erittäin hauska ja vaihdoin kuulumisia ja kesää edeltäviä tunteita monien mukavien työtovereideni kanssa. Jossain vaiheessa iltaa vaihdoimme seurueen pikkuveljiini ja heidän puolisoihinsa. Humala oli mitä ilmeisimmin karmea. Aamulla suun jälkimakujen perusteella saatoin kertoa syöneeni yöpalaksi jotain aivan järkyttävän valkosipulista ruokaa. Muistikuvat olivat hatarat, mutta olo erittäin puhdistunut. Nollaus tuli tehtyä. Ja mielestäni siihen oli tällä kertaa ihan hyvät perusteet.

Näin alkaa opettaja-hemulin loma - krapularyypyllä ja helteisellä säällä. Saa nähdä, mitä loman aikana ehtii sattua ja tapahtua.

kestoväsymys

2009-05-28T16:41:00.002+03:00

Eihän se väsymys ole mihinkään kadonnut. Näköjään tämä kevät menee tällä tavalla - ei suoranaisesti stressaa mikään, mutta silti väsyttää ihan pohjattomasti. Silti jaksaisin kyllä ihan hyvin vielä viikkoja, eli loma ei tule viime tipassa tai jättimäiseen tarpeeseen. Toki lepään ja lomailen enemmän kuin mielelläni seuraavat 10 viikkoa, mutta tätä viimeistä viikkoa ei ole menty veren maku suussa.

Tällä viikolla ollaan muksujen kanssa puuhattu kaikkea epätärkeää ja sekalaista. Aika on kulunut, eikä olla tehty oikeastaan mitään järkevää. Ei olla pelattu - eikä TODELLAKAAN pidetty mitään namitunteja (en edes käsitä mikä hemmetti tämä tälläinen ns. mässytunti on olevinaan! ei koulussa sellaisia tarvita!) - ei luettu pulpettikirjaa, ei olla käyty ulkona hengailemassa, mutta ei myöskään olla tehty koulujuttuja. Oikeastaan ja täysin rehellisesti sanottuna en edes pysty muistamaan, millä asioilla tämän viikon koulupäivät on täytetty. Hm. Kevätkirkko vei tunnin, mutta muusta olemisesta ei ole mitään havaintoa. Siivoukseen se kai on mennyt. Eikä silti ole sellainen olo, että oltaisiin vaan hengattu tyhjän panttina. Koko keväänä ei siis ole ehtinyt tulla sellainen "voi vitsi kuluisipa minuutit, ei ole mitään tekemistäääää" -fiilis.

Tänään tuunasin kevätjuhlamekon lähes valmiiksi, eli ompelin olkaimet olkaimettomaan mekkooni. Löysin myös pinkit sukkahousut ja päätin, että vaaleanpunaiset Crocksini saavat kelvata kevätjuhlakengiksi. Illalla haen postista luokkasormukset, jotka kaikki sen tilanneet ovat maksaneet. Uskomatonta kyllä!

Tänään yksi oppilaani kysyi: "Tuleeks sulla meitä ikävä..?" "No tietty tulee!" "Oikeesti?!" "No hei te ootte mun eka kutosluokka. Totta ihmeessä mun tulee teitä ikävä!" Tyttö jäi myhäilemään. "Itketkö sä lauantaina?" "En tiiä. Yritän olla parkumatta, mutta saa nähdä."

En tosiaan tiedä, itkenkö. Turhamainen ajatus on, että ripsivärit leviävät. Voi minua.

luokkaretki takana

2009-05-22T13:48:00.003+03:00

Reissu meni ihan hyvin. Keilattiin ja syötiin Mäkki-safkaa. Kolme tuntia koulua. Helppoa ja kevyttä? Ei niin.

Pörriäiset tilitetty. Numerot annettu.

Jumalauta että mua väsyttää.

Vien koiran ulos ja sitten aion nukkua juuri niin pitkään kuin väsyttää.

>:|

2009-05-20T17:24:00.001+03:00

Hitto, että olikin tänään töissä lyhyt pinna ja hermo todella tiukalla. Oppilaat häröilivät, eikä minulla riittänyt kykyä täysin säästää heitä tältä loppurutistuksen stressiltä. Toisaalta oppilaissakin on sietämistä, sillä tekemiset on tehty ja oleskelu on melkoista häröilyä.

Numerot on oikeastaan yhtä lukuunottamatta annettu. Vihdoinkin. Luokka on vielä sotkuinen ja tavarat ovat väärissä paikoissa. Luokkasormuksista soitettiin ja nekin tulevat ennen kesälomaa. Pörriäiset joudun maksamaan myöhässä, mutta se on elämää. Unohdin nimittäin viitenumeron töihin ja tänään en yhden viitenumeron takia ala ajella 50 kilometria. Ehkä pörrihenkilöt pärjäävät ilman suuria summiani maanantaihin. Jos eivät, niin sittenpähän tiedätte, mistä maailman kaatuminen johtui. Se johtui siitä, etten minä ole maksanut laskua.

Ensi vuonna minä EN aio tätä hommaa enää hoitaa. En varmana.

Tänään korjasin villisti viimeisiä kokeita ja palautin jo korjattuja kokeita oppilaille.

Tänään olisi tyhy-päivä ja minua väsyttää ihan pohjattomasti. Puolet tyhystä on jo mennyt ja täällä kotona istumme me, minä ja L-ystävä. Mennään sitten illalla syömään duunikavereiden kanssa.

Perjantaina luokkaretki ja ensi viikko pelkkää luovaa oleskelua. Sitten hyvästit ja kesäloma. Aion nukkua paljon.

päiviä jäljellä 8+1

2009-05-18T17:41:00.002+03:00

Huomenna suunnitellaan työparini kanssa ensi vuotta koko päivä. Olen saanut ottaa sijaisen, joten saadaan paneutua oikein kunnolla ensi vuoden pohtimiseen. Huomenna on myös arviointikokous, jossa käydään läpi oppilaiden numeroita. Kevät siis selvästi on lähenemässä loppuaan.

Miksi ei vaan tunnu siltä?

Tuntuu siltä, että jaksaisin oikein mainiosti vielä viikkoja. Yleensä ennen lomaa on iskenyt suuri väsymys ja loma on todellakin tullut tarpeeseen. Tänään jouduin oikein ajatuksella pohtimaan sitä, että mitenkäs pitkä aika siihen loman alkamiseen oikein on. Onko todellakin tällä viikolla jo arviointikokous? Vai onko koulua tämä viikko ja vielä kaksi viikkoa sen jälkeen. Ja mikä päivä tänään on. Lisäksi myöhästyin ruokailua seuranneelta tunnilta 25 minuuttia, koska olin lennosta siirtyneen palaverin vuoksi ns. kuutamolla. Vauhti on siis kova, ja kännykän kalenteri pullistelee vielä tekemättömiä asioita ja pitämättömiä palavereita.

Tänään onneksi saatiin jättiharppaus yhden pimpulan pulmia eteenpäin. Selvisi, että taustalla on todellakin suuria pulmia, jotka jostain todella typerästä oikusta ovat jääneet sanomatta ääneen. Nyt asiat on sanottu ääneen ja oikeat ihmiset ovat olleet kuulemassa selostuksen. Niinpä voin hyvin mielin laskea tämän lapsen kesälaitumille ja kohti yläluokkia.

-------

TO DO, versio2
1. Kevätpörriäisten tilittäminen loppuun - tällä hetkellä kadoksissa enää n. 50 euroa. (VANNON JA VAKUUTAN, ETTÄ ENSI VUONNA EN SUOSTU TÄTÄ PÖRRIVASTUUHENKILÖYTTÄ OTTAMAAN VASTAAN. >:|)
2. fysiikan ja kemian kokeiden korjaus
3. äikän kokeiden korjaus loppuun
4. numeroiden anto todistuksiin
5. luokan tyhjennys ja muutto
6. luokkasormusasia (jaiks, missähän vaiheessa tämä homma on menossa..... jaiks jii aa ii koo äs.)
7. perjantainen luokkaretki

Niin. Siinäpä se. Kai. Oikeastaan tuossa ei ole enää jäljellä mitään stressaavaa. (Paitsi nuo luokkasormukset ja maksujen keräämisprosessi.)

töitä jäljellä 15 päivää

2009-05-10T19:38:00.004+03:00

Tekemättömien asioiden lista:

1) todistusten numeroiden miettiminen ja tietokoneelle kirjaaminen
2) luokkatilan raivaaminen tyhjäksi (SUURI OPERAATIO, johon aion hyödyntää oppilaita)
3) ensi syksyn ensimmäisen viikon suunnittelu tar-kas-ti (suunnittelu tehdään 19.5.)
4) fyken kokeet ja korjaus
5) äikän kokeiden korjaus edit. 12.5. TEHTY.
6) historian kokeet ja korjaus edit. 12.5. historian kokeet pidetty, ei korjattu
7) luokkaretken jälkimmäinen osa
8) Kevätpörriäisten rahankeruu (Y Ä K)
9) luokkasormusrahojen hoitaminen

Siinäpä se. Itse asiassa tänä keväänä tekemistä tuntuisi olevan aikaisempia keväitä vähemmän. Ei stressaa yhtään. :O

---

editoitu to do -listaa

tarpeeton?

2009-05-04T16:30:00.003+03:00

Oppilaat puurtavat juttuja. Minulla ei ole mitään tekemistä tuntien aikana. Otetaan esimerkiksi vaikkapa tämä maanantai.

8-9 suomi toisena kielenä -tunti
Oppilaat harjoittelevat äikän kokeeseen. (Hassua käyttää "äikkä" -termiä myös heille, mutta menisi liian vaikeaksi ja erottelevaksi ryhtyä kutsumaan sitä joksikin "äskakkoseksi" heidän osaltaan.) Oppilaat tekevät monisteita ja kyselevät välillä apua. Lähinnä istun omalla paikallani.

9-10 ryhmätunti matematiikkaa
Jaan oppilaille monisteen, jossa kerrataan kutosluokalla opittuja asioita. Kukaan ei kysy oikeastaan mitään. Kaikki tekevät hommiaan. Ehkä kerran tai kaksi saan muistuttaa paria oppilasta, että höpöttelyn lisäksi pitäisi tehdä tehtäviä. Oppilaat vertailevat vastauksia keskenään ja neuvovat toinen toisiaan. "Tuolta pitää lainata ni sit tonne menee ysi. Just sillee." "Saiksä tästä tälläsen? ETKÖ! No mitä hittoa, missä mä tein mokan?"

10-11 äidinkieltä
Jaan aamulla S2-oppilaille jo jakamani monisteet koko luokalle. Kaikki ryhtyvät hommiin. Luokan täyttää iloinen "Onks vallita-sana verbi?!", "Onks ja-sana partikkeli?!", "Mikä on sijamuoto?!" -pulina. Minä kommentoin huuteluihin ajoittain, vaikkei suurin osa kysymyksistä olekaan suunnattu minulle vaan oppilaat kyselevät toisiltaan.

11-12 matematiikkaa ysiluokkalaisille
Tämä tunti on sellainen päivän murheenkryyni. Ysejä alkaa olla jo lähes mahdoton saada tekemään yhtään mitään. Viimeinenkin koe matematiikasta on jo tehty, joten he ovat lähinnä kiitoradalla nousukiitoa tekemässä eikä mikään tämän maan pinnalla jaksa heitä oikein kiinnostaa. Annan heille tekemistä ja lupaan päästää käytävään höpöttelemään heti, kun kymmenen tehtävää on tehty. Tunti, jolla kukaan ei tee mitään.

12-14 tietotekniikkaa
Oppilailla on jo pari viikkoa sitten aloitettu kotisivuprojekti kesken. Kaikki alkavat heti hommiin eikä minun tarvitse tehdä oikeastaan mitään. Istun itsekin koneella ja lähinnä valvon, että kaikki tekevät sitä mitä pitää. Ja niinhän kaikki tekevätkin. Osa valmistuu ajoissa, joten keksin heille äitienpäiväkorttipuuhaa. Lopulta lähes kaikkien kotisivuprojekti valmistuu, joten lykkään oppilaille seuraavaa projektia nenän eteen. Oppilaat lukevat alkutunnin tylsyyksissäni kirjoittamani ohjeet ja ryhtyvät hommiin. Minulla on jälleen kerran tylsää.

-----

Tänään oikeastaan kukaan ei tarvinnut minua oikeastaan mihinkään.

Olenko siis tehnyt työni hyvin vai huonosti?

Ole hyvä, ja poistu luokasta.

2009-04-22T19:31:00.003+03:00

Oppilaiden kanssa menee edelleen ihan todella mainiosti. Rinnakkaisluokan meininki sitä vastoin on niin angstista teinimeininkiä, että heikompia (kuten esim. minua ja L:aa) hirvittää.

Vappuilimme oppilaiden kanssa eilen ja tänään L vei luokkansa vappuilemaan. Minun oppilaani katsoivat innossaan lapsellista filminpätkää ja pelasivat ulkona pallopelejä hikeen asti. L:n oppilaat tulivat kesken vappuilun minua tänään käytävällä vastaan. "No! Tytöt!" Menin lähelle, laskin käteni hartialle ja työnsin kasvoni virnistyksellä varustettuna ihan tyttöjen väliin. "Mites on vappuilut menneet?!" Kysyin ihan vilpittömän iloisena, sillä oman luokkani reaktiot antoivat olettaa vappujärjestelyjen olleen ihan mukavia.

"IHAN KIVAA ON. >:|"

Minua alkoi hymyilyttää vielä enemmän, mutta pidin sen sisälläni.

"Mihinkäs te olette menossa..?"
"TONNE PUKUHUONEESEEN >:|"
"Hm? Ai? Hm.. Mutta.. Miksi?"
"HIKI >:| JA MEIDÄN PITÄÄ >:| HIKI NIIN ETTÄ"
"Hm? Ja siis tuota.. Että teillä on sitten L:n lupa mennä pukkariin? Niinkö?"
"NIIN >:|"

Repesin vasta opehuoneessa. Mahtoi tytöillä todellakin olla hauskaa vappuiluissa.

Jälkikäteen selvisi, ettei tytöillä ollut minkään valtakunnan lupaa mennä pukkariin. Mutta mentävä on. Ai miksikö?

No. HIKI >:|

--------
--------
Tänään yhdeltä oppilaista meinasi karata mopo käsistä. Koko päivänä kyseinen oppilas ei saanut mitään aikaan. Tehtävien aloittaminen oli täysin mahdotonta ja minä jouduin jäkättäjän rooliin. Pari tuntia jäkätettyäni sain todella tylyn vastauksen. "Ei mua kiinnosta sun juttus." WHAAAT. Eihän tuo oikeasti ole mitään maailman mullistavinta epäkohteliaisuutta. Mutta. Meillä menee nyt niin hyvin, etten todellakaan aio ottaa mitään tuollaista vastaan.
"Minä en mielestäni ansaitse tuollaista kohtelua. Tuo oli epäkohteliasta eikä minulla ole mitään syytä kuunnella sellaista. Mene ulos luokasta ja tule takaisin, kun osaat käyttäytyä asiallisesti."
Oppilas lähti luokasta ja muut oppilaat hiljenivät. Kyseinen oppilas oli ilmiselvästi kaikkien mielestä ylittänyt soveliaisuuden rajat. Kukaan ei purnannut päätöksestäni vaan kaikki jatkoivat hetken hiljaisuuden jälkeen hommia. Hetken kuluttua menin hakemaan oppilasta takaisin luokkaan. "Joko sä osaat olla?" "Joo." Ja niinhän se osasi. Tunti jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaunaa ei ryhdytty kantamaan puolin eikä toisin. Ihanaa, että osasin reagoida sopivalla vahvuudella sopivassa kohdassa.

6½ viikkoa

2009-04-14T17:37:00.002+03:00

Muksujen kanssa sujuu elämä kuin ruusuilla tanssien. Kai tätä voi pitää nyt virallisestikin ihan pysyvähkönä olotilana, kun monta viikkoa on menty jo mielettömän hienossa yhteisymmärryksessä. Asioista päätetään keskustellen - viimeksi tänään keskusteltiin luokkaan sopiva istumajärjestys. Viime viikolla sovittiin yhteistuumin matematiikan kokeelle sopivaa päivämäärää. Jne jne jne. Oppilaista ei tule valituksia käytäviltä eikä tarvitse pitää suitsia niin kireällä, että suupielet vaahtoavat verta. Olen löysännyt huimasti ja antanut oppilaille paljon omatoimisesti toteutettavia tehtäviä. Tänään viimeksi fysiikan tunnilla ensimmäinen tunti tehtiin opevetoisesti, mutta toinen tunti puhtaasti oppilaiden oman aktiivisuuden varassa. Myös kolmas ja neljäs tunti menivät hurahtamalla oppilaiden tehdessä kitisemättä hiljaisuuden vallitessa äidinkielen sanaluokkajuttuja. Tai ei luokassa täysi hiljaisuus ollut. Välillä keskustelimme siitä istumajärjestyksestä ja hetkeksi keskeytimme työskentelyn luokkasormusasioiden hoitamista varten. Mutta muutoin luokassa vallitsi tekemisen meininki.

Jossain vaiheessa rinnakkaisluokanope-ystävä L saapui luokkaamme omilla avaimillaan. En edes huomannut hänen saapumistaan ennen kuin L tokaisi, että "tulin meiän luokasta teiän luokkaan nauttimaan hiljaisuudesta". L:n luokassa vallitsee tällä hetkellä - ja jo parin kuukauden ajan ennen tätä hetkeäkin - hillitön kuohunta. Etenkin tytöt sukeltavat syvissä murkkuvesissä ja se on melkoisen raskasta kaikille osapuolille. L nauraakin, että hän on eroprosessissa oppilaiden kanssa jo TO-DEL-LA pitkällä. Hän olisi ihan valmis jos sanomaan heipat. Minä en oikein tiedä, eteneekö minun ja oppilaiden eroprosessi täysin erilaisia latuja, sillä moista kuohuntaa ei ole ollut havaittavissa ikuisuuksiin. Ehkä me tanssahtelemme ruusuilla toukokuun loppuun asti. Toivon niin.

-----

Veronpalautuksia tuli lähes 1500 euroa. Todennäköisesti pääsen tuon summan ylikin, kun vaan opettelen ilmoittaman kaikki vähennykset herra Verokarhulle.

-----

Uuden (eli käytetyn) auton hankita etenee jossakin määrin. M selaili eilen nettimyyntipalstoja ja löysikin pari sopivan hintaluokan ilmastoitua biiliä. Kesäauto on pakko saada, sillä aion suhata kodin ja vanhempieni viime viikolla ostaman 200 kilometrin päässä olevan kesämökin väliä ahkerasti ensi kesänä!

sairaslomalla

2009-04-07T16:21:00.004+03:00

Viikonlopusta alkaen on yskittänyt ja tuntunut tukkoiselta. Eilen korvat olivat ihan tukossa koko päivän ja oppilaiden hälinän kuunteleminen aiheutti välitöntä ärtymystä. Kerroin kyllä oppilaille, että tänään hermoni ovat tavallista kireämmällä, koska olen tulossa kipeäksi.

Päivän päätteeksi tallustelin apulaisrehtorin juttusille ja hommasin sairaslomaa. Kerrankin ajoissa. En vielä koskaan ole jäänyt näin "kevyin" perustein saikuttamaan, mutta olettaisin sen kannattavan. Ensinnäkin en halua sitkeillä koulussa keskiviikkoon asti ja sairastaa sitten koko loman ajan. Toisekseen, tahdon kumota Opettaja-lehden väitteen siitä, että alle kolmikymppiset naisopettajat tulevat yleisimmin sairaana töihin.

Työkaverit tolkuttivat, että "olet pois pääsiäislomaan asti!" Mutta en nyt tiedä.. Aamulla heräsin koiran vikinään seitsemältä kahdeksan tunnin yöunien jälkeen ja mentiin ulos pissalenkille. Tultiin sisälle, syötiin aamupalaa ja kävin takaisin nukkumaan. Nelisen tuntia myöhemmin heräsin, vaikka tuntui siltä että voisin nukkua ihan loputtomiin. Koiruus kuitenkin piti huolen siitä, että raahauduttiin taas ulos pissalenkille. Lenkin jälkeen olo onkin paljon parempi. Korvat eivät ole enää tukossa - mikä on ihan mahtavaa yli vuorokauden korvatukkoisuuden jälkeen. Nenäkään ei ole tukossa. Välillä yskittää eikä ruoka maistu juuri millekään, mutta kaiken kaikkiaan olo on paljon parempi kuin eilen. En varmaankaan jaksa ryhtyä siihen urakkaan, että suunnittelisin sijaiselle huomiseksikin jotain tekemistä luokkani kanssa. Paljon helpompaa on itse mennä tekemään viiden tunnin työpäivä.

Tämä päivä pyhitetään kuitenkin levolle. Koira ja minä makaamme sohvalla. Koira sairastaa tassuaan, josta kynnen halkeamisen seurauksena nyhdettiin eläinlääkärissä koko kynsi pois. Koira on ihan ammattimainen päiväuniotus, mutta minä tulen hyvänä kakkosena tässä kisassa.

ZzZzzzz...

(7 täyttä viikkoa enää lomaan. Huh. En tiedä ahdistaisiko vai tuntuisiko hyvältä.)

JÄKÄJÄKÄJÄKÄ

2009-03-30T14:55:00.002+03:00

Voi vit*u että mua rasittaa.

Lasten kanssa hommat kyllä sujuvat ja saan tämän puolen töistä helposti hoidettua. Mutta annas olla, kun pitäisi saada lasten asioita etenemään myös aikuisten rintamalla. Ei jumankauta etene. Nalkutan, nalkutan, jäkätän, muistutan, kyselen - ja ylläripylläri saan tästä kaikesta osakseni suhteellisen suoraa epäsuoraa vittuilua. "Etkö sä luota mun muistiin :) Mitä mä olen tehnyt ettet sä luota muhun :) Eikö me tästä jo puhuttu :) :) No, voidaan me VIELÄ käydä tää läpi :)"

HEHHEHE. Käytiinhän me se läpi. :) Ja kauheen mielellänihän minä nalkutan ja muistutan ja kysyn, että onko hoidettu. :) Se on tosi kivaa, usko pois. :) Ja juuri siitä syystä minä sitä teen. :) Ihan vain, kun on niin hirveän mukavaa nalkuttaa. :) Mä vaan aattelin, että kun tehokasta työaikaa on kahdeksan viikkoa ennen oppilaideni yläluokille siirtymistä, niin kyselisin perään, että missä mennään. :) :) Sen jälkeen ei oo kato enää mun huoli tää asia, mutta siihen asti yritän saada asiaa hoidettua :) :) :) :) :) >:| :) :)

Huomasin, että ammattimainen korrekti hymyni rakoili. Olo oli, kuin hymy olisi teipattu poskiin ja teipit alkavat joustaa kuluessaan. Ja kyllä minä huomasin, ettei vastapuolen teippauksetkaan enää pitäneet hymyä kasassa. Ihan tahallanihan minä tosiaan aiheutan oppilaineni töitä muille ihmisille. Kiusallani. Kun en muutakaan keksi.

Oon mä sen verran mulkero tyyppi.